Kadonneen tekstin metsästyksestä
 |
| Ei vielä yhtään solmua |
Viikon mittainen influenssa on lähes selätetty, ja viimein on
voimia ylimääräiseenkin. Kun perheessä kaksi aikuista sairastaa yhtä aikaa,
kysyy arjen pyöritys kekseliäisyyttä – tai ehkä sittenkin vain voimien mittelöä:
kumpi on vähemmän sairas ja menee kauppaan ja hoitaa lapsen perustarpeet?
Koko kevät on ollut tarpeeksi kiireinen, ja tätä arjessa kiirehtimistä
on ollut lisäämässä omat kirjalliset ja non-kirjalliset harrastukset. Viime viikolla
loppui tältä keväältä luovan kirjoittamisen proosakurssini, jota tämän
lukuvuoden luotsasi ihanan herkkään tapaansa mielenkiintoinen runoilija–kirjailija
Johanna Venho. Kurssitöitä viimetipassa tehdessäni olen pakostakin jälleen kerran joutunut
pohtimaan kirjoittamisen problematiikkaa sieltä toiselta puolelta, koneen
näppäimistön ääreltä, tekstintekijän näkökulmasta.
Kirjoittaminen on suunnattoman vaikeaa. Kirjoittaminen on
suunnattoman yksinäistä. Kirjoittaminen on suunnattoman turhauttavaa.
Kaikki mitä tekee pitää keksiä, jos kirjoittaa fiktiota. Se
on se vaikeus. Mielikuvitusta ei voi harjoitella; sitä joko on riittämiin, yli
äyräiden, tikistellen tai tuskin lainkaan. Asioita voi lainata totuudesta,
ihmisiltä voi varastaa repliikkejä, mutta toista ihmistä ei tarinaansa voi
varastaa. Seuraa eettisiä ongelmia, joita kukaan kirjailija tai kirjoittaja ei
halua vapaaehtoisesti käydä läpi. Siksi mielikuvituksen voima on kirjoittajan
suurin lahja ja siunaus. Se on vähän kuin tuuheat, pitkät hiukset: niistä saa
erilaisia nutturoita ja näyttäviä kampauksia, mutta yritäpäs letittää ohutta ja
lyhyttä polkkatukkaa.
Yksinäisyys on hyvä asia. Kun haluaa keskittyä ja saada aikaan
tekstiä, parasta syntyy sellaisessa tyhjiössä, jossa melua pitävät korkeintaan Matt
Berningerin baritoni, karkkipussin rapina, viinilasin kolahdus pöytää vasten
tai jokin muu mussutuksesta aiheutuva ääni. Itselläni toimii lähinnä vain listan
ensimmäinen, ja sekin ontuen. Musiikilla kun on taiteenlajina tapana viedä
nautiskelija toisiin maailmoihin, eikä niihin mahdu läppäri. Yksinäisyys on
kuitenkin toimiva pohja omalle luomiselleni, mutta se on myös ansa: keneltäkään
ei voi kysyä neuvoa. Kun pitää päättää päähenkilön seuraava moovi tai repla, ja
on itse autuaan hukassa tarinansa kanssa, ei ole ketään, keneltä kysyä. Jos
päätätkin kysyä, pitäisi löytää vähintään oman itsensä klooni tai joku kirjoittamiseen
erittäin vihkiytynyt henkilö, eikä kumpaakaan tallustele vapaana lähistöllä.
Mistä ajaudutaan taas ongelmaan numero yksi, mielikuvitukseen, sillä sen
tehtävä on ratkaista tilanne, kirjoittaa tarina esteestä eteenpäin tai antaa se
oikea repliikki.
Nämä kaksi yhdessä – mielikuvitus ja yksinäisyys – turhauttavat.
Ne synnyttävät kirjoittajan blokkeja. Joskus jumitukseen auttaa koneen
sammuttaminen, mutta jos dead line on samana iltana, helpolla ei päästäkään.
Olen kokeillut vessassakäyntiä (wc – luovien ideoiden hulluin tyyssija),
ruokakaapin tyhjäksi koluamista (syöminen tehtävä siis eri aikaan kuin
luominen), tv:n tuijottamista (näivettää luovuutta lisää tai sitten vain
väsyttää), pyykinpesua (terapiatoimintona numero ykkönen), pakonomaisesti näytön
ääressä istumista ja koko elimistön raapimista – ilman kehuttavia tuloksia.
Talviaikaan ulos kävelylenkille lähteminen ei ole tullut kysymykseen, koska
useimmiten pimeys on jo vallannut tienoot, enkä mitenkään kaipaa ulos
valottomaan nukkumalähiöön. Nyt kevään ja valon myötä ulkoilusta saattaisi
löytyä ratkaisu, mutta kas: kurssihan loppui jo!
Ainahan minulla on tämä blogi. Ja onhan noita muitakin syitä
kirjoittaa. Jatkaa sitä yhtä novellia, tai alkaa hahmotella uutta elokuuhun
mennessä, jolloin on erään novellikilpailun dead line. Aina on syitä kirjoittaa,
mutta minua on ruvennut viime aikoina vaivaamaan kysymys: miksi helvetissä?
 |
| Apua kesän ritarista? |
Tätä minäkin olen monesti miettinyt: että miksi helvetissä sitä kiduttaa itseään kirjoittamalla, tai yrittämällä kirjoittaa, kun se useimmiten on yhtä tuskaa, verta, hikeä ja kyyneleitä? Ehkä samasta syystä kuin maratoonari yhä uudelleen lähtee juoksemaan, tietäen, että tuskaahan siitä seuraa. Ponnistuksen tuska on välttämätön edellytys katharsikselle, joka kirjoittamisessa voi olla vain yksi perhosen siipien räpäys, mutta katso nyt noita ritarin värejä, sen ihmeellistä kuviota (miten luonto voi moista tuottaakaan?): tuollaisen kun onnistuu saamaan mielensä maisemiin lennähtelemään, hetkeksikin, on vaivannäkö tullut palkittua. Pimeässä vaan eivät perhoset lennä päähän, eivätkä sanat paperille. Eikä kirjoittaja ole jumala, joka voisi heilauttaa taikasauvaa ja sanoa: "Tulkoon valo." Valo on tehtävä itse.
VastaaPoistaKirjailija on valontekijä. Kirjallisuus on tähtitaivas.
Välillä minuakin vain turhauttaa kirjoittaminen ja stressaa sanojen tulemattomuus, mutta silti se ilo ja tyydytys, kun saa jonkin tekstin valmiiksi, on ihan valtava. Kirjoittaminen on prosessi ja sen aikana joutuu tekemään itsensä kanssa lukemattomia kompromisseja ja hankalia päätöksiä, mutta on aina hienoa nähdä jotakin valmista paperilla tai näytöllä. :) -Jenni
VastaaPoistaMulle tulee jossain vaiheessa sellainen inho-ahdistus omia henkilöhahmoja kohtaan. Onko tuttua? Silloin se eteneminen on varsin kivuliasta. Ole siinä sitten kamalan valoisa ja tuottelias, kun itse luodut hahmot ärsyttävät. :-)
VastaaPoistaJoo, fiilikset vaihtelee onnistumisen kokemuksista miltei häpeään asti - miten olen voinut kirjoittaa jotain tällaista tai miten tämä voi olla uskottavaa? Välillä pitää ehkä antaa tekstien levätä, niin niitä voi katsella virkistynein silmin. :) -Jenni
VastaaPoistaAi miksi helvetissä? On kirjoittaminen välillä vaikeaa, yksinäistä ja turhauttavaa. Mutta useimmiten ei. :-)
VastaaPoistaIhmisillä on erilaisia kirjoitusblokkeja ja myös konstit niiden murtamiseen vaihtelee. Minulla toimii se että pyrin antamaan tekstin tulla omilla ehdoillaan, yritän pysyä uskollisena ”sisäiselle äänelle”, en kontrollerille. Ei siis mitään pakotusta ja lyhyitä kirjoitusperiodeja. No joo, tekstin dead line voi pakottaa, mutta senkin voi antaa joskus mukavasti pakottaa. Jos jankkaa itselleen ”älä pakota”, niin pakottaa.
Mulla on joitain avainsanoja tai lauseita jotka vievät tekstin virtaa eteenpäin. Miten niitä löytää? Miettimällä vaikka mikä pelottaa, hävettää, himottaa? Mitä ihailee, palvoo, rakastaa, vihaa? Ja sitten antaa tulla eli henkinen keskisormi pystyyn, kun sisäinen kontrolleri alkaa selittää että tämä ei ole kyllin hienoa, uskottavaa, omaperäistä, olenpas tylsä, jne. Tässä vaiheessa ei yritystäkään viimeisteltyyn tekstiin, paitsi jos sitä tulee kuin itsestään, mikä on harvinaista. Tämä vaihe on mulle raaka-aineiden lohkomista, joita alan sitten veistellä tai heittelen roskiin.
Yritän kirjoittaa tai pikemminkin antaa tekstin syntyä sen pohjalta mitä mielessä sillä hetkellä pyörii ko. aiheeseen liittyen. Joskus on tosi mielenkiintoista huomata mitä siellä oikeasti pyörii. Joskus se on tylsää, joskus pelottavaa, mutta useimmiten pidemmän päälle antoisaa.
Mä olen aika lailla eri mieltä mielikuvituksesta. Koin aikoinaan ettei itselläni ollut sitä lainkaan mutta erehdyin. Mielikuvitusta löytynee kaikilta, mutta se voi olla jonkin tiedostamattoman lukon takana. Blokkien alkusyyt ovat helposti ja usein tiedostamattomia. Kun mä opin hymyilemään egolleni, enkä ottanut sitä kirjoittaessani liian vakavasti aukesi tosi paljon lukkoja. Tuo taas on helpomapaa jos on valmis avartamaan käsitystä omasta itsestään.
Mutta kukin etsii ne ihka omat konstinsa.