maanantai 15. toukokuuta 2017

Paljon melua viikonlopusta: Helsinki Lit

Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaali
12.–13.5.2017 Savoy-teatterissa


Kolmannen kerran järjestetty Helsinki Lit on kasvanut lyhyessä ajassa merkittäväksi ja kaikessa yksinkertaisuudessaan tyylikkääksi kirjallisuustapahtumaksi. Keskittyessään kansainväliseen kirjallisuuteen se on myös käännöskirjallisuuden ainoa oma festari Suomessa.

Kääntäjänammatistani huolimatta olen rajannut käännetyt maailmankirjat pois aktiiviselta lukulistaltani. Ei rajaus ole ollut tietoisen aggressiivinen, mutta koska kotimainen rintama tuottaa nykyisin niin paljon upeita kirjoja, on aikani mennyt niiden parissa. Käännöskirjallisuutta luen silloin kun kuulen jostakin poikkeuksellisen kiehtovasta uutuusromaanista, mutta en fanita ketään suurnimeä tai odota tietyn kirjailijan seuraavaa romaania suomeksi.

Tai en ainakaan ennen kuin Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäinen osa julkaistiin suomeksi Helinä Kankaan käsialalla.

Minulle Helsinki Lit on siksi kätevä tapahtuma, sillä sinne valikoituu sen hetken suuria kansainvälisiä kirjallisuusnimiä, joihin muutoin en ehkä ehtisi tutustua. Suomenruotsalainen kirjailija Philip Teir Litin takana onnistuu ratsastamaan joka vuosi kirjallisuuden aallonharjalla ja kalastaa paikalle kerrassaan mainioita kirjailijoita.

Tänä vuonna tuntui, että kattaus oli vieläkin parempi kuin erinomainen. Istuin kuuntelemassa nyt kaikki Litin älykkäät ja innostavat keskustelut, joita Savoyn lavalla käytiin.

Perjantain ne naiset ja se mies

Odotin ennakkoon niin ruotsalaisen Linda Boström Knausgårdin kuin zimbabwelaisen Petina Gappahin keskusteluja. Lindan seurassa lavalla viihtyi Märta Tikkanen, ja heidän sympaattinen jutustelu Juha Itkosen johdolla ruotsiksi paljasti naisten olevan kirjekavereita jo vuosien ajan. Tikkanen on jonkinlainen paperikirjementori Lindalle – ja toki myös toisinpäin.

Olen juuri saanut lainaan Boström Knausgårdin uusimman Tervetuloa Amerikkaan, josta Litissä tietysti myös puhuttiin. Suosittelen teosta kaikille jo senkin takia, että alle 100-sivuisena se mahtuu kätevästi vaikka kenen lukulistalle. Lisäksi kielen ekonomisuus on kerännyt paljon ihastusta. Ja kyllä, Linda Boström Knausgård on juuri sen norjalaisen Knausgårdin nykyinen ex-vaimo; Lindasta on siis saanut lukea jo roppakaupalla, jos on lukenut kaikki Taisteluni-sarjan kuusi osaa.

Toinen perjantai-illan naistähdistä oli kirjailija ja lakinainen Petina Gappah, kerrassaan räiskyvän upea lavapersoona mustassa tyllihameessaan ja piikkareissa. Häneltä on keväällä ilmestynyt suomeksi Muistojen kirja, syrjityn albiinonaisen tarina vankilasta, missä hän istuu syytettynä murhasta. Naisen nimi on Memory. Gappahille on tärkeää synkästä aiheesta huolimatta säilyttää kirjoissaan aina toivo. Siinä painava syy liittää kesän lukulistalle tuo Muistojen kirja. Niin paljon kuin kirjailija ihaileekin tämän kevään lukujättiä Pieni elämä Yanagiharalta Gappah sanoi, ettei voisi kuitenkaan kirjoittaa koskaan yhtä ilotonta tahi toivotonta romaania.

Gappahin ja Sirpa Kähkösen seurassa jutusteli Ruotsin tämän hetken yksi suurimmista nimistä, kreikkalaissyntyinen Aris Fioretos, jonka myöskin vankilaoloihin sijoittuva romaani Mary sujahti itselläni kirjakassiin. Tämä äärettömän vaikea päätös yhden kirjan ostosta perustui lopulta osin siihen, että Fioretoksen kirjan kansi on verenvärisine granaattiomenoineen houkuttelevan kaunis. Bloggaajaystäväni Kirjaluotsin Tiina kun vielä kertoi Fioretoksen kirjan olevan rankempi kuin Gappahin, päätin luottaa myös Ruotsin kirjakansan makuun. Gappah on toki jo varattuna kirjastosta.

Laurent Binet keskustelee Tuomas Nevanlinnan kanssa

Illan yllättäjä itselleni oli kuitenkin ranskalainen Laurent Binet. Liekö miehen ranskalainen aksentti (haastattelukielenä englanti), joka minut hurmasi vai pelkästään se, että hänen uutuusromaanissaan seikkailee semiootikko Roland Barthes, kirjallisuustieteen luennoilta vielä hämärästi tutun pelottava tieteen mies, jonka teksti kirjailijan kuolemasta aikoinaan avasi silmäni ymmärtämään kirjallisuustieteen lumon. Romaani Kuka murhasi Roland Barthesin? mullisti joka tapauksessa Ranskan kultivoituneita piirejä ilmestyessään, sillä se sekoittaa historian tapahtumia, todellisia, jo edesmenneitä henkilöitä filosofian ja lingvistisen tieteen aloilta, popkulttuuria ja kätkee sivuilleen seikkailuromaanin, jossa etsitään kadonnutta, Barthesin (fiktiiviseen) murhaan johtanutta käsikirjaa kielen seitsemännestä funktiosta. Romaanilla on dekkarimainen juoni Umberto Econ henkeen, joka hänkin totta kai romaanissa seikkailee.

Kuka murhasi Roland Barthesin? on lähes pakkosuositus kaikille kirjallisuus- ja kielitieteen ystäville; se avautunee paremmin, jos on edes hieman käsitystä kuka oli Focault, Derrida tai Julia Kristeva. Savoyn lavalla käytiin Tuomas Nevanlinnan ja Binet’n kera juuri niin älymystöllinen kirjallinen keskustelu kuin sopia odottaa. Mutta mikä parasta: se oli pikkunokkelaa ja terävää – juuri sillä tavalla, että seuraaminen tuotti puhdasta iloa. Olen aina hieman pelännyt ranskalaisia kirjailijoita; ne kaikki tuntuvat pukeutuneen jonkinasteiseen enfant terrible -kaapuun, joka heilahtaa tyhmän lukijan kasvoille kuin Potterin taikasauva. Binet oli Björn Borg -collegepuserossaan kuitenkin harmittoman sympaattinen ajattelija, jonka valovoimaisuus perustuu hänen ilmiselvään kykyynsä katsoa maailmaa muutenkin kuin vain tieteen norsunluutornista. Miehen, joka on kirjoittanut kirjaansa kuulemma myös The Curen Robert Smithin, täytyy olla myös sydämeltään hieman musiikkisnobi, eikä sellainen ole mielestäni koskaan turmioksi.

Miesten vuoro

Monille Nobel-palkittu Orhan Pamuk oli syy tulla Litiin lauantaina, ja päivä myytiin loppuun jo etukäteen. Minä olenkin vähän tällainen patrioottinen juntti enkä Pamukin tuotantoa tunne, joten odotin kaikkein eniten ruotsalaista Tom Malmquistia. Hänen romaaninsa Joka hetki olemme yhä elossa vastasi omaan katastrofinälkääni. Kirjahan perustuu tositapahtumiin ja kertoo avopuolison kuolemasta samalla, kun pariskunnan esikoinen syntyy. Olen kaiketi valinnaisesti herkkä, sillä Malmquistin esiintyminen ei saanut kuin etäisesti silmät kosteiksi, vaikka ihastuttavan avoin hän olikin. Ihastuttavan ruotsalainen.

Lauantai oli karismaattisten miesten päivä. Älyllisesti herkullisinta ruokaa tarjoilivat eittämättä neurokirurgi, brittikirjailija Henry Marsh, amerikkalainen esikoiskirjailija Garth Greenwell ja tietenkin – kuinkas muutenkaan – illan pääesiintyjä, Turkin tähti Orhan Pamuk.

Marsh ja punaiset nilkkurit
Jokainen joka pitää englantilaisuudesta ja yhdistää siihen kuivakan mustan huumorin ja ruudulliset tweed-takit, ei voi olla pitämättä Henry Marshista. Hänessä on jotakin sopivan tuttua ja isällistä, aimo annos viisautta ja pyöreiden lasien takaista herkkyyttä, niin että Merete Mazzarellan kanssa keskustelusta tuli lämminhenkinen takkatuliturinointi, josta ei kuitenkaan ihailtavaa viisautta puuttunut, ei kummaltakaan. Marshin muistelmateos Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta on sulattanut niin kriitikoiden kuin lukijoiden sydämet, sillä huippuluokan kirurgi on pistänyt teoksessa likoon myös itsensä. Kirja on varmasti avaava lukukokemus, sillä niin, siinä avataan ihmiskallo ja tungetaan veitsi suoraan elimistä tärkeimpään. Kun neurologi epäonnistuu, eivät seuraukset voi olla mitenkään kauniit, mutta Marsh ei epäröi rehellisyyttä, totuutta. Jos miehen kirja peilaa edes hitusen hänen lavakarismaansa, kirjan on pakko olla elämys.

Garth Greenwellistä kirjallinen maailma on saanut kuitenkin varsinaisen spiikkerin. Hänellä on erinomainen ulosanti, johon vaikutuksensa on toki tehnyt esikoisensa nyt 1,5 vuoden pituinen maailmanmarkkinointi. Kaikki mikä kuuluu sinulle on ylistystä kerännyt tarina amerikkalaisesta opettajasta, joka päätyy Bulgariaan töihin ja tapaa siellä kauniin Mitkon. Siitä alkaa vaikea rakkaustarina, joka on auttamatta myös poliittinen katsaus vauraan ja köyhän maan edustajan kulttuurikohtaamiseen. Mitä rakkaus maksaa, kysyi lavalla Jari Tervo Greenwelliltä, ja niin kysyy tavallaan romaanikin. Keskustelussa ruodittiin myös Trumphin valtaan astumista ja sen mahdollisia seurauksia Amerikalle. 

Greenwell, siviiliammatiltaan opettaja, lausui lavalla sen verran suuria sanoja, että suosittelen tutustumaan hänen karismaansa Yle Areenassa, mistä löytyykin kaikki Helsinki Litin keskustelut.

Vaikka päivä oli miesten, oli todella positiivinen yllätys kuunnella heti alkuun ruotsalaista dekkaristi Malin Persson Giolitoa, joka oli itselleni täysin tuntematon. Hän saarnasi vahvasti story tellingin puolesta, mitä dekkarikin parhaimmillaan voi tehdä. Kirjailijan psykologinen trilleri Suurin kaikista kertoo kouluampumisesta mutta sivuaa samalla nykyajan suuria poliittisia ongelmia Euroopassa. Persson Giolito on myös loistava puhuja, jonka vakuuttava, eläväinen habitus sai toivomaan, että seuraavan kerran aamumuroissani olisi maidon ohella edes ripaus ruotsalaisuutta. Dom är bara, så annorlunda!

Orhan Pamuk julistaa
Orhan Pamukista tuskin tarvitsee sanoa muuta kuin että lukekaa ihmeessä kaikki Kummallinen mieleni, rakkaudentunnustus Istanbulille ja everymanille, jos ette pelästy 800-sivuisia kirjoja. Päähenkilö Mevlut, jugurttikauppias, on muuttanut maalta Istanbuliin 60-luvun lopulla, ja romaani on hänen ja kaupungin tarina. Pamuk on kirjoittanut kadunmieheen kuulemma hieman itseään. Kun miettii, millaisessa myllerryksessä Turkki tällä hetkellä on, tuntuu lähes ihmeeltä, että Pamukin kaltaisia rohkelikkoja maasta löytyy. Hän on kirjailija, jonka elämän aikana Turkin vankilassa on istunut aina vähintään yksi kirjailija.

Ja se Elena Ferrante…

Perjantaina jaettiin Jarl Hellemann -käännöspalkinto nyt kolmatta kertaa. Se jaetaan Helsinki Litissä aina edellisen vuoden parhaalle käännökselle. Tietämättä romaaneja, joita raadilla oli ehdokaslistallaan, sanon kuitenkin, että suomentaja Helinä Kankaan saadessa sen Loistava ystäväni -romaanin käännöksestä palkinto meni niin oikeaan osoitteeseen. Kirjan kutsuva, italiantuoksuinen, vanhahtavakin kieli lumosi minut viime vuonna, enkä lakkaa ihmettelemästä, miten italialaisen kulttuurin voikin tuoda niin lähelle suomalaista sielua.

Conclusion

Helsinki Lit on tapahtuma, jota ilman me emme voi enää elää. Se tuo kaukaisemman maailman ihanan lähelle, avaa kulttuuri-ikkunoita ammolleen mutta ennen kaikkea esittelee älyllistä kirjakeskustelua, joka kuitenkin pysyy turvallisen lähellä lukijaa. Kyse ei ole tiedejargonista ja ylimielisistä kirjallisuusteorioista, vaan inhimillisistä keskusteluista, joita värittää alati jokin kristallinkirkas, nerokas näkemys, kirjailijoiden persoonat ja karisma, joka on monien tapahtuman tähtien kohdalla yhdistelmä everymania ja oppinutta näkijää. Kiitos Philip Teir, kiitos Helsinki Lit, että olette jatkossakin. Me tarvitsemme teitä ja te tarvitsette meitä, lukijoita jotka täyttävät salin viimeisenkin penkin ja kurottavat kaulansa kohti kirkkaita valoja.

(Ja muuten, haluan nähdä Juha Itkosen ensikin vuonna yhtenä keskustelun vetäjistä. Hänhän on jo osa kalustoa, tuo Hämeenlinnan sympaattinen kerubi.)

***
Liput tapahtumaan hankittu itse.

Henry Marsh (kuva: Arja Korhonen)
Garth Greenwell (kuva: Arja Korhonen)

maanantai 8. toukokuuta 2017

Poika suurten maalarimestarien jäljillä

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
Otava, 2017
300 sivua
Lainattu kirjastosta

Edessä oli valkokangas, johon kaikki heijastui. Yhtenä joulukuisena iltana kauppatorin laidalla siihen oli piirtynyt ajatus, jota Visa oli varjellut, kantanut mukanaan, kaikkein kallisarvoisin omaisuus. Hän oli ainutkertainen ja hänellä oli maailmassa erityinen tehtävä. Me olemme tämän maailman uloin etuvartio. (s. 220)

Olen ymmärtänyt, että kirjailija Haahtelalla on vankka fanikuntansa, joka ihailee kynämiehen jokaista sanaa. Olen itse aikaisemmin lukenut kirjailijalta vain Naiset katsovat vastavaloon sekä toisen, jonka nimeä en jostain syystä saa enää päähäni. Todennäköisesti se on Lumipäiväkirja, koska romaani löytyy hyllystäni. Kumpikaan kirjoista ei tuolloin tehnyt minuun vaikutusta; muistan jopa hieman tylsistyneeni toisen parissa.

Ajattelin kokeilla tuuriani Joel Haahtelan uusimman kera, sillä Mistä maailmat alkavat sijoittuu mielenkiintoisesti kuvataiteen maailmaan ja kurkistaa 50–60-luvun Helsinkiin. Visa on nuori isätön poika, joka vähitellen löytää oman paikkansa maailmassa Vincent van Goghin avulla. Hän aloittaa viivasta, piirtää ja maalaa kehityskaarensa paperille ja pinkopohjalle. Visa tutkii taidekirjallisuutta, imitoi kuuluisten taiteilijoiden kädenjälkeä ja vähitellen ajautuu taidekoulun iltakurssille ja lopulta päätoimiseksi opiskelijaksi Vapaaseen taidekouluun. Myöhemmin hän päätyy opintomatkalle Italiaan, jossa oleskelu kuitenkin venyy pidemmäksi ajaksi valon ja auringon vapauttavassa maassa.

Visan tie taiteilijaksi on yhtäältä oman sisäisen viivan etsimistä, toisaalta sodassa kadonneen isän merkityksen hahmottamista omassa persoonassaan. Nuori taiteilija haparoi alkuun mutta saattaa lopulta itse itsensä matkaan, jonka varrelta löytyy elämänmittainen rakkauskin, Helmi.

Visa on hiljainen, etäinen, rauhallinen poika, ja sitä on koko Haahtelan romaanikin. Minulta vei poikkeuksellisen kauan kahlata teos läpi. Räiskyvää siinä on vain kansi. Tämä tarinan sisäinen levollisuus lienee Haahtelan tunnusmerkki, mutta minut se alkuun uuvutti niin, että lähes lahjoin itseni lukemaan romaanin loppuun.

Sympaattisen Visan rinnalla kävelee verkkaisesti toki seurasta nauttien, kunnes joku alkaa hiertää liikaa. Visa on eräänlainen erakko, eikä hän tarvitse ihailemansa äitinsä lisäksi suurta hovia ympärilleen ollakseen oikea taiteilija. Kunnollinen naapurin poika, ystävällinen ja hyvin kasvatettu – ketä hän voisi ärsyttää? Mikä siis hiertää?

Kyllä Haahtela osaa maailmoja kuvittaa, annostella autenttista maisemaa menneestä Helsingistä. Siinä ei ole moitteelle sijaa. Mistä maailmat alkavat henkii kuitenkin samanlaista mietoutta kuin parin vuoden takainen Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika, jonka Aarnissa on paljon Visaa. Ehkä se on rosoisuus, mikä molemmista miehistä puuttuu, eräänlainen hyvä kapinallisuus, sellainen äkkivääryys, mikä saa lukiessa kapsahtamaan päähenkilön kaulaan, vetää vähän jalat veteliksikin.

Sitä kaipaa sellaista heittäytymistä, ja nyt se jäi minun osaltani kokematta. Halusin kuitenkin varmistaa, että Visalla on kaikki hyvin, lopussakin. Siksi lukemista ei voinut jättää kesken.

Haahtelan eduksi on luettava joka tapauksessa kyky kuvata nuoren miehen kaipuuta yksinäisyyteen. Visalla on pensselinsä, joiden vuoksi ihmissuhteet jäävät seinää vasten nojaamaan ja kuivuvat kasaan. Hän ei tee sitä itsekkyyttään. Hän nyt vain sattuu olemaan ihminen, joka rakentaa itse oman onnensa vaatimatta siihen puolta kaupunkia puolelleen, armeijaa auttamaan.

Taistolaiset meuhkasivat kommuuneissaan ja työnsivät toisinajattelijat ulos kadulle. Halpojen huvien ympärille kerääntyneet Elonkorjaajat ylpeilivät politiikan vastaisuudellaan ja itsenäisyydellään, mutta hekään eivät olleet Visaa varten. Hän huomasi toistuvasti jäävänsä yksin ja etsivänsä turvaa sieltä, mistä sen oli ennenkin löytänyt, vanhojen kirjojen sivuilta. (s. 262)

Sieltä Visan onni löytyy, kirjoista ja pinkopohjista. Kuulumattomuus on myös se mitä hän maalaa tauluihinsa. Pidän Haahtelan tavasta asettaa päähenkilönsä rohkeasti tähän asetelmaan, mutta teoksen laahaavuus sai minut hermostumaan. Saattaa olla, ettei minusta tälläkään kokemuksella tule osa Haahtelan uskollista lukijakuntaa. Nostelen kulmakarvojani jo kuulemilleni hihkaisuille, että tässä tuleva Finlandia-ehdokas. Minulle kerronnasta puuttui yllätyksellisyys ja anarkia. Minä voin vilkuttaa Visalle iloisesti hyvästit – mukava poika tavata, mutta katseeni on jo uudessa maailmassa käteni pyyhkiessä ilmaa vielä viimeisin vedoin.