Kurkistus yhden kaupungin sisälle

Sakari Fen: Avoimien ikkunoiden kaupunki - Amsterdamin sivukujilla
Atena, 2017
156 sivua
Lainattu kirjastosta

Humallun Amsterdamin ajattomasta syksystä. Seesteisyys limittyy kosteuden väliin, naapuri arvioi illan kajossa lepakon mustarastaaksi, omenapiirakan tuoksu nousee uunista lomaltapaluun haikeuteen. [...] Amsterdamin sadunomaisuus piilee punaharmaisssa sävyissä. Ja muistoissa. Niissä se on kauneimmillaan.

Kirja on kuin pieni runoteos. Pehmytkantinen, herkkä. Sen kannesta katsoo kuuluisa Vermeerin helmikorvakorutyttö, joka on päivittänyt itsensä: käynyt shoppailemassa Kalverstraatilta farkut ja jakun. Vanha mennyt maalareiden maa on yhdistynyt moderniin kulutusyhteiskuntaan.

Sakari Fen on Amsterdamissa asuva suomalainen, joka debytoi muutaman vuosi sitten tarinakokoelmallaan Munavalikoima. Hän on sosiaalialan pätkätyöläinen ja puhuu kotikaupungistaan 30 vuoden kokemuksella. Pienessä uutukaisessa Fen raottaa verhoja, joita tämän kaupungin asukkien ikkunoissa ei kuitenkaan ole – amsterdamilaisella kun ei ole mitään salattavaa. 

Fen on kirjoittanut Avoimien ikkunoiden kaupunkiin turisteille tutun rennon kaupungin uuteen kuosiin: Fenille Amsterdam ei ole värikäs kanavien kaupunki ja yksi vapaamielinen punaisten lyhtyjen mystinen kuja. Hänelle kaupungista on tullut sielu, runo ja punatiilinen seinä, jonka keskellä tuuli puhaltaa mereltä armottomasti vihmoen. Se myös näkyy kirjassa, rakkaus ja yhteenkuuluvuuden tunne kaupungin kanssa, joka perusturistille on kanava-ajeluja ja coffee shoppeja.

Mutta näinhän se on kaikkialla: kaupunki saa todelliset kasvonsa vasta, kun siihen luo suhteen ja suhteesta tulee elämisen myötä arkinen. 

Fenin kirjassa ei ole kyse matkakirjasta, jonka kanssa voisi suunnistaa jännittäviin, vain paikallisten suosimiin kapakoihin ja hengittää kujia, joita massat eivät kolua. Tämä kirja on kuin proosamuotoinen runoteos ja tuttua kuvastoa pilkkova päiväkirja kaupungista, jonka taloihin kätkeytyy persoonia, outolintuja, kylähulluja, tarinoita ja historiaa. 

Fenin kieli tavoittelee paikoin runoutta ja jää toisinaan myös siksi etäiseksi, arvoitukseksi. Kirjailija puhuu joskus ihmisistä passiivissa ja kolmannessa persoonassa viitaten ehkä näin myös itseensä. Sen tavoittaminen on toisinaan hankalaa – kuka puhuu ja kenestä on nyt kyse? Fen kirjoittaa toki ihmisistä myös nimillä ja ihmisistä, jotka jäävät vaille nimeä, vaikkapa aukion laidalla asuvasta naisesta, jonka arkeen kurkataan. Tästä syntyy päiväkirjamainen, intiimi tunnelma. 

Fen kurkottelee kohti Amsterdamin ydintä, joka kasvaa vanhoissa puissa, rakennuksissa ja paikoilleen kiinnittyneissä ihmisissä. Jäin kuitenkin kaipaamaan hieman siistimistä ja ryhdistämistä tekstiin. Vaikka kokonaisuus on kaunis pikku kirja, jää se toisinaan liian etäälle lukijasta, joka ei voi kokea Amsterdamia koskaan samoin. Intiiminen jakaminen on toki vaikeaa. Levoton, romanttinen sekavuus – sitähän se rakkaus parhaimmillaan on – syntyy myös hypyistä historiasta nykyhetkeen, faktasta mietelmiin, anekdootteihin ja tunnelmakuviin. 

Mutta toisaalta: juuri se on tämän pienen kirjan hienous. Että se on omanlaisensa, tunnekuohuinen, ei matkakirja vaan tunnustus ja henkilökohtainen paljastus. 

Se hiipii pinnan alle ja inhimillistää Amsterdamin elottomat rakennukset ja puut:

Kanavien varsille istutetut jalavat ovat kovia jätkiä. Kadut revitään auki kerran viidessä vuodessa. Kaapelit täytyy uusia, viemäriverkosto tarkastetaan. Raskas liikenne jyrää päivittäin ahtaassa ydinkeskustassa, kuka sellaista olisi 1600-luvulla osannut kuvitella. Betonilasti, muuttolasti: juuret eivät vähästä hätkähdä. Jalavat kestävät kolhuja, jopa juurien luonnotonta jakautumaa. Juuristo kasvaa yksipuolisesti, pääasiassa talojen puolella, kun vieressä vastaan tulee kanavan tiilimuuri. (s. 74-75) 

Jos suunnittelet matkaa kyseiseen kaupunkiin, ota tästä pieni eväs vaikkapa lentokonelukemiseksi.