Kolmen kesän mittainen romaani

Jyri Vartiainen: Kolme kesää
Teos 2020
103 sivua 
Lainattu kirjastosta 

Joskus pojasta vaikuttaa rannalta siltä niin kuin maisema kutistuisi horisonttiin. Pienimmät saarista näyttävät siltä niin kuin ne voisivat upota tai kadota jonnekin, mikäli niitä ei pidä silmällä. (s. 91)

Ensin heitä on kolme. Sanna, Terhi ja kertojapoika. On kesä ja loputtomasti aikaa vetelehtiä tehdaskaupungissa, varastaa karkkeja marketista, pelata rahapelejä tyhjistä pulloista saaduilla kolikoilla ja katsella toimiinsa kulkevia muita ihmisiä. On aikaa olla lapsi, koti on jossakin tuolla taustalla, mutta siitä ei puhuta, se unohtuu ja unohdetaan kun tärkeää on ainoastaan päästä pois ja kuluttaa kesän verkkaiset päivät loppuun.

Ensimmäinen kesä kolmesta on vielä sellainen. Kolmikko on yhdessä mutta jokin alkaa rakoilla. Asiat muuttuvat hiljalleen. Poika ei tiedä mitä se on, hänellä ei ole sanoja sellaiseen. Haaskattu aika on täynnä maisemien katsomista eikä maisemissa koskaan tunnu satavan. On haikeaa, vaikkei sitä sanoiteta suoraan. Kun sanoja ei ole, asiasta ei voi puhua. Ja kun ensimmäinen kesä loppuu, jokin on lopullisesti päättynyt.

Jyri Vartiaisen herkkä ja hiljainen pienoisromaani Kolme kesää on nimensä mukaisesti kolmen kesän mittainen pieni kertomus tehtaan varjossa kasvavista lapsista. Muita vuodenaikoja ei ole; kesä on ainoa aika, jolloin kaikki merkittävä tapahtuu. Toisena kesänä kolmikosta on jäljellä enää kaksi. Tytöistä toinen on siirtynyt uuteen jengiin, eikä yhteyttä lasten välillä enää ole. Viimeisenä kesänä kaikki on kadonnut. On vain yksi jäljellä, poika.

Ystävysten etäisyys toisiinsa on jollain tapaa outoa, ja kuitenkin juuri näin lapset elävät: jos ei ole sanoja tunteille, niitä ei voi lausua ääneen. Vartiainen kiertää isoja tunteita. Rivien väliin jää paljon; välinpitämättömyys onkin yhtä kuin kiintymys. Aikuinen lukee aikuisen tuntein ja kokee jäävänsä Vartiaisen tekstistä nälkäiseksi. Pinnan alla kuitenkin kuohuu. Kertojapoika on koulukiusattu, häntä pilkataan koulussa; poika käpertyy sisäänsä, tuntee mutta ei osaa eritellä mitä tai miksi, kaikki tuntuu väärältä ja lipeää lapsen käsistä.

Vartiaisen kaunis pianissimo ei oikein koskaan ala vaan on sata sivua hiljaista virtaa. Mahtipontisten tarinoiden ystävälle varmasti liian hidas ja tyhjä, mutta pienten, ohuita jännitteitä kihisevien kirjojen lukija nauttii. Tunnelmassa on säröjä, mutta jos tarkkaavaisuus lopahtaa, ne katoavat silmiltä. Vähässä onkin paljon. Siellä täällä killuu Vartiaisen tekstiin upottamia, helmenhohtavia ajatelmia:

Hän ajattelee saarten yksinäisyyttä, häntä kiinnostavat juuri nuo pikkuruiset, joille ei voi rakentaa mitään. Niistä ei oikein tiedä, onko kukaan vaivautunut jalkautumaan niiden kosteaan maaperään.

Kesälomalla katselin yhtä tuollaista saarta vuokramökkimme rannasta. Soudimme saareen. Sen nimi oli Raatosaari. Se oli risukkoinen, puiden täyttämä mitätön saari, jolle ei oikein voi rakentaa mitään. Raatoja emme löytäneet.