Aina joku kesken

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa Otava, 2020 298 sivua  Omasta kirjahyllystä     Olavi poltteli sätkää ja katseli aurinkoa ja mietti elämää. Kuolemaa. Ennen sotaa Olavi ei ollut ikinä ennen tajunnut, kuinka monta tapaa oli kuolla. Sotaa ennen kuolema oli ollut jokseenkin yksinkertaista ja helppoa. Arkipäiväistä. Kuka vaan saattoi kuolla, milloin vain. Oli ollut elämä ja sitten kuolema. Mutta leireillä. Siellä oli vaikea erottaa niitä kahta toisistaan. Henki tuntui lähtevän vasta, kun viimeinenkin toivo oli mennyt. Kuoleman ja elämän välillä oli pitkänkirjava tie, jota sävyttivät pelko ja kipu. Toivo oli se kaikkein viimeinen asia, johon ihminen tukeutui. (s. 234) On vuosi 1950, ja Olavi Heiskanen, Lapin sodassa saksalaisten vankileirillä työskennellyt mies katsoo taakseen. Siellä on asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa, asioita joiden olisi pitänyt pysyä piilossa, mutta Enontekiön maisemiin on saapunut etelästä liian utelias toimittaja Inkeri Lindqvist,...

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua Suomennos: Karoliina Timonen Atena, 2020 207 sivua Lainattu kirjastosta Kirjoitin elokuun alussa Emilien Pinen esseemäistä, omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa romaania lopetellessani Instaan näin: Parasta kirjallisuutta vähään aikaan. Tosi, suora, samaistuttava, vieraannuttava, kipeä, tunnoton ja kiehtova yhtä aikaa. Tyylikkäästi kirjoitettu, itseään tonkiva. Ei hämmennä mutta saa ymmärtämään. Olen edelleen samaa mieltä. Tästä on vaikea puhua ei ole kirja, josta on vaikea puhua, mutta ei siitä tarvitse puhua. Tarvitsee vain sanoa, että lukekaa hyvät ihmiset itse. Lukekaa kaikki te, jotka rakastatte esseekirjallisuutta tai romaaneja, rehellisyyttä, hyviä lauseita, hyviä suomennoksia hyvistä lauseista. Emilie Pine kolahtaa. On kolahtanut jo monille. Karoliina Timosen suomennos on moitteeton. Se ei ole vähän se. Esseemäisyys ei ole aivan sitä mihin kenties on totuttu, eikä Pinen teos välttämättä olekaan esseekirjallisuutta. Se häilyy esseen ...

Anneli Kanto: Kirjoittamassa Reuna, 2020 199 sivua Lainattu kirjastosta Joskus kun luova kirjoittaminen tuntuu enemmän ahdistavalta suorittamiselta kuin vapauttavalta harrastukselta, jolla on myös jokin päämäärä, lääke siihen tukokseen voi olla hyvä kirjoittamisen opas. Itse kaipaan kotimaisia tietokirjoja aiheesta, koska niiden lähestymistapa sekä kirjalliset viittaukset osuvat omaa kirjoittamista lähemmäksi kuin vaikkapa amerikkalaisten tietäjien. Anneli Kannon tänä vuonna ilmestynyt Kirjoittamassa on varsinainen tsemppi- ja täsmälääke, jota suosittelen aivan kaikille kirjoittamisen parissa tuskaileville. Se on hyvin rakennettu, hyvin kirjoitettu ja kaiken kukkuraksi mukavasti hauska. Luin sen hirmu nopeasti, koska ihastuin Kannon läsnäolevaan, ajanhenkiseen tapaa tarkastella kirjoittamista. Lisäksi ripaus hauskuutta ja sarkasmia ei ole koskaan pahaksi. Miksi taivaan tähden yhä elää se klisee, että kirjailija kirjoittaa öisin, punaviinilasi työpöydällään? Kumoan sen mitä jyrk...

Jyri Vartiainen: Kolme kesää Teos 2020 103 sivua  Lainattu kirjastosta   Joskus pojasta vaikuttaa rannalta siltä niin kuin maisema kutistuisi horisonttiin. Pienimmät saarista näyttävät siltä niin kuin ne voisivat upota  tai kadota jonnekin, mikäli niitä ei pidä silmällä. (s. 91) Ensin heitä on kolme. Sanna, Terhi ja kertojapoika. On kesä ja loputtomasti aikaa vetelehtiä tehdaskaupungissa, varastaa karkkeja marketista, pelata rahapelejä tyhjistä pulloista saaduilla kolikoilla ja katsella toimiinsa kulkevia muita ihmisiä. On aikaa olla lapsi, koti on jossakin tuolla taustalla, mutta siitä ei puhuta, se unohtuu ja unohdetaan kun tärkeää on ainoastaan päästä pois ja kuluttaa kesän verkkaiset päivät loppuun. Ensimmäinen kesä kolmesta on vielä sellainen. Kolmikko on yhdessä mutta jokin alkaa rakoilla. Asiat muuttuvat hiljalleen. Poika ei tiedä mitä se on, hänellä ei ole sanoja sellaiseen. Haaskattu aika on täynnä maisemien katsomista eikä maisemissa koskaan tunnu satavan. On...