Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?

Laura Lindstedt: Oneiron
Teos, 2015
440 sivua

Viime vuoden Finlandia-voittaja Laura Lindstedtin Oneiron on hankala kirja. Sitä ylistäneet ja sen ainutlaatuisuuden tunnistavat allekirjoittanevat myös tämän väitteen. Teos voi olla pakahduttava, maailmanluokan kirjallisuutta pelkän ujon kotimaisuuden sijaan, älykäs ja informaatiolatautunut fantasia faktoista pitävimmästä (me kaikki kuolemme kerran), mutta helpoksi kirjaa ei voi kukaan väittää.

Oneiron on fantasiakertomus siitä, mitä ihmiselle tapahtuu sen hetken jälkeen, kun sielu irtautuu ruumiista, kun koittaa kuolema. Seitsemän erilaista naista kohtaa jossakin valkoisessa välitilassa, jossa heidän ainut yhteytensä on täydellinen tietämättömyys: kukaan naisista ei tiedä, mitä tapahtuu ja miksi. Vähitellen he alkavat kukin omalla tavallaan kertoa omaa elämäntarinaansa.

On oikeastaan helpotus lukea Oneiron vasta nyt, kun suurin rummutus niin mediassa kuin kirjallisuuden eri foorumeilla on käyty. Vaikka yleensä vältän muiden tulkintoihin tutustumista ennen omani syntymistä (koska pelkään niiden edes välillisesti vaikuttavan), olen nyt antanut silmieni läpivalaista käytyä monivivahteista keskustelua. Tälle analyysien liitutaululle ovat oman jälkensä jättäneet Hectorin ohella niin loistavat ja viisaat kirjabloggarit (te tiedätte, keitä te olette) kuin blogimaailman ruskea tyttö Koko H., kirjailija Laura Honkasalo ja tietenkin useat ammattikriitikot. Koko Hubaran ällistyttävän vuoropuheen ja sen ympärille nousseen keskustelun luettuani ymmärsin vasta Oneironin ongelmallisuuden: se ei missään nimessä ole kirja, jota voi puolihuolimattomasti suositella kenelle tahansa kuten vaikkapa Jari Tervoa tai Anna-Leena Härköstä. Olen valmis tunnustamaan, että minulle Oneiron oli vaikea kirja.

Koska Oneiron kertoo kuolemasta, aiheesta jota elämäänsä rakastava tavallinen ihminen pelkää ehkä eniten, on se varsin latautunut. Oneiron on läkähdyttävä, analyyttinen, kerroksellinen, poleeminen ja ihmeellinen romaani. Sitä ei voi lukea silmät kiinni tai laiskasti selaillen; se vaatii, vie ajan ja jättää taatusti jälkimaun. Sen analysoiminen lienee lähitulevaisuudessa kirjallisuustieteen laitoksissa lempipuuhaa, sillä substanssia kyllä löytyy – myös romaanin ulkoisesta maailmasta.

Blogisti Koko Hubaran esiin nostama aihio valkoisen kulttuurin olettamuksesta, että kaikkea voi tarkastella juuri oman ja valtakulttuurin näkökulmasta ja että valkoinen kirjailija kirjoittaa aina valkoiselle lukijalle myös kirjoittaessaan rodullisesti itsestään poikkeavista, sai minut näkemään Oneironin toisenlaisessakin valossa. Ensimmäinen valo lukemisen aikana ja jälkeen oli vähän vino ja paikoin hämärä, minkä saatte tulkita niin, että koin Oneironin maailman vieraannuttavaksi tai ainakin vieraaksi siinä määrin, että lukeminen takkuili siellä jos täällä. Luin Oneironia siksi poikkeuksellisen kauan. Vaikea määritellä, mistä syntynyt tunne johtui. Allekirjoitan nimittäin epäröimättä väitteen, että Oneiron on poikkeuksellinen suomalainen kirja, hieno ja palkintojensa arvoinen. Se ei kuitenkaan edusta minulle kirjallisuutta, jota pyyteettömästi ihailen. Se on siihen aivan liian monimutkainen tai kuten jo sanoin hankala, mutta tosiasia on, että kunnioitan vilpittömästi Lindstedtin taitoa, sitkeyttä ja viisautta kirjoittaa tuollaista tarinaa kahdeksan pitkää vuotta.  

Luettuani Kokon tulkintaa Oneironista ymmärsin hitusen siitä, mitä hän yritti ajaa takaa. Hänelle Oneiron oli Otheiron, koska hän todennäköisesti koki, ettei Lindstedt kirjoittanut hänelle, vaikka kirjoitti hänestä, hänen kulttuuristaan juutalaisuudesta. Hyvä kirjallisuus synnyttää aina polemiikkia, ja siihen syntyyn kirjalla on oikeus heti, kun kirjailija teoksensa vapaaksi laskee. Ainutkaan kirja ei palvele kaikkia maailman lukijoita, siksi Kokon reaktio on mielestäni ymmärrettävä. Valitettavasti jotkut kokivat kuitenkin blogistin mielipiteen yritykseksi rajoittaa tai säädellä sitä, mistä kirjailija saa kirjoittaa. Kaikki Oneironin ympärillä käyty keskustelu on yhtä oikeutettua ja yhtä oikeaa. Sen vuoksi otan itselleni oikeuden sanoa, että Oneiron on ongelmallinen romaani.

Missään nimessä se ei mahdu helppoon ja kevyeeseen analyysiin. Jos Oneiron ei ollutkaan minulle koti, jossa liikuin mukavasti ja vaistomaisesti, ylistän sitä kuitenkin kerronnan, miljöön ja faktatietouden tasolla. Oneironissa on paljon, niin paljon, että lukemisessa saattaa tulla ähky, mutta palkitsevaa se myös on. Lindstedt ei ole lyyrikko, joka kutoo hentojen lauseiden kaunista pitsiverkkoa. Ennemminkin hän paiskii sanoja ja pullistelee sanallista hauistaan roisiksi kohtauksiksi, joissa liikutaan ruumiin, niiden muotojen ja eläimellisyyden näyttämöllä. Oneiron pursuaa merkityksiä ja symboliikkaa, joka toki on samalla yksi lukemista vaikeuttava ja etäännyttävä tekijä. Oneiron on sivistynyt romaani, ja siksi se on kietonut itsensä harsoon, jonka taakse kaikki eivät halua tai pysty kurkata.

Kirjassa on joitakin kohtia, joiden mielekkyyden ja tarkoituksenmukaisuuden kyseenalaistaisin. Ne tuntuvat hieman siltä, kuin kirjailijalla olisi ollut edessään palapeli, jonka yksittäiset palat pitää vain sommitella kiinni toisiinsa. Peruspalapelissä palat toisinaan näyttävät sopivan, kun sävy on sama, mutta palojen muodot eivät loksahdakaan toisiinsa muuta kuin väkisin painamalla. Rosa Imaculadan sydänleikkauksen jälkeiset eroottiset unet, joissa aktin yksityiskohdat oli kuvattu sormentarkkuudella, alleviivasivat pahaenteisesti sitä totuutta, että kuvaa tai kirjoita seksistä, niin päät kyllä kääntyvät. Myös Shlomithin juoksulenkki läpi New Yorkin katujen muuttui lähinnä paljastukseksi, että kas, kirjailija on siis käynyt Isossa Omenassa ja kulkenut tasan juuri tuon reitin liikennevaloineen kaikkineen.

Koska kirjassa on kyse kuolemasta, omalle kohdalleni Oneironin kiehtovimmaksi kohdaksi nousi yksi kuolemanharjoituksista, Wlbgisin kuolinkorahdus, exitus:

Kun ihminen muuttuu exitukseksi, häneen suhtaudutaan heti toisin kuin hetki sitten, elämän ajassa. Kuoleva on ihmisten armoilla, olipa hän ennen exitukseksi muuttumistaan tajuissaan tai tiedottomuuden tilassa, niin kuin Wlbgisin uskottiin olevan. (s. 372) […] Wlbgis oli maannut sängyssä aivan hiljaa, mutta suurehkosta morfiinimäärästä huolimatta hän rävähti hereille viimeisillä hetkillään. Hän avasi silmänsä ja suunsa kuin olisi aikonut sanoa jotain, mutta vain silmät sanoivat, ne huusivat, ne haukkoivat auki rävähtäneinä happea jota suu ei enää saanut sisäänsä. Sydän löi vielä hetken. Rohiseva hengitys muuttui korahduksiksi, pakokauhuksi, silmät parkuivat ammollaan, niihin läikähti tietoisuus jota oli kamala katsoa. (s. 375)

Niin makaaberia kuin se onkin, oman elämän löytäminen fiktiivisen kirjan sivuilta on ilman muuta lukijalle lähes puhdistava kokemus: että tällaista elämä todellakin kaikkialla on. Olen istunut läheiseni vierellä exituksen hetkellä, enkä olisi osannut kuvata tuota hetkeä missään nimessä Lindstedtiä paremmin. Niinpä Oneironin tylsimmän ja tavanomaisimman naisen tarina kääntyi itselleni kirjan merkittävimmäksi ja samalla kerronta, mitä ruumiille tapahtuu, kun ihminen sen sisältä on pois, jää mieleeni hienovireisenä kuvauksena kuoleman arkipäiväisyydestä. Sitähän se joillekin kuitenkin on, vaikka me itse hyvästelemmekin ihmisiä, joiden kanssa olemme kerran niin nauraneet ja joita olemme rakastaneet.

Oneiron on kirja, johon on vaikea suhtautua välinpitämättömästi. Se on kotimaista maailmankirjallisuutta, joka ei kerro suomalaisuudesta vaan universaalista aiheesta ymmärtää elämää ja sen parasta ystävää kuolemaa. Se mitä ja miten paljon tällainen tarina sitten itse kullekin lukijalle merkitsee, on jälleen pala reseptioteoriaa.

****

PS. Koska sisälläni asuu oikolukija, onnistuin jopa Oneironistakin löytämään puhtaan virheen! Sivulla 317 juutalaisten košer-säädöksistä puhuttaessa käsitellään mahdottomuutta yhdistää lampaanvillaa ja pellavaa samaan vaatekappaleeseen. Kyseisen sivun ylälaidassa pellava materiaalina vaihtuukin yhtäkkiä puuvillaksi, eli siinä on hetkeksi herpaantunut kirjailijan ote lukuisten faktojen keskellä. Puuvillalla ei siis ole mitään tekemistä aiheen kanssa.