Poika suurten maalarimestarien jäljillä

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Otava, 2017
300 sivua
Lainattu kirjastosta

Edessä oli valkokangas, johon kaikki heijastui. Yhtenä joulukuisena iltana kauppatorin laidalla siihen oli piirtynyt ajatus, jota Visa oli varjellut, kantanut mukanaan, kaikkein kallisarvoisin omaisuus. Hän oli ainutkertainen ja hänellä oli maailmassa erityinen tehtävä. Me olemme tämän maailman uloin etuvartio. (s. 220)

Olen ymmärtänyt, että kirjailija Haahtelalla on vankka fanikuntansa, joka ihailee kynämiehen jokaista sanaa. Olen itse aikaisemmin lukenut kirjailijalta vain Naiset katsovat vastavaloon sekä toisen, jonka nimeä en jostain syystä saa enää päähäni. Todennäköisesti se on Lumipäiväkirja, koska romaani löytyy hyllystäni. Kumpikaan kirjoista ei tuolloin tehnyt minuun vaikutusta; muistan jopa hieman tylsistyneeni toisen parissa.

Ajattelin kokeilla tuuriani Joel Haahtelan uusimman kera, sillä Mistä maailmat alkavat sijoittuu mielenkiintoisesti kuvataiteen maailmaan ja kurkistaa 50–60-luvun Helsinkiin. Visa on nuori isätön poika, joka vähitellen löytää oman paikkansa maailmassa Vincent van Goghin avulla. Hän aloittaa viivasta, piirtää ja maalaa kehityskaarensa paperille ja pinkopohjalle. Visa tutkii taidekirjallisuutta, imitoi kuuluisten taiteilijoiden kädenjälkeä ja vähitellen ajautuu taidekoulun iltakurssille ja lopulta päätoimiseksi opiskelijaksi Vapaaseen taidekouluun. Myöhemmin hän päätyy opintomatkalle Italiaan, jossa oleskelu kuitenkin venyy pidemmäksi ajaksi valon ja auringon vapauttavassa maassa.

Visan tie taiteilijaksi on yhtäältä oman sisäisen viivan etsimistä, toisaalta sodassa kadonneen isän merkityksen hahmottamista omassa persoonassaan. Nuori taiteilija haparoi alkuun mutta saattaa lopulta itse itsensä matkaan, jonka varrelta löytyy elämänmittainen rakkauskin, Helmi.

Visa on hiljainen, etäinen, rauhallinen poika, ja sitä on koko Haahtelan romaanikin. Minulta vei poikkeuksellisen kauan kahlata teos läpi. Räiskyvää siinä on vain kansi. Tämä tarinan sisäinen levollisuus lienee Haahtelan tunnusmerkki, mutta minut se alkuun uuvutti niin, että lähes lahjoin itseni lukemaan romaanin loppuun.

Sympaattisen Visan rinnalla kävelee verkkaisesti toki seurasta nauttien, kunnes joku alkaa hiertää liikaa. Visa on eräänlainen erakko, eikä hän tarvitse ihailemansa äitinsä lisäksi suurta hovia ympärilleen ollakseen oikea taiteilija. Kunnollinen naapurin poika, ystävällinen ja hyvin kasvatettu – ketä hän voisi ärsyttää? Mikä siis hiertää?

Kyllä Haahtela osaa maailmoja kuvittaa, annostella autenttista maisemaa menneestä Helsingistä. Siinä ei ole moitteelle sijaa. Mistä maailmat alkavat henkii kuitenkin samanlaista mietoutta kuin parin vuoden takainen Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika, jonka Aarnissa on paljon Visaa. Ehkä se on rosoisuus, mikä molemmista miehistä puuttuu, eräänlainen hyvä kapinallisuus, sellainen äkkivääryys, mikä saa lukiessa kapsahtamaan päähenkilön kaulaan, vetää vähän jalat veteliksikin.

Sitä kaipaa sellaista heittäytymistä, ja nyt se jäi minun osaltani kokematta. Halusin kuitenkin varmistaa, että Visalla on kaikki hyvin, lopussakin. Siksi lukemista ei voinut jättää kesken.

Haahtelan eduksi on luettava joka tapauksessa kyky kuvata nuoren miehen kaipuuta yksinäisyyteen. Visalla on pensselinsä, joiden vuoksi ihmissuhteet jäävät seinää vasten nojaamaan ja kuivuvat kasaan. Hän ei tee sitä itsekkyyttään. Hän nyt vain sattuu olemaan ihminen, joka rakentaa itse oman onnensa vaatimatta siihen puolta kaupunkia puolelleen, armeijaa auttamaan.

Taistolaiset meuhkasivat kommuuneissaan ja työnsivät toisinajattelijat ulos kadulle. Halpojen huvien ympärille kerääntyneet Elonkorjaajat ylpeilivät politiikan vastaisuudellaan ja itsenäisyydellään, mutta hekään eivät olleet Visaa varten. Hän huomasi toistuvasti jäävänsä yksin ja etsivänsä turvaa sieltä, mistä sen oli ennenkin löytänyt, vanhojen kirjojen sivuilta. (s. 262)

Sieltä Visan onni löytyy, kirjoista ja pinkopohjista. Kuulumattomuus on myös se mitä hän maalaa tauluihinsa. Pidän Haahtelan tavasta asettaa päähenkilönsä rohkeasti tähän asetelmaan, mutta teoksen laahaavuus sai minut hermostumaan. Saattaa olla, ettei minusta tälläkään kokemuksella tule osa Haahtelan uskollista lukijakuntaa. Nostelen kulmakarvojani jo kuulemilleni hihkaisuille, että tässä tuleva Finlandia-ehdokas. Minulle kerronnasta puuttui yllätyksellisyys ja anarkia. Minä voin vilkuttaa Visalle iloisesti hyvästit – mukava poika tavata, mutta katseeni on jo uudessa maailmassa käteni pyyhkiessä ilmaa vielä viimeisin vedoin.