Kun Big Ben ujutetaan suomalaiseen metsään

SARV ja KAOS: Sujuva käännös ja sen kritiikki

Koulutuspäivä 12.3.2016, Tieteiden talo

Kun luemme käännösromaania ja vaikutumme siitä kielellisesti ja sisällöllisesti, kuinka usein kyseenalaistamme kirjailijan kyvyn synnyttää sujuvaa ja kiehtovasti soljuvaa tekstiä? Oletamme toki, että brittikirjailija tai saksalaisen kirjallisuuden taituri yksinkertaisesti osaa hommansa ja pauloittaa meidät yli maiden rajojen. Mutta entä jos välissä onkin loikkinut erinomainen ammattilainen, jolla on kielen tajun lahja? Entä jos loistava romaani suomeksi onkin oikeastaan jonkun toisen käsialaa, kuin sen jonka nimi kirjan kannessa myy?

Se että voimme lukea erinomaista kirjallisuutta toisesta kulttuurista sujuvasti suomeksi, on erinomaisten kotimaisten kääntäjiemme ansiota. Osallistuin viikko sitten lauantaina 12.3. Tieteiden talolla SARVin (Suomen arvostelijain liitto ry) ja KAOSin (Suomen journalistiliiton kääntäjien ammattiosasto ry) todella mielenkiintoiseen koulutuspäivään Sujuva käännös ja sen kritiikki. Puhujina oli mm. sellaisia timantteja kuin suomentajat Kersti Juva ja Tarja Roinila.

Pala historiaa Tieteiden talossa, Kirkkokatu 6

Kirjallisuuskritiikissä ei valitettavasti ole juurikaan palstatilaa käännöksen analyysille. Useimmiten käännös saa vain lauseen verran mainintaa, siinä tapauksessa siis, että se on ollut sujuvaa ja oikeastaan huomaamatonta. Kehno käännös saattaa sentään saada satikutia kaksikin lausetta. Kun tilaa kritiikissä on vain rajoitetusti ja kirjasta on sanottava jotakin ainutlaatuista, ei käännöksen tulkinnalle ja arviolle ikävä kyllä jää tilaa. Toisaalta kriitikolla ei ole mahdollisuutta verrata käännöstä alkuperäiseen tekstiin, eikä syväanalyysi tietenkään näin ole mahdollista.

Vaikka toki kirjailija on se, joka luo kiehtovan tarinan, kääntäjän merkitys tässä kulttuurinvälittämisessä on kuitenkin suuri, itse asiassa valtava. Suurempi joka tapauksessa kuin yksikään tavallinen lukija tulee ajatelleeksi. Kun sorrumme kehumaan ranskalaisen kirjailijan maagista tapaa luoda tunnelmaa ja asetella sanoja harmonisesti toisensa perään, onko se sittenkin ystävämme suomentaja, joka on tulkinnut teoksen meille omasta näkökulmastaan ja valinnut sanat omasta sanavarastostaan?

Kääntäjä on kotouttaja. Hän on se välikappale, joka siirtää toisen kulttuurin kielen omalle äidinkielellemme niin, että alkuperäinen kulttuuri kyllä säilyy mutta se ilmaistaan ontumattomalla suomella. Tämän opin muistan hyvin jo yliopiston luennoilta, mutta kas miten vuodet tekevätkin tepposiaan ja vanha totuus on mielessä himmentynyt. Koulutuspäivillä etenkin Juva ja Roinila, jotka molemmat ovat mielenkiintoisia ja kunnioitusta herättäviä kotouttajia, puhuivat niin viisaita, että heitä olisi kuunnellut enemmänkin.

Kersti Juva kristallisoi kääntäjän vastuullisen tehtävän seuraavasti: ”Kirjailijat kirjoittavat kirjallisuutta. Kääntäjät kirjoittavat maailmankirjallisuutta.” Kääntäjä ottaa Big Benin Lontoosta ja istuttaa sen suomalaiseen metsikköön niin, ettei se iske silmään vaan sulautuu maisemaan. Taitava kääntäjä ei ainoastaan käännä teoksen sisältöä, hän myös tulkitsee kirjan meille ja kirjoittaa siis käännöksellään oman versionsa.

Jos olet koskaan päässyt kuuntelemaan Juvaa, tiedät tasan tarkkaan, miten valovoimainen puhuja hän on: huumorintajuinen ja oman arvonsa tunteva, pohjattoman kiehtova ja loputon tietolähde, mitä tulee englantilaiseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Ne loikat, joita Juva on ottanut kotouttaessaan brittikirjallisuutta, ovat jo ikoniset. Hän on kääntänyt meille mm. Tristram Shandyn, Tolkienin tuotantoa, Dickensiä, saarivaltion klassikoita siis. Juvan kääntämisen aakkoset ovat ymmärtäminen (= lukeminen), eläytyminen ja ilmaiseminen (= kirjoittaminen), ja hän näkee kääntäjän työn kurinalaisena heittäytymisenä. Lähdeteksti siis sitoo, eikä suomentaja voi tietenkään vedellä omiaan, mutta eräänlainen uskallus ja itsensä likoon laittaminen ovat ehdottomia, jotta lopputulos toimii ja saa parhaimmillaan meidät unohtamaan, että luemme käännöstä. Niinpä niin: karmeimmillaan kääntäjä tekee siis hartiavoimin töitä sen eteen, että me emme kiinnitä huomiota hänen työhönsä – tai sen lopputulokseen.

Kolmas puhuja, palkittu suomentaja Juhani Lindholm siteerasi Tieteiden talossa oivallisesti Pentti Saarikoskea: ”Kääntäminen on kai jotain sellaista, että soittaa viulukonserttoa sellolla.” Käännös on aina tulkinta, minkä vuoksi onkin mielestäni hämmästyttävää, etteivät suomentajat saa nimenään romaanin kanteen tai ylipäätään enemmän näkyvyyttä. Kuten Tarja Roinilakin totesi: kääntäminen on suomeksi kirjoittamista ja uudelleenkirjoittamista.

Erinomaisen käytännön esimerkin kääntäjän unohdetusta työstä antoi Juva anekdootillaan: Viime vuoden Helsinkin Litin lavalla keskusteltiin erään käännöskirjan kauniista kielestä, ja kun yleisön joukossa valppaana istunut Juva haastoi keskustelijat kysymyksellään kyseisen romaanin suomentajasta, ei keskustelun vetäjäkään nimeä tiennyt vaan joutui tarkistamaan asian. Ja kyse oli sentään kirjallisuusalan uudesta merkittävästä tapahtumasta, jossa myös jaettiin Jarl Hellemann -palkinto edellisvuoden parhaasta käännöksestä. Helsinki Litin ohjelmajohtaja Philip Teir on kuitenkin saanut reilusti palautetta kääntäjien systemaattisesta unohtamisesta festivaaleilla, ja tänä vuonna onneksi tämäkin seikka on luvattu korjattavan.

Asiat tyylikkäästi konkretisoiva Juva lopetti puheenvuoronsa luettelemalla ymmärrystä herättävän listan niistä kapuloista, joita kääntäjän rattaisiin tungetaan tai tunkeutuu. Näitä ovat vieraan kielen vaikutus, sen vieraus, sen tuttuus, vieraan kunnioitus, arkuus, laiskuus, kiire, ajattelemattomuus, kokemattomuus, alkutekstin vaikeus tai alkutekstin typeryys.

Kun tätä listaa tavaa, on melkein mahdotonta käsittää, kuinka joku uskaltaa ryhtyä kaunokirjallisuuden suomentajaksi, semminkin kun ala on tunnetusti heikosti palkattua. Onneksi kuitenkin on näitä ihmeellisiä taitureita, jotka lukevat, haistavat, tuntevat, tulkitsevat ja välittävät meille niitä elämyksiä, joihin ei oma kielipäämme riitä. Muistan hyvin, kuinka tartuin aikoinaan epäillen espanjalaisen Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjoon ja pelkäsin lukiessa espanjalaisuuden tökkivän minua suoraan silmään. Kohtasinkin Tarja Härkösen soljuvan, unenomaisen kauniin kielen, joka toimi romaanissa niin hyvin, että olin hetken aivan varma kirjan alkuperäiskielen olleen sittenkin suomi.

Kääntäjien ja kriitikoiden kesken tarvitaan sen vuoksi enemmän veljeilyä kuten Kersti Juva asian napakkaan tapaansa ilmaisi. Tällaiset erinomaiset koulutuspäivät ovat muhevaa maapohjaa keskustelulle ja kerrassaan innoittavia foorumeja, joiden soisi nostavan kääntäjien kasvoja enemmän kohti valoa ja gloriaa.