Aina joku kesken

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse Suomennos: Kirsti Era Into, 2014 205 s. Olen yrittänyt kirjoittaa tätä arviota jo viikon verran, jos en kauemminkin. Kyse ei ole siitä, että kirja olisi jotenkin kehno arvostella – päinvastoin. En yksinkertaisesti saa sanottua sitä mitä tapahtui, miltä kirja tuntui. Ei niin, ettei olisi sanoja. Onhan noita, ajatuksen tasolla. Ne ajatukset eivät vain tunnu puristuvan ulos minusta. Ehkä vaivanani on yleinen writers block . Kirjassa ei nimittäin ole mitään vikaa. Se on slaavilainen aarre. Hävettävää, miten vähän olen lukenutkaan venäläistä kirjallisuutta. Toki Gogolin Päällysviitta ja Nenä ovat tulleet tutuiksi, niistä ja Daniil Harmsista pidän, ja Tšehov on puolestaan lunastanut paikkansa näyttämöllä. Mutta vaikkapa klassikot Tolstoi tai Dostojevski eivät vain jostakin syystä ole koskaan kiehtoneet. Samoin moderni nyky-Venäjän kirjallisuus on minulle täysin vierasta, ja se on hieman häpeä, kun äitini puolelta sukuju

SARV ja KAOS: Sujuva käännös ja sen kritiikki Koulutuspäivä 12.3.2016, Tieteiden talo Kun luemme käännösromaania ja vaikutumme siitä kielellisesti ja sisällöllisesti, kuinka usein kyseenalaistamme kirjailijan kyvyn synnyttää sujuvaa ja kiehtovasti soljuvaa tekstiä? Oletamme toki, että brittikirjailija tai saksalaisen kirjallisuuden taituri yksinkertaisesti osaa hommansa ja pauloittaa meidät yli maiden rajojen. Mutta entä jos välissä onkin loikkinut erinomainen ammattilainen, jolla on kielen tajun lahja? Entä jos loistava romaani suomeksi onkin oikeastaan jonkun toisen käsialaa, kuin sen jonka nimi kirjan kannessa myy? Se että voimme lukea erinomaista kirjallisuutta toisesta kulttuurista sujuvasti suomeksi, on erinomaisten kotimaisten kääntäjiemme ansiota. Osallistuin viikko sitten lauantaina 12.3. Tieteiden talolla SARV in (Suomen arvostelijain liitto ry) ja KAOS in (Suomen journalistiliiton kääntäjien ammattiosasto ry) todella mielenkiintoiseen koulutuspäivään Sujuva kää

Laura Lindstedt: Oneiron Teos, 2015 440 sivua Viime vuoden Finlandia-voittaja Laura Lindstedtin Oneiron on hankala kirja. Sitä ylistäneet ja sen ainutlaatuisuuden tunnistavat allekirjoittanevat myös tämän väitteen. Teos voi olla pakahduttava, maailmanluokan kirjallisuutta pelkän ujon kotimaisuuden sijaan, älykäs ja informaatiolatautunut fantasia faktoista pitävimmästä (me kaikki kuolemme kerran), mutta helpoksi kirjaa ei voi kukaan väittää. Oneiron on fantasiakertomus siitä, mitä ihmiselle tapahtuu sen hetken jälkeen, kun sielu irtautuu ruumiista, kun koittaa kuolema. Seitsemän erilaista naista kohtaa jossakin valkoisessa välitilassa, jossa heidän ainut yhteytensä on täydellinen tietämättömyys: kukaan naisista ei tiedä, mitä tapahtuu ja miksi. Vähitellen he alkavat kukin omalla tavallaan kertoa omaa elämäntarinaansa. On oikeastaan helpotus lukea Oneiron vasta nyt, kun suurin rummutus niin mediassa kuin kirjallisuuden eri foorumeilla on käyty. Vaikka yleensä vältän