Kirkkaita tuokiokuvia Berliinistä

Venla Saalo: Kukkia maan alla
Gummerus, 2020
159 sivua 
Lainattu kirjastosta

Pienoisromaanien hienous on pienien asioiden tarkassa katsomisessa karsituin elkein. Venla Saalon upeasti järkälemäinen romaani Kukkia maan alla saa mahtumaan 159 sivuun niin pienen pojan Karimin ja hänen äitinsä tarinan kuin berliiniläisen kukkakauppias Mariannan ja hänen Puolassa asuvan veljensä Borysin.

Saalon tyyli on kiinnostavan eurooppalainen, jos se nyt jonkinlaiseksi määreeksi kaunokirjallisuudessa sopii. Tunnelma syntyy väkisinkin osin kertomuksen miljööstä, joka on Berliini ja lähellä Saksan rajaa sijaitseva pieni puolalaiskaupunki. Mutta jokin viehättävän ei-suomalainen hohkaa romaanista myös, vaikken saanut tarkalleen kiinni, mikä se on. Kokonaisuus on kuitenkin tyylikäs; eurooppalaisuus ei ole toisinaan käännöksestä aistittava toiseus vaan Saalon omintakeinen tapa muodostaa tekstiä.

Maan alla Pankstrassen asematunnelissa on Marianna.
    Hän asettelee maljakoihin kukkakaupan edustalle lisää kirjavia tulppaaneja. Mitä kirjavampia, sitä houkuttelevampia. 
    Värit täyttyvät vuosien mittaan merkityksistä ja enteistä, hän ajattelee. Sävyt syvenevät niin että niihin voisi upota. Persikan ja hiekan ja roosan sävyt miltei soivat hänen silmissään. (s. 11)

Marianna on muuttanut Puolasta Berliiniin ja pitää kukkakauppaa asematunnelissa. Hänen veljensä Borys on jäänyt köyhään puolalaiskaupunkiin Gubiniin. Borys ei halua Saksaan ja kärttää siskoaankin palaamaan kotiseudulle, koska tällä ei ole Berliinissä menneisyyttä. Mutta Marianna on löytänyt hiljaisen paikkansa kiireisten berliiniläisten keskeltä ja integroitunut kaupunkiin sen verran, kuin puolalaisen on ylipäätään mahdollista sopeutua. Heidän äitinsä asuu myös Berliinissä, mutta Marianna ei pidä yhteyttä tähän vaan kalastelee äitinsä kuulumiset veljensä kautta.

Berliinissä asuu myös kuusivuotias Karim, joka kiirehtii romaanissa äitinsä Amalian kanssa paikallisjunaan. Heidän on tarkoitus mennä Gottbusiin sirkukseen, mutta matka on epäonninen. Karim ei suostu laittamaan kenkiä jalkaansa, ja Berliinin julkinen liikenne takkuaa. Keskittyminen tähän etenemisen hitauteen ja mahdottomuuteen katkaisee Mariannan asematunneliarjen, ja pian nämä kaksi maailmaa kohtaavatkin.

Enemmän kuin mikään minua on kirjallisuudessa aina kiinnostanut yksittäinen ihminen, tämän mielenliikkeet ja kummalliset tavat. En ole koskaan syttynyt suurille poliittisille tai filosofisille aiheille, vaikka toki pienen ihmisen kautta isoja teemoja voikin usein näyttää parhaiten. Mutta ihmisen tasoinen ja kokoinen filosofia uppoaa minuun kuin se veitsi kuumaan voihin, se kaikki tavallisen elämän mittainen ankaruus ja ihanuus. Ihmisyys ja inhimillisyys ei ole koskaan loppuunkoluttu aihe; se uudistuu joka kerran, kun kohteena on uusi ihminen.

Kukkia maan alla on ehdottomasti yksi vuoden 2020 kiinnostavimmista romaaneista. Kielellisesti ilman mitään tyhjäkäyntiä; vain täsmällisyyttä ja kirkkautta. Saalo leikkaa Berliinin kokoiseen miljoonakaupunkiin tarkat kohdevalojen aukot ja katsoo niiden avulla pienoiseen. Hän taipuu onnistuneesti niin ulkopuolisen maahanmuuttajan kokemuksiin kuin pikkupojan, joka näkee suuren ihmeen vaikkapa hupparinsa vetoketjussa. Lukija ikään kuin astuu maisemaan ja katsoo kuten Saalo. Romaani on tuokiokuva Berliinistä, joka on pullollaan Mariannan ja Karim kaltaisia ihmisiä, jokaisella heistä omat ristinsä ja riemunsa. Saalo tavoittaa hetket uskottavasti aivan kuin hänellä olisi kamera, joka kuvaa todellisuutta. Sellaisiin suuriin ihmeisiin jotkut pienoisromaanit kun taipuvat.

    Lasitalot eivät huohota, tärise tai kumarru uhkaavina heidän ylleen, vaan heijastavat tyynesti kirkasta taivasta. Matkustajalentokone, tuolla. Sen jyrinä kulkee koneen jäljessä, lomittuu haitarimusiikkiin. Päärautatieaseman katolla on miehiä oransseissa liiveissä. (s. 136)