Miksi minä käyn kirjamessuilla? Eli paljon asiaa kirjoista
Helsingin kirjamessut Messukeskuksessa 25.-28.10.2018
Kun ensi kerran kymmeniä vuosia sitten
keksin, että kirjamessuilla voi käydä ihan kuka vain, olen käynytkin melkein
joka, ellen jopa joka vuosi. Enää en tarkkaan muista, mutta messukeskuksen
kuninkaallisilta tuntuvia portaita on laskeuduttu suuren salin kuhinaan jo
lukuisia kertoja. Eteen avautuva värikäs maisema on tuttu; se tuoksuu joka
kerta samalta, paperilta, pahvilta, kahvilta ja kirkkailta valoilta. Niin ja
kohtaamisilta, kirjailijoita, mahdollisilta sattumilta, hieman ihmeeltä.
Mietin joskus, tuntevatko venemessuilla kävijät samaa
vapinaa. Tuntevatko he sen riemullisen mahdollisuuden, että voi ostaa jonkin
ihmeellisen tarinan, jota ei ole vielä lukenut ja jota ei seuraavien vuosien
aikana kenties edes lue mutta joka on silti tärkeä omistaa? Keräävätkö hekin
elämänsä veneitä kirjahyllyynsä?
Kirjamessuminä silloin joskus
Kymmenen vuotta sitten ostin kirjani harkiten, yleensä vain
messuilta kaksi kolme messutarjouksia suosien. Joululahjatoiveina oli toiset
mokomat. Muutoin en sortunut kirjojen ostamiseen sekä käytännön että
taloudellisista syistä. Nyt elämäntilanteeni on toinen; kirjojen hankinta on
lähtenyt käsistä ja joudun usein kieltämään itseäni, koska tila sanelee edelleen
ehdot. Kirjahyllymme on jo ylikansoitettu. Toista hyllyä en kotiimme saa.
Villit pinot ryöpsähtelevät ja aiheuttavat pahimmillaan ahdistusta. Niin moni
tärkeä tarina jää tämän elämän aikana kuitenkin lukematta, ja mitä ihmettä
läheiseni tekevät kirjoillani, jos aika minusta äkisti jättäisi!?
Alkuaikoina kävin messuilla yksin, koska en oikeastaan
tuntenut ketään, joka olisi vaeltamisharrastuksestani sisätiloissa
kiinnostunut. Yksin ollessa sai myös käydä juuri missä halusi ja milloin
halusi, mennä pullakahville kunnon ruoan sijaan ja haahuilla ilman päämäärää ja
kelloa. Lapsen syntymän jälkeen raahasin imetettävänkin messuille ja siskon
lapsenvahdiksi. Olen onnekas: sain vauvan, joka viihtyi mitä enemmän kuhinaa
ympärillä. Valot ja hälinä eivät toisen unia häirinneet ja hereilläkin jaksoi
katsella valoja katossa, kasvoja virrassa.
Vuosien myötä lapsesta on tullut tytär, joka tänä vuonna
kysyi: ”Kai mä pääsen kirjamessuille, äiti? Mä haluun kirjamessuille, siellä on
ihanaa!” Ja kirjamessuilla minä ostan hänelle kirjoja, en yhtä vaan neljä, jos
hän niin haluaa. Uskon että sijoitan sillä rikkaaseen tulevaisuuteen, en pelkkään
paperiin. Enkä ainoastaan lapseni tulevaisuuteen vaan myös heidän, jotka näiden
kirjojen syntymisen takana seisovat. Sijoitan uteliaisuuteen ja humaaniin
elämänkatsomukseen, asioihin jotka merkitsevät itselleni isoja.
Kirjamessujen leveimmät hymyt? |
Kirjoittava minä
Olen ollut kirjabloggari alkuvuodesta 2015 lähtien.
Kirjabloggaamisen myötä kirjallisuudesta ja kirjoista – myös lukemisesta – tuli
astetta vakavampi asia elämässäni, elämäntapa josta luopuminen tuntuisi nykyisin
täysin mahdottomalta. Myös kirjamessut ovat muuttuneet minulle vapaasta
haahuilusta piirun verran organisoidummaksi touhuksi, jo senkin vuoksi, että
messuilla tapaa muita kirjabloggareita mutta myös kirjailijoita ja
kustannusmaailman väkeä. Aikataulut ovat muuttaneet tapaani olla messuilla,
sillä periaatteessa suunnittelen messumenoni etukäteen ja käyn myös
kustantamoiden bloggareille järjestämissä täsmätapahtumissa. No todellisuudessa
missaan puolet keskusteluista, joita olisin tahtonut seurata, mutta kaikesta
huolimatta olen sentään yrittänyt suunnitella. Kirjabloggauksen myötä käyn
messuilla toisinaan myös arkipäivisin, mikäli työni vain sallii vapaan. Ikävä
kyllä yrittäjäkään ei ole täysin vapaa deadlineista, kuten tänä vuonna totesin –
harmikseni en päässyt messuille työn takia perjantaina, joka vaikutti olevan
tarjonnaltaan loistopäivä.
Jos bloggaus on lisännyt messuillakäyntipäiviä, on se myös pidentänyt yhden päivän pituutta. Lauantaina
vietin alueella 11 tuntia putkeen, eikä se oikeastaan väsyttänyt yhtään. Tämähän
on ihan tavallista, nykyisin kun viivyn lounasruoankin ääressä rauhassa kirjaystävien
kanssa enkä vain hotkaise pullaa.
Kolmannen ulottuvuuden messutteluun on tuonut oma
kirjoittaminen ja opiskelu Kriittisessä korkeakoulussa. Ei siksi, että sieltä
käsin asiaa olisi jotenkin huudeltu, mutta nyt kirjailijat ovat minulle eräällä
tavalla aineistoa, kuin esimerkkejä siitä millaista elämä voisi olla, jos
kirjoittaminen toisi myös kannikan pöytään. En kuitenkaan kuvittele itselleni kirjailijan asemaa, mutta määritän nyt
itseäni enemmän kirjoittavana persoonana kuin koskaan aikaisemmin – vaikka olen
kirjoittanut jollakin tapaa aina. Kirjoittamisen opiskelu avaa kuitenkin
portteja tarkastella kirjoittamista myös psyykkisenä toimena, ja opinnot opettavat
näkemään tämän taiteenlajin moninaisuuden ja runsauden, jonka helposti ”vain
lukijana” saattaa ohittaa, koska usein lukeminen jää omalle mukavuusalueelle. Kriittisen
myötä olen oppinut myös näkemään tekstejä, jotka eivät ehkä ole kirjoitettu
minulle mutta jotka siitä huolimatta voivat muuttaa minua. Ja myös
messupersoonaani.
Messut 2018: lauantai 27.10.
Veera Nieminen ja Antti Heikkinen kertovat. |
Aloitin oman messulauantaini Bonnierin (WSOY, Tammi ja Johnny Kniga) järjestämällä bloggariaamiaiskattauksella,
jossa tutustuimme viiden kirjailijan uutuuksiin: paikalla olivat Veera Nieminen kirjallaan Ei muisteta pahalla, Liina Putkonen esikoisdekkarillaan Jäätynyt tyttö, Satu Vasantola esikoisellaan En
palaa takaisin koskaan luulen, Antti
Heikkinen hauskalla Kehvelillään
ja Anja Snellman uudella Kreeta-romaanillaan
Kaikkien toiveiden kylä. Kaikki
teokset muuten lämpimästi suosittelemisen arvoisia vaikkapa pakettiin
käärittäviksi: Nieminen kepeiden tarinoiden lukijalle, Putkonen
dekkarifriikille, Vasantola kunnon sukutarinaa rakastavalle, Heikkinen ihan
kelle tahansa, joka haluaa nauraa ja nauttia ja Snellman lukijalle, joka haluaa
katsoa suomalaisten paratiisisaarta asteen verran tarkemmin. Kuten aina,
Bonnierin tilaisuus oli kivasti rakennettu ja nyt vieläpä ihanan isossa ja
tilavassa konferenssitilassa, jossa oli tilaa hengittää ja kuunnella. Bonnierin
aamiaistilaisuus on ollut usein todella suosittu, ja tälläkin erää saliin oli
kokoontunut 50-60 bloggaria kuuntelemaan kirjailijoiden haastatteluja. Iso
kiitos WSOY:n viestintäpäällikkö Ina
Westmanille ja Tammen viestintäpäällikkö Satu Sirkiälle ihanasta tavasta saada aloittaa messulauantai!
Puolelta päivin kävin kuuntelemassa, kun Riina-Maria Metso ja Laura Manninen puhuivat Taija Tuomisen kanssa parisuhdeväkivallasta.
Metsolta on juuri ilmestynyt teos Miksi
se ei vain lähde (Atena), joka sisältää eri naisten kertomuksia
parisuhdeväkivallasta. Mannisen esikoinen Kaikki
anteeksi (WSOY) taas ilmestyi keväällä ja on intensiivinen romaani siitä,
kuinka rakkaus muuttuu auvoisesta suhteesta piinaavaksi painajaiseksi. Molemmat
kirjailijat ovat pistäneet kirjaansa omia kokemuksiaan, joten koskettava keskustelu
Hakaniemi-lavalla kääntyi myös häpeän tarkasteluksi. Olen lukenut Mannisen
romaanin, ja se on kerta kaikkiaan upeasti kirjoitettu page turner.
Lounaan (sic!) jälkeen lähdin tutustumaan S&S-kustantamon
järjestämään bloggarituntiin, jossa meille esiteltiin kerta kaikkiaan
mielenkiintoinen kirjailijakattaus: Opettaja Lauri Ahtinen kertoi sarjakuvakirjastaan Elias, jossa päähenkilönä seikkailee maahanmuuttajapoika. YLENn ulkomaantoimittaja
Annastiina Heikkilä esitteli
uutukaistaan Bibistä burkiniin –
totuuksia ranskatar-myytin takaa. Pariisilaistuneen toimittajan kirja avaa tuota
kohuttua naismyyttiä hieman uudelta kantilta. Katja Lahti suositun Project
Mama -perheblogin takaa kertoi esikoisestaan Lasitehdas, jonka itse siirsin ”Pian ja ihan kohta” -luettavien lukupinoon.
Suomenruotsalainen (ja itselleni uusi tuttavuus) kirjailija Sabine Forsblom taas toi tiettäväksi
juuri suomennetun, 70-lukulaisen Betinka-romaaninsa,
jonka lukemista olen jo aloittanut, koska 70-luku, kasvutarina, nuoruuskivut ja
suomenruotsalainen yhteisö. Viides kirjailijavieras oli Ida Salminen, joka on yhdessä kuvittajasisarensa Riikka Salmisen kanssa julkaissut kirjan Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat
maailmaa. Kirja on visuaalisesti todella kaunis ja kulkee menestyskirja Iltasatuja kapinallisille tytöille
(S&S) jalanjäljissä esitellen kotimaisia suurnaisia aina Meeri
Koutaniemestä Aurora Karamziniin.
Image esitti. Siellä he ovat, The Turunen ja The Majander. |
Lauantain odotetuin keskustelu käytiin kenties
Hakaniemi-lavalla, kun kirjailija Saara
Turunen haastatteli kriitikko Antti Majanderia
tunnelmista Turusen esikoisromaani
Rakkaudenhirviön aiheuttaman pienoisen kohun jälkeen. Majander ei aikoinaan
antanut romaanille suopeita sanoja kritiikissään vaan runteli esikoisen hieman
sellaiseksi mitättömämmäksi tavallisen neidon minäminä-tarinaksi, mutta romaani
voitti kuin voittikin Helsingin esikoiskirjapalkinnoin. Keskustelu messuilla keräsi
massiivisen yleisön, joista osa kuten allekirjoittanut istui lattialla, mutta
tunnelma lavalla jäi hileiseksi kahden erilaisen ihmisen väkinäiseksi
jutusteluksi, johon kenties kolmas henkilö moden roolissa olisi tuonut hieman
lämpöisempiä tuulia. Turunen selvisi kuitenkin pestistään loistavasti
Majanderin näyttäytyessä edelleen hieman jääränä, joka hermostuspyöritteli
silmiään, kun Saara Turunen tenttasi, lukeeko Majander vapaa-aikanaan naisten
kirjoittamia kirjoja. Kirjavallankahvasta kiinnipitäminen ei ole varmasti helppoa,
mutta ei ole helppoa olla nuori naiskirjailijakaan. Minkäänlaista lähentymistä
en näiden kahden maailman välillä nyt aistinut; toivottavasti kuitenkin jatkossa
kotimaisella kirja-areenalla on tilaa niin sedille, tädeille, mimmeille,
jäbille, jössiköille, neidoille, kukkahatuille, kukattomille hatuille, kaikille
heille, joille kirjoittaminen, lukeminen ja kirjallisuus on elinehto ja tapa pitää kiinni maailmasta.
Kävin myös kuuntelemassa täpötäynnä olevalla Töölö-lavalla
(ei enää koskaan kiitos niitä epäergonomisia eurolavapenkkejä katsomoon, jooko?!)
Haluatko kirjailijaksi? -keskustelun,
jossa mystiikan saloja raottivat kustannustoimittaja Jussi Tiihonen (Teos), kustannuspäällikkö Mari Mikkola (Otava), kustantaja Ville Rauvola (Atena) ja heitä haastatellut WSOY:n markkinointi- ja
viestintäjohtaja Reetta Miettinen.
Itselleni ei paljastunut oikeastaan mitään uutta siitä, millainen tie on kirjoittajasta
kirjailijaksi, jos onni lykästää (kustantamot saavat vuodessa noin 1 000
kässäriä, joista esikoiskirjaksi muuttuu ehkä 1-5 kustantamon koosta riippuen).
Ala on raakaa kilpailua niin ajasta kuin rahasta, eikä aina laadukas tekstikään
takaa sitä, että kässäristä tulee painettu kirja. Joskus sattuma ja onni
vaikuttavat asiaan myös. Kaikki kustantamoiden edustaja kuitenkin painottivat
sitä, että jokainen heille saapunut kässäri luetaan ainakin 20 ensimmäisen
sivun verran. Mikäli noste ei löydy jo sieltä, loppuun ei ikävä kyllä lueta,
mutta jos nämä sivut vakuuttavat kustannustoimittajan, kässärillä on hyvät
mahdollisuudet. Aina eivät toki lukija ja teksti kohtaa; sen verran sattumalla
ja onnella voi todellakin olla sormensa tässä julmassa pelissä mukana.
Yhden tunnin jätin tämän jälkeen haahuilulle, jonka
lopputuloksena kirjakassiini päätyi Mia
Kankimäen uutuus Naiset joita
ajattelen öisin (Otava). Aikaisemmin olin jo ostanut kohistun Rachel Cuskin Ääriviivat (S&S), josta minulle jo keväällä lupaavasti supatteli
Täysien sivujen nautinto -blogin Maisku. Sunnuntaina lisäsin kirjajoukkooni
vielä Minna Rytisalon uusimman Rouva C.:n, ja kas, voimakas
naiskolmikkohan se siinä oli kasassa. Miehiä ei tänä vuonna kirjakasseihini päässyt,
sillä arvostelukappaleiksi päätyivät mm. Forsblomin Betinka ja runoilija Henriikka
Tavin Tellervo-romaani, josta
olen jo sellaisia hihkaisuja kuullut, että toivottavasti loppuvuoden tähdet ovat
lukemiselleni suotuisat.
Illan yhden tunnin vietin vielä Teos-kustantamon bloggaritapaamisessa,
jossa olikin ruhtinaallinen määrä uutta sulateltavaa. Seuraavanlaisiin uutuuksiin
kannattaa tutustua kyseiseltä laatukustantamolta: Mia Franckin Pommipuutarha, Vihma-Hartikainen-Ikäheimo-Seurin Totuuden jälkeen – Miten media
selviää algoritmien ja paskapuheen aikana, Mirjam Lohen Valuneen taikinan tapaus, Mikko Piispan Yhdeksän sanaa Y-sukupolvesta, Rafael
Donnerin Ihminen
on herkkä eläin, Kati Rapian Pyrstötähti ja maailmanlopun
meininki – Suomenniemen ensimmäisen tähtitieteilijän elämä ja seikkailut, Henriikka Tavin Tellervo ja J.P. Pulkkisen Sinisiipi.
Sunnuntai 28.10.
Toinen messupäiväni toteutti perinteistä kaavaa ottaa lapsi
mukaan messuille ja seurata Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaiden
haastattelua. Jos muuten jokin messujen uudistuneessa ilmeessä kirvoittaa
kritiikkiä, niin perinteisten lihapullien puuttuminen Panorama-ravintolasta.
Tänä vuonna pullat oli korvattu meksikolaisella tortillapöydällä, mikä ei ikävä
kyllä istunut äidin toiveiden kanssa yhteen tarjota lapselle helppoa lounasta. Chili
con carne ei kuulu lapseni lempitäytteisiin, vaikka tortillat sinänsä ovatkin
hänen lempiruokaansa. Olin laskenut lihapullien varaan; nyt piti tulla toimeen
ylihintaisella eikä niin herkullisella lohivoileivällä ja metrilakulla, jotta
ehdimme ajoissa kuuntelemaan esikoiset. Mitä niihin tulee, niin henkilökohtainen
hätähuutoni oli ainakin Noora
Vallinkosken puolesta; hänen Perno-lähiöromaaninsa
(Atena) olisin suonut näkeväni lavalla. Olen pernoni lukenut ja vaikuttunut
enemmän kuin mistään vähään aikaan (toivottavasti ehdin vielä joskus kirjoittaa
siitä hunajaa valuvan arvioni).
Hämmästyttävin huomio tämän vuoden esikoiskirjailijoissa oli
haastattelija Antti Majanderin esiin tuoma tosiasia, että he ovat kaikki
akateemisesti koulutettuja tai vielä koulutettavia. Onko uuden kirjallisuuden
tuottaminen siis nykyisin vain akateemisten kirjoittajien käsissä – tai ainakin hyvän ja
tasokkaan kirjallisuuden tuottaminen? Ja jos näin on, mitä se kertoo sitten lukemisesta?
Sunnuntaina oli myös hyvää aikaa tutustua uudistettuun ja
todella värikkääseen lastenalueeseen. Viimeinkin se oli iloinen
temmellyskenttä, jossa oli kivan väljää ja kaikenlaisia köllöttelykohtia
lapsille jäädä kirjallisuuden keskelle. Kaikin puolin onnistunut alue!
Karkkihyllyillä. |
Lapsi valitsi itselleen neljä uutuuskirjaa: Supermarsun, Risto Räppääjän, Reuhurinteen ja Tikkumäen tallin Uljas-sarjaa. Meissä molemmissa on vähän kuvittajafriikin vikaa; vaikka 9-vuotias koululainen voisi jo lukea vain tekstitettyä kirjaa ja on Pottereita jo kahlannut, me molemmat olemme vähän heikkoina kivasti kuvitettuihin lastenkirjoihin. Salla Savolainen on yksi yhteisistä suosikeistamme. Olen ilokseni havainnut, että kotimainen kuvittajakaarti on täynnä tähtipiirtäjiä, jotka luovat taidetta lasten ehdoilla. Se mikä meistä aikuisista on kaunista, saattaa joskus poiketa lasten näkökulmasta, mutta meidän perheessä mustat ääriviivat ovat kuvituksessa pop ja peilaavat varmaankin äidin ja tyttären mieltymystä kasata kaikki muodot ja värit viivan sisään. Hah!
Niin. Muun muassa tämän kaiken vuoksi käyn kirjamessuilla.
Kirjaluotsin Tiina listasi erinomaisen kiitospäivähenkisen kirjoituksen syistä olla kiitollinen jokavuotisista kirjamessuista. Haluan tässä
itsekin vielä kiittää kaikkia niitä tahoja, jotka ottavat meidän bloggarit
vakavissaan ja ovat nähneet vaivaa järjestää erilaisia tapahtumia ja
tapaamisia. Messukeskuksen tiedottaja Teija
Armannolle myös erityiskiitokset yhteydenpidosta bloggareihin ja työstä,
jota hän on hyväksemme tehnyt, sekä tietysti bloggaajapassista.
Kommentit
Lähetä kommentti