”Kun hän sai toisen lapsensa, häneltä otettiin pois oma aika ja tila.”


Heini Junkkaalan Homoäiti Kansallisteatterin Omapohjassa
Ennakkonäytös 7.11.2018

Kuva: KT / Mitro Härkönen

Jos teatterissa jokin on parasta, on se tietenkin yllätyksellisyys ja intiimiys, mikä syntyy parhaimmillaan silloin, kun kaikki oikeasti tapahtuu siinä lavalla ja nyt, lähellä, meidän edessämme mutta vain meitä varten. Yleisö ei siis enää ole vain kuorona naurava jokin ryhmä läpsyttäviä käsiä vaan kuuntelija, jolle kerrotaan surua ja iloa. Yleisön reaktiot myös muokkaavat näytelmän dynamiikkaa.

Intiimi teatteri on minulle eläytymistä sen puhtaimmassa muodossa. Siksi istun teatterissa aina mahdollisimman edessä, ollakseni osa kaikkea merkittävää lavalla. Käsikirjoittaja Heini Junkkaala on tehnyt tämäntapaisen kokemisen ihanan helpoksi. (Tiedostan, ettei sellainen teatteri sovi kaikille katsojille, mutta minä taisin osua oikeaan paikkaan Omapohjaan mennessäni.) 

Äitiydestä on kerrottu jo sata tarinaa, mutta kuinka monta niistä on tuotu häpeilemättä omiin kokemuksiin perustuen näyttämölle asti? Äitejä on maailma pullollaan, noita kirottuja lastenrattailla bussiin tunkijoita, väsyneitä hissienvaltaajia ja kahvilapöytiin ankkuroituneita lärpättäviä seuraneitejä. Äitiydelle nauraminen on kuitenkin jäänyt paitsioon; pyhään uhrautumiseen ja unettomuuteen tulee suhtautua tietyllä vakavuudella. Minä ainakin suhtauduin silloin, kun kyseessä oli oma olemiseni äitiyslomalla, mutta muiden äitiys voi toisinaan näyttäytyä teatterina. Junkkaala tuo tähän pyhään kuvaan vielä yhden lähestymistavan: entä jos äiti on homo eikä eläkään tavallisessa heterosuhteessa? 

Ja yhtäkkiä se ei olekaan mikään erityinen, erottava lähestymistapa, kun kuuntelee ja katsoo intensiivistä, monialaista ja riivattua Katja Küttneriä Omapohjan mustassa salissa. Äitiys on aivan samanlaista pelkoa, rakkautta, ahdistumista, oman tilan puutetta ja oman lapsen kiintopisteenä olemista riippumatta siitä, millaisessa parisuhteessa äitiyttäsi juhlit. Junkkaalan Homoäiti näyttää meille, että edes oman vessantilan saaminen ei ole itsestäänselvyys, kun kotona on hoidettavana kaksi pientä mukulaa, uhmaikää lähestyvä taapero ja kaikkea vaativa vauva. Kaikki kapenee ja katoaa; on vain huutava lapsi ruuhkabussissa ja ventovieraiden katseet.

Siksi Homoäiti naurattaa, koskettaa ja samaistuttaa. Se on peilikuva sille jokapäiväiselle rämpimiselle, mikä vääjäämättä seuraa, kun äitiys alkaa. Huonomuistisuus kultaa kuitenkin lopulta muistot; muutaman vuoden kuluttua sitä alituista väsymistä ei enää edes osaa sanallistaa. Kaikki on unohdettu.

Siksi tällaiset vedot kuin Homoäiti ovat ihania. Herätys jo alakoululaisikään ehtineen lapsen äidille, että hei sinäkin olit, sinäkin tunsit! Junkkaalan teksti on yleismaailmallista, yhteistä vaikka hyvin omaa ja intiimiä. Katja Küttner toistaa käsikirjoittajan tunteet uskottavasti venyen taitavasti puheroolista toiseen. Hän on erinomainen valinta monologiin, yhtä aikaa läheiseltä tuntuva, toisaalta kuin joku toinen äiti noissa kahviloissa.

Tekstintekijä ja ohjaaja Heini Junkkaala
Homoäidin lainalavasteiden pimennossa.
Itse toteutus leikkii puheen voiman lisäksi äänillä ja valoilla – muuta ei hyvin koostettuun monologinäytelmään tarvitakaan. Yllätyksellisyys saa syntyä pienin ja varsin hauskoin keinoin; se riemastuttaa aina eikä katsojalle tule tylsää. Vieraannuttaminen on superkiinnostavaa tekstin ja näyttelijän irrottamista lavasteista ja draaman illuusion rikkomista. Se toimii Homoäidissä paremmin kuin hyvin, ja teatterista tulee osa katsojan omaa elämää sen sijaan, että se vain etäisenä heijastuisi jonakin ylevänä taideprojektina näyttämölle. Juuri tällaiselle teatterille minä sykin, juuri tällaisille oivalluksille, jotka lähtevät siitä perusajatuksesta, että elämä on oikeastaan kummallista ja ihanaa ja surullista ja teatteria tarvitaan näiden kaikkien isojen asioiden käsittelemiseen.

Tekijä kertoo.
Näytöksen lopuksi meillä oli mahdollisuus jäädä kuuntelemaan Junkkaalan ja Küttnerin hyvin tuoreita tuntemuksia vielä kovin tuoreesta teoksestaan, jonka ensi-ilta on Kansallisen Omapohjassa tänään perjantaina 9.11.2018. Junkkaala kertoi, että hänellä on kyseistä äiti- ja elämämateriaaliaan lähes tuhat liuskaa, ja niistä valikoitu lopulta vain 28 monologin käyttöön. En yhtään ihmettelisi, jos Junkkaala jaksaisi koostaa liuskansa valmiiksi proosakässäriksi kuten hän meille paljasti; ainesta terävässä ja aina ajankohtaisessa tekstissä kyllä olisi. Homoäiti ei liiku ainoastaan äitiyden teemassa vaan ottaa katseensa kohteeksi myös kuoleman ja vanhuuden; siinä on siis ihmisyyden kirjoa laidasta toiseen, sen verran kuin päälle 1,5 tuntiin nyt tunkematta mahtuu.

Pieni on kaunista ja muuttuu toisinaan isoksi. Jos olet äiti, tuore tai 20 vuotta vanha, tunnistat tästä monologista varmasti jotakin, ja toisaalta hyvät naurut tekevät aina terää. Kiitos Katja Küttner intensiivisestä olemisestasi lavalla, kiitos Heini Junkkaala oman ja yksityisen rohkeasta jakamisesta.

Kiitos Kansallisteatteri Bloggariklubi-lipuista ja hienosta kokemuksesta!

*********

Homoäiti, Kansallisteatterin Omapohjassa, katso lisää tästä
Esiintyjä: Katja Küttner
Teksti ja ohjaus: Heini Junkkaala
Dramaturgi: Elina Snicker
Valosuunnittelu: Titus Torniainen
Äänisuunnittelu: Harri Kejonen  

Kommentit

Suositut tekstit