keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Hyvä kirja pelastaa

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse
Suomennos: Kirsti Era
Into, 2014
205 s.

Olen yrittänyt kirjoittaa tätä arviota jo viikon verran, jos en kauemminkin. Kyse ei ole siitä, että kirja olisi jotenkin kehno arvostella – päinvastoin. En yksinkertaisesti saa sanottua sitä mitä tapahtui, miltä kirja tuntui. Ei niin, ettei olisi sanoja. Onhan noita, ajatuksen tasolla. Ne ajatukset eivät vain tunnu puristuvan ulos minusta. Ehkä vaivanani on yleinen writers block.

Kirjassa ei nimittäin ole mitään vikaa. Se on slaavilainen aarre.

Hävettävää, miten vähän olen lukenutkaan venäläistä kirjallisuutta. Toki Gogolin Päällysviitta ja Nenä ovat tulleet tutuiksi, niistä ja Daniil Harmsista pidän, ja Tšehov on puolestaan lunastanut paikkansa näyttämöllä. Mutta vaikkapa klassikot Tolstoi tai Dostojevski eivät vain jostakin syystä ole koskaan kiehtoneet. Samoin moderni nyky-Venäjän kirjallisuus on minulle täysin vierasta, ja se on hieman häpeä, kun äitini puolelta sukujuurissani kuitenkin virtaa venäläistä verta.

Puoliksi huumorilla olen aina heittänyt, että minussa jyllää slaavilainen temperamentti ja sen myötä käsi kädessä kulkeva melankolisuus. Ehkei sen perusteella ole yhtään kummallista, että löysin henkisen kotini, sieluni peilin tai jotakin sellaista Pavel Sanajevin romaanista, oman sukupolveni edustajan, venäläisen ohjaajan ja käsikirjoittajan esikoisesta. Kirjan sympaattisen erilainen nimi soittaa kelloja sisällön erinomaisuudesta: Haudatkaa minut jalkalistan taakse.

On pieni poika ja pienellä pojalla isovanhemmat. Pieni poika on nimeltään Šaša, ja hän asuu Moskovassa isovanhempiensa kanssa. Äiti on jollakin epämääräisellä tavalla hylännyt lapsensa, mutta kuten niin usein: se ei olekaan koko totuus. Poika on sairaalloinen rääpäle – ainakin isoäidin mielestä, tämä kutsuu poikaa nimellä paska ja idiootti. Isoäiti ei muutoinkaan ole mikään lempeä babuška, jonka syli on suuri ja lapselle avoin. Mieleltään nyrjähtänyt isoäiti Nina kiroilee kuin katupoika, sättii miestään ja pikku Šašaa, kiroaa kaiken ja varsinkin nämä kaksi läheistään mätänemään hengiltä. Isoäiti on mielipuoli hygienisti, joka pumppaa lapsenlapsensa täyteen homeopaattisia lääkkeitä ja vääriä totuuksia. Isoäiti on vastenmielinen ihminen, jonka motiivien ymmärtäminen vaatisi kohtuutonta inhimillisyyttä.

Sanajevin esikoinen on koominen tragedia rakkaudettomuudesta, ja siinä genressään se on poikkeuksellisen kaunis, herkkä, riipivä ja taidolla kirjoitettu. Takakannen mukaan kirja on burleski komedia, ja se repii lukijan sisintä juuri siksi. Jos burleskilla voidaan ristiriitaisesti näyttää vakava naurettavana, niin siinä Sanajev on totisesti onnistunut. Toisaalta tarinan traagisuus on niin käsin kosketeltavaa, että hiukankin herkän äitihahmon tekee yksinkertaisesti pahaa lukea. Kertojana on 8-vuotias äidistään erotettu mutta äitiään sairaalloisesti kaipaava lapsi, jonka elämä on julmaa arkea läheisen mielivallan alla. ”Melkein kuin Dickens”, sanoi nyt jo edesmennyt brittiläinen lifestyle-lehti InOut Magazine, ja tämä on totta. Haudatkaa minut tuo paikoin mieleen Oliver Twistin yhtä epäreilun tarinan.

Vaikka olin täyttänyt seitsemän vuotta, mummo päätti olla laittamatta minua vielä kouluun. Osasin jo valmiiksi lukea, kirjoittaa tikkukirjaimilla ja laskea kahteentoista, ja mummo piti liiallisena riskeerata henkeni aritmetiikan ja kaunokirjoituksen takia. 
   - Menet vuotta myöhemmin, hän sanoi. – Miten tuommoinen raato vielä koulussa pärjää! Välitunneilla siellä juoksentelee semmoisia höyryjyriä, että lattiat tärisee. Ne ottaa hengiltä niin ettet huomaakaan. Kunhan vahvistut vähän niin sitten. (s. 76)

Kaikki hyvä, mitä pienen lapsen elämässä voisi olla, äiti, syli, koulu, kaverit ja syntymäpäivät, on mummon mielestä pahasta ja estettävä olemasta osa arkea. Kodin kaappeihin säilötään lohipurnukoita ja konvehteja lääkäreitä ja muita merkittäviä instansseja varten, joita mummo katsoo aiheekseen lahjoa. Kotona syödään rahkaa ja tattaripuuroa; pääasia että lahjuksia löytyy, vaikka ne olisivatkin vanhentuneita. Päivämäärät purnukoissa voi toki aina raaputtaa partaterällä uuteen muotoon.

Haudatkaa minut jalkalistan taakse on rakastumisen arvoinen kirja. Se on tyyliltään sopivasti epävakaa kuten venäläisen kulttuurin oletankin olevan: vähän hullu, vähän pomppivasti ja sätkien kirjoitettu, kovasti epäreilu, mutta yhtä kaikki kaihoisa ja kipeä romaani, jossa lapsen maailman yllä väijyy vielä valtava sosialismin varjo.

Vaari kävi aika ajoin ulkomailla, ja silloin hänen lahjansa olivat tosi komeita. […] Irakin-matkalta vaari toi magnetofonin. Ymmärsin, ettei esine ole minulle, lisäksi jopa varoin katselemasta sitä kunnolla, koska pelkäsin vaarin huomaavan kiinnostukseni ja luulevan, että minä kuvittelen jotain. Painoin alas silmäni, joissa paloi salattu himo, ja teeskentelin, ettei magnetofoni liikuta minua lainkaan, vaan olen paljon innostuneempi pikku jutuista kuten halvapurnukasta tai turkkilaisesta rasiasta, jossa oli erilaisia makeisia. (s. 160–161)

Huumori syntyy Šašan tavasta havainnoida lähiympäristöä, tavaroita, ihmissuhteita ja muita ihmisiä. Se on lapsenomaisen yksinkertaista ja toivonrikasta. Kirsti Eran käännös siirtää myös venäläisen kulttuurin niin hyvin suomeksi kuin kuvittelen sen olevan mahdollista. Pidän Eran sanavalinnoista esimerkiksi lukuisille haukkumasanoille ja manauksille, joita isoäiti viljelee. 

Olen puhunut joskus aiemmin siitä tunteesta, kun tietää löytäneensä kirjan, josta ei tahdo erota. Kun tuntuu siltä, että joka ainoa sana on valittu minua varten ja tunne on hyvä, sellainen kuin joskus toisinaan tulee tuoreen kahvin kanssa tai nukahtaessa tietäen, että uni pelastaa ja jatkuu pitkälle aamuun. Hyvä kirja pelastaa, eikä sitä hyvyyttä tai sen aiheuttamaa tunnelatausta voi oikeastaan määritellä, sillä ehkei sellaisia sanoja olekaan. Se on joka tapauksessa meille jokaiselle erilainen ja eri.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Kun Big Ben ujutetaan suomalaiseen metsään


SARV ja KAOS: Sujuva käännös ja sen kritiikki
Koulutuspäivä 12.3.2016, Tieteiden talo

Kun luemme käännösromaania ja vaikutumme siitä kielellisesti ja sisällöllisesti, kuinka usein kyseenalaistamme kirjailijan kyvyn synnyttää sujuvaa ja kiehtovasti soljuvaa tekstiä? Oletamme toki, että brittikirjailija tai saksalaisen kirjallisuuden taituri yksinkertaisesti osaa hommansa ja pauloittaa meidät yli maiden rajojen. Mutta entä jos välissä onkin loikkinut erinomainen ammattilainen, jolla on kielen tajun lahja? Entä jos loistava romaani suomeksi onkin oikeastaan jonkun toisen käsialaa, kuin sen jonka nimi kirjan kannessa myy?

Se että voimme lukea erinomaista kirjallisuutta toisesta kulttuurista sujuvasti suomeksi, on erinomaisten kotimaisten kääntäjiemme ansiota. Osallistuin viikko sitten lauantaina 12.3. Tieteiden talolla SARVin (Suomen arvostelijain liitto ry) ja KAOSin (Suomen journalistiliiton kääntäjien ammattiosasto ry) todella mielenkiintoiseen koulutuspäivään Sujuva käännös ja sen kritiikki. Puhujina oli mm. sellaisia timantteja kuin suomentajat Kersti Juva ja Tarja Roinila.

Pala historiaa Tieteiden talossa, Kirkkokatu 6

Kirjallisuuskritiikissä ei valitettavasti ole juurikaan palstatilaa käännöksen analyysille. Useimmiten käännös saa vain lauseen verran mainintaa, siinä tapauksessa siis, että se on ollut sujuvaa ja oikeastaan huomaamatonta. Kehno käännös saattaa sentään saada satikutia kaksikin lausetta. Kun tilaa kritiikissä on vain rajoitetusti ja kirjasta on sanottava jotakin ainutlaatuista, ei käännöksen tulkinnalle ja arviolle ikävä kyllä jää tilaa. Toisaalta kriitikolla ei ole mahdollisuutta verrata käännöstä alkuperäiseen tekstiin, eikä syväanalyysi tietenkään näin ole mahdollista.

Vaikka toki kirjailija on se, joka luo kiehtovan tarinan, kääntäjän merkitys tässä kulttuurinvälittämisessä on kuitenkin suuri, itse asiassa valtava. Suurempi joka tapauksessa kuin yksikään tavallinen lukija tulee ajatelleeksi. Kun sorrumme kehumaan ranskalaisen kirjailijan maagista tapaa luoda tunnelmaa ja asetella sanoja harmonisesti toisensa perään, onko se sittenkin ystävämme suomentaja, joka on tulkinnut teoksen meille omasta näkökulmastaan ja valinnut sanat omasta sanavarastostaan?

Kääntäjä on kotouttaja. Hän on se välikappale, joka siirtää toisen kulttuurin kielen omalle äidinkielellemme niin, että alkuperäinen kulttuuri kyllä säilyy mutta se ilmaistaan ontumattomalla suomella. Tämän opin muistan hyvin jo yliopiston luennoilta, mutta kas miten vuodet tekevätkin tepposiaan ja vanha totuus on mielessä himmentynyt. Koulutuspäivillä etenkin Juva ja Roinila, jotka molemmat ovat mielenkiintoisia ja kunnioitusta herättäviä kotouttajia, puhuivat niin viisaita, että heitä olisi kuunnellut enemmänkin.

Kersti Juva kristallisoi kääntäjän vastuullisen tehtävän seuraavasti: ”Kirjailijat kirjoittavat kirjallisuutta. Kääntäjät kirjoittavat maailmankirjallisuutta.” Kääntäjä ottaa Big Benin Lontoosta ja istuttaa sen suomalaiseen metsikköön niin, ettei se iske silmään vaan sulautuu maisemaan. Taitava kääntäjä ei ainoastaan käännä teoksen sisältöä, hän myös tulkitsee kirjan meille ja kirjoittaa siis käännöksellään oman versionsa.

Jos olet koskaan päässyt kuuntelemaan Juvaa, tiedät tasan tarkkaan, miten valovoimainen puhuja hän on: huumorintajuinen ja oman arvonsa tunteva, pohjattoman kiehtova ja loputon tietolähde, mitä tulee englantilaiseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Ne loikat, joita Juva on ottanut kotouttaessaan brittikirjallisuutta, ovat jo ikoniset. Hän on kääntänyt meille mm. Tristram Shandyn, Tolkienin tuotantoa, Dickensiä, saarivaltion klassikoita siis. Juvan kääntämisen aakkoset ovat ymmärtäminen (= lukeminen), eläytyminen ja ilmaiseminen (= kirjoittaminen), ja hän näkee kääntäjän työn kurinalaisena heittäytymisenä. Lähdeteksti siis sitoo, eikä suomentaja voi tietenkään vedellä omiaan, mutta eräänlainen uskallus ja itsensä likoon laittaminen ovat ehdottomia, jotta lopputulos toimii ja saa parhaimmillaan meidät unohtamaan, että luemme käännöstä. Niinpä niin: karmeimmillaan kääntäjä tekee siis hartiavoimin töitä sen eteen, että me emme kiinnitä huomiota hänen työhönsä – tai sen lopputulokseen.

Kolmas puhuja, palkittu suomentaja Juhani Lindholm siteerasi Tieteiden talossa oivallisesti Pentti Saarikoskea: ”Kääntäminen on kai jotain sellaista, että soittaa viulukonserttoa sellolla.” Käännös on aina tulkinta, minkä vuoksi onkin mielestäni hämmästyttävää, etteivät suomentajat saa nimenään romaanin kanteen tai ylipäätään enemmän näkyvyyttä. Kuten Tarja Roinilakin totesi: kääntäminen on suomeksi kirjoittamista ja uudelleenkirjoittamista.

Erinomaisen käytännön esimerkin kääntäjän unohdetusta työstä antoi Juva anekdootillaan: Viime vuoden Helsinkin Litin lavalla keskusteltiin erään käännöskirjan kauniista kielestä, ja kun yleisön joukossa valppaana istunut Juva haastoi keskustelijat kysymyksellään kyseisen romaanin suomentajasta, ei keskustelun vetäjäkään nimeä tiennyt vaan joutui tarkistamaan asian. Ja kyse oli sentään kirjallisuusalan uudesta merkittävästä tapahtumasta, jossa myös jaettiin Jarl Hellemann -palkinto edellisvuoden parhaasta käännöksestä. Helsinki Litin ohjelmajohtaja Philip Teir on kuitenkin saanut reilusti palautetta kääntäjien systemaattisesta unohtamisesta festivaaleilla, ja tänä vuonna onneksi tämäkin seikka on luvattu korjattavan.

Asiat tyylikkäästi konkretisoiva Juva lopetti puheenvuoronsa luettelemalla ymmärrystä herättävän listan niistä kapuloista, joita kääntäjän rattaisiin tungetaan tai tunkeutuu. Näitä ovat vieraan kielen vaikutus, sen vieraus, sen tuttuus, vieraan kunnioitus, arkuus, laiskuus, kiire, ajattelemattomuus, kokemattomuus, alkutekstin vaikeus tai alkutekstin typeryys.

Kun tätä listaa tavaa, on melkein mahdotonta käsittää, kuinka joku uskaltaa ryhtyä kaunokirjallisuuden suomentajaksi, semminkin kun ala on tunnetusti heikosti palkattua. Onneksi kuitenkin on näitä ihmeellisiä taitureita, jotka lukevat, haistavat, tuntevat, tulkitsevat ja välittävät meille niitä elämyksiä, joihin ei oma kielipäämme riitä. Muistan hyvin, kuinka tartuin aikoinaan epäillen espanjalaisen Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjoon ja pelkäsin lukiessa espanjalaisuuden tökkivän minua suoraan silmään. Kohtasinkin Tarja Härkösen soljuvan, unenomaisen kauniin kielen, joka toimi romaanissa niin hyvin, että olin hetken aivan varma kirjan alkuperäiskielen olleen sittenkin suomi.

Kääntäjien ja kriitikoiden kesken tarvitaan sen vuoksi enemmän veljeilyä kuten Kersti Juva asian napakkaan tapaansa ilmaisi. Tällaiset erinomaiset koulutuspäivät ovat muhevaa maapohjaa keskustelulle ja kerrassaan innoittavia foorumeja, joiden soisi nostavan kääntäjien kasvoja enemmän kohti valoa ja gloriaa. 

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?

Laura Lindstedt: Oneiron
Teos, 2015
440 sivua

Viime vuoden Finlandia-voittaja Laura Lindstedtin Oneiron on hankala kirja. Sitä ylistäneet ja sen ainutlaatuisuuden tunnistavat allekirjoittanevat myös tämän väitteen. Teos voi olla pakahduttava, maailmanluokan kirjallisuutta pelkän ujon kotimaisuuden sijaan, älykäs ja informaatiolatautunut fantasia faktoista pitävimmästä (me kaikki kuolemme kerran), mutta helpoksi kirjaa ei voi kukaan väittää.

Oneiron on fantasiakertomus siitä, mitä ihmiselle tapahtuu sen hetken jälkeen, kun sielu irtautuu ruumiista, kun koittaa kuolema. Seitsemän erilaista naista kohtaa jossakin valkoisessa välitilassa, jossa heidän ainut yhteytensä on täydellinen tietämättömyys: kukaan naisista ei tiedä, mitä tapahtuu ja miksi. Vähitellen he alkavat kukin omalla tavallaan kertoa omaa elämäntarinaansa.

On oikeastaan helpotus lukea Oneiron vasta nyt, kun suurin rummutus niin mediassa kuin kirjallisuuden eri foorumeilla on käyty. Vaikka yleensä vältän muiden tulkintoihin tutustumista ennen omani syntymistä (koska pelkään niiden edes välillisesti vaikuttavan), olen nyt antanut silmieni läpivalaista käytyä monivivahteista keskustelua. Tälle analyysien liitutaululle ovat oman jälkensä jättäneet Hectorin ohella niin loistavat ja viisaat kirjabloggarit (te tiedätte, keitä te olette) kuin blogimaailman ruskea tyttö Koko H., kirjailija Laura Honkasalo ja tietenkin useat ammattikriitikot. Koko Hubaran ällistyttävän vuoropuheen ja sen ympärille nousseen keskustelun luettuani ymmärsin vasta Oneironin ongelmallisuuden: se ei missään nimessä ole kirja, jota voi puolihuolimattomasti suositella kenelle tahansa kuten vaikkapa Jari Tervoa tai Anna-Leena Härköstä. Olen valmis tunnustamaan, että minulle Oneiron oli vaikea kirja.

Koska Oneiron kertoo kuolemasta, aiheesta jota elämäänsä rakastava tavallinen ihminen pelkää ehkä eniten, on se varsin latautunut. Oneiron on läkähdyttävä, analyyttinen, kerroksellinen, poleeminen ja ihmeellinen romaani. Sitä ei voi lukea silmät kiinni tai laiskasti selaillen; se vaatii, vie ajan ja jättää taatusti jälkimaun. Sen analysoiminen lienee lähitulevaisuudessa kirjallisuustieteen laitoksissa lempipuuhaa, sillä substanssia kyllä löytyy – myös romaanin ulkoisesta maailmasta.

Blogisti Koko Hubaran esiin nostama aihio valkoisen kulttuurin olettamuksesta, että kaikkea voi tarkastella juuri oman ja valtakulttuurin näkökulmasta ja että valkoinen kirjailija kirjoittaa aina valkoiselle lukijalle myös kirjoittaessaan rodullisesti itsestään poikkeavista, sai minut näkemään Oneironin toisenlaisessakin valossa. Ensimmäinen valo lukemisen aikana ja jälkeen oli vähän vino ja paikoin hämärä, minkä saatte tulkita niin, että koin Oneironin maailman vieraannuttavaksi tai ainakin vieraaksi siinä määrin, että lukeminen takkuili siellä jos täällä. Luin Oneironia siksi poikkeuksellisen kauan. Vaikea määritellä, mistä syntynyt tunne johtui. Allekirjoitan nimittäin epäröimättä väitteen, että Oneiron on poikkeuksellinen suomalainen kirja, hieno ja palkintojensa arvoinen. Se ei kuitenkaan edusta minulle kirjallisuutta, jota pyyteettömästi ihailen. Se on siihen aivan liian monimutkainen tai kuten jo sanoin hankala, mutta tosiasia on, että kunnioitan vilpittömästi Lindstedtin taitoa, sitkeyttä ja viisautta kirjoittaa tuollaista tarinaa kahdeksan pitkää vuotta.  

Luettuani Kokon tulkintaa Oneironista ymmärsin hitusen siitä, mitä hän yritti ajaa takaa. Hänelle Oneiron oli Otheiron, koska hän todennäköisesti koki, ettei Lindstedt kirjoittanut hänelle, vaikka kirjoitti hänestä, hänen kulttuuristaan juutalaisuudesta. Hyvä kirjallisuus synnyttää aina polemiikkia, ja siihen syntyyn kirjalla on oikeus heti, kun kirjailija teoksensa vapaaksi laskee. Ainutkaan kirja ei palvele kaikkia maailman lukijoita, siksi Kokon reaktio on mielestäni ymmärrettävä. Valitettavasti jotkut kokivat kuitenkin blogistin mielipiteen yritykseksi rajoittaa tai säädellä sitä, mistä kirjailija saa kirjoittaa. Kaikki Oneironin ympärillä käyty keskustelu on yhtä oikeutettua ja yhtä oikeaa. Sen vuoksi otan itselleni oikeuden sanoa, että Oneiron on ongelmallinen romaani.

Missään nimessä se ei mahdu helppoon ja kevyeeseen analyysiin. Jos Oneiron ei ollutkaan minulle koti, jossa liikuin mukavasti ja vaistomaisesti, ylistän sitä kuitenkin kerronnan, miljöön ja faktatietouden tasolla. Oneironissa on paljon, niin paljon, että lukemisessa saattaa tulla ähky, mutta palkitsevaa se myös on. Lindstedt ei ole lyyrikko, joka kutoo hentojen lauseiden kaunista pitsiverkkoa. Ennemminkin hän paiskii sanoja ja pullistelee sanallista hauistaan roisiksi kohtauksiksi, joissa liikutaan ruumiin, niiden muotojen ja eläimellisyyden näyttämöllä. Oneiron pursuaa merkityksiä ja symboliikkaa, joka toki on samalla yksi lukemista vaikeuttava ja etäännyttävä tekijä. Oneiron on sivistynyt romaani, ja siksi se on kietonut itsensä harsoon, jonka taakse kaikki eivät halua tai pysty kurkata.

Kirjassa on joitakin kohtia, joiden mielekkyyden ja tarkoituksenmukaisuuden kyseenalaistaisin. Ne tuntuvat hieman siltä, kuin kirjailijalla olisi ollut edessään palapeli, jonka yksittäiset palat pitää vain sommitella kiinni toisiinsa. Peruspalapelissä palat toisinaan näyttävät sopivan, kun sävy on sama, mutta palojen muodot eivät loksahdakaan toisiinsa muuta kuin väkisin painamalla. Rosa Imaculadan sydänleikkauksen jälkeiset eroottiset unet, joissa aktin yksityiskohdat oli kuvattu sormentarkkuudella, alleviivasivat pahaenteisesti sitä totuutta, että kuvaa tai kirjoita seksistä, niin päät kyllä kääntyvät. Myös Shlomithin juoksulenkki läpi New Yorkin katujen muuttui lähinnä paljastukseksi, että kas, kirjailija on siis käynyt Isossa Omenassa ja kulkenut tasan juuri tuon reitin liikennevaloineen kaikkineen.

Koska kirjassa on kyse kuolemasta, omalle kohdalleni Oneironin kiehtovimmaksi kohdaksi nousi yksi kuolemanharjoituksista, Wlbgisin kuolinkorahdus, exitus:

Kun ihminen muuttuu exitukseksi, häneen suhtaudutaan heti toisin kuin hetki sitten, elämän ajassa. Kuoleva on ihmisten armoilla, olipa hän ennen exitukseksi muuttumistaan tajuissaan tai tiedottomuuden tilassa, niin kuin Wlbgisin uskottiin olevan. (s. 372) […] Wlbgis oli maannut sängyssä aivan hiljaa, mutta suurehkosta morfiinimäärästä huolimatta hän rävähti hereille viimeisillä hetkillään. Hän avasi silmänsä ja suunsa kuin olisi aikonut sanoa jotain, mutta vain silmät sanoivat, ne huusivat, ne haukkoivat auki rävähtäneinä happea jota suu ei enää saanut sisäänsä. Sydän löi vielä hetken. Rohiseva hengitys muuttui korahduksiksi, pakokauhuksi, silmät parkuivat ammollaan, niihin läikähti tietoisuus jota oli kamala katsoa. (s. 375)

Niin makaaberia kuin se onkin, oman elämän löytäminen fiktiivisen kirjan sivuilta on ilman muuta lukijalle lähes puhdistava kokemus: että tällaista elämä todellakin kaikkialla on. Olen istunut läheiseni vierellä exituksen hetkellä, enkä olisi osannut kuvata tuota hetkeä missään nimessä Lindstedtiä paremmin. Niinpä Oneironin tylsimmän ja tavanomaisimman naisen tarina kääntyi itselleni kirjan merkittävimmäksi ja samalla kerronta, mitä ruumiille tapahtuu, kun ihminen sen sisältä on pois, jää mieleeni hienovireisenä kuvauksena kuoleman arkipäiväisyydestä. Sitähän se joillekin kuitenkin on, vaikka me itse hyvästelemmekin ihmisiä, joiden kanssa olemme kerran niin nauraneet ja joita olemme rakastaneet.

Oneiron on kirja, johon on vaikea suhtautua välinpitämättömästi. Se on kotimaista maailmankirjallisuutta, joka ei kerro suomalaisuudesta vaan universaalista aiheesta ymmärtää elämää ja sen parasta ystävää kuolemaa. Se mitä ja miten paljon tällainen tarina sitten itse kullekin lukijalle merkitsee, on jälleen pala reseptioteoriaa.

****
PS. Koska sisälläni asuu oikolukija, onnistuin jopa Oneironistakin löytämään puhtaan virheen! Sivulla 317 juutalaisten košer-säädöksistä puhuttaessa käsitellään mahdottomuutta yhdistää lampaanvillaa ja pellavaa samaan vaatekappaleeseen. Kyseisen sivun ylälaidassa pellava materiaalina vaihtuukin yhtäkkiä puuvillaksi, eli siinä on hetkeksi herpaantunut kirjailijan ote lukuisten faktojen keskellä. Puuvillalla ei siis ole mitään tekemistä aiheen kanssa.