”Että minä olen se syy”


Antti Rönkä: Jalat ilmassa
Gummerus, 2019
224 sivua 
Lainattu kirjastosta

    Tiesin että pitäisi kertoa. Olin tiennyt jo kauan. Olin päättänyt kertoa monta kertaa. Mutta kun istuin pulpetissani ja kuvittelin, kuinka jäisin tunnin jälkeen luokkaan ja hiipisin opettajan luokse ja sanoisin ne sanat, minua alkoi huimata. Ja kun odotti tarpeeksi kauan, kaikki unohtui eikä lopulta enää ollut mitään kerrottavaa. (s. 35)

Mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän joutuu heti ala-asteella koulukiusaajien silmätikuksi ja kärsii niin fyysisestä kuin psyykkisestä väkivallasta useamman vuoden ajan? Kipeä kysymys, eikä siihen ole yhtä vastausta. Jos asian yksinkertaistaisi: Koulukiusattu lapsi on kuin raaka hedelmä, joka ei saakaan kypsyä kaikessa rauhassa muiden erilaisten hedelmien joukossa, lempeässä auringonvalossa, vaan hänet survotaan väkisin kulhosta ulos, hänen vielä muotoaan etsivään lihaansa tungetaan neuloja, häntä puristellaan ja painellaan joka puolelta niin että lopulta, kun hedelmä on kypsynyt, se onkin mustelmilla, naarmuilla ja sen pinnan sileys on vääntynyt paikoin epämuodostuneeksi.

23-vuotias esikoiskirjailija Antti Rönkä tuntee tällaisen kypsymisen ja kirjoitti omiin kokemuksiinsa pohjautuvan romaanin Jalat ilmassa. Sen ylistämiselle eivät tavalliset sanat tunnu antavan oikeutta, mutta muuta ei minulla nyt ole käytettävissä. Kehun arvoisia elementtejä romaanissa on monta. Niistä mitättömin ei ole kirjan teema: Koulukiusatun lapsen mahdollisuudet piilottaa kolhunsa ja selviytyä aikuisena itsellisessä opiskelijaelämässä. Millainen on survotun sielunmaisema, millaisia rotkoja sinne on muodostunut, millaisia ahtaita luolia maisemaan onkaan kovertunut?

Painavan aiheensa lisäksi Jalat ilmassa on taiten kirjoitettu. Se on koherentti, selkeä ja kielellisesti hiottu romaani, jonka kaari jaksaa säilyttää alusta loppuun asti jäntevyytensä. Se on vihaton romaani, ei kostotoimenpide eikä syyttävä sormi, vaan aukinainen ja rehellinen muoto siitä, mikä meiltä monilta aikuisilta saattaa jäädä näkemättä – jopa lapsen vanhemmilta. Koulukiusatuksi tuleminen on mahdollista salata, ja se on kuin häpeän tahrima ruumiinjäsen, josta irtautuminen ei voi onnistua lapselta yksin.

Kolmanneksi – tai summana näistä kahdesta edellisestä – Jalat ilmassa on valmis, tasapainoinen romaani. Se on kirjoitettu omasta elämästä ammentaen mutta kaukaa viisaasti niin, että romaanin inhimillisyys tuntuu lukijassa juuri siellä missä pitääkin: se surettaa, vihastuttaa, saa lukijan tuntemaan suurta myötätuntoa ja rakkautta päähenkilö Aaroa kohtaan. Tällaisen tarinan ei pitäisi olla totta kenellekään peruskoulunuorelle 2000-luvulla. Ja kuinka monelle tällainen kuitenkin on. Miksi? Miksi ihminen on ihmiselle susi?

Antti Rönkä ei vastauksia näihin kysymyksiin jakele mutta haastaa lukijansa ajattelemaan, että kun nuori vastaa peruskysymykseen No miten koulussa meni? laiskasti Ihan ok, kaikki ei sittenkään kenties ole ihan ok. Rönkä ei väitä, että hän tietäisi kenessä lopulta on syy, miksi kiusaaminen on mahdollista ja miksei sitä välttämättä kukaan ulkopuolinen näe. Rönkä kirjoittaa, että on asioita, joita ei aina voida nähdä. Aikuinen (opettaja, vanhemmat) ei ole välttämättä paha ja välinpitämätön, jos katse ei ulotu sinne, missä pahaa tapahtuu. Syyllistäminen ei auta ketään jatkossakaan. Siksi hän haluaa herättää ihmiset näkemään, että ympärillä tapahtuu silloinkin, kun ilmeisiä merkkejä ei ole. Onkin suurenmoinen kohde nuoriso- ja koulupsykologeille miettiä, millaisia merkkejä piilotettu koulukiusaaminen antaa, antaako se mitään ja miten me kasvattajat voisimme kääntää hapuilevan katseemme suoraan niitä kohden.

Jalat ilmassa -romaanista on jo sanottu, että kaikkien koulumaailmassa työtään tekevien tulisi lukea se – ja myös nuorten. Olen täysin samaa mieltä. Kaikkien vanhempien, joiden lapsi vastaa aina välttävästi Ihan ok. En tiedä voiko yksi romaani avata kanavia mutta haittakaan siitä tiedosta ei ole, että me kaikki emme sittenkään voi hyvin.

Antti Rönkä on ollut jo julkisuudessa esillä esikoisteoksensa vuoksi. Koska hänen isänsä on tunnettu kirjailija Petri Tamminen, nuori mies on ollut julkaisupolulle astuessaan täysin tietoinen siitä, että hänen romaaninsa nostaa hänet niin mediassa kuin kirjallisuudessa esille. Tämän tärkeän askeleen hän on ollut valmis astumaan muiden kaltaistensa nuorten vuoksi. Ihailtavaa, rohkeaa ja erittäin kypsää.

Antti Rönkä on oikealla tiellä, jos hän isänsä varmoja jalanjälkiä seuraa ja ryhtyy kirjailijaksi. Hänen lauseensa on jo nyt ihailtavan voimakas ja täsmällinen, sellainenkin etteivät nuorten hempeilykohtaukset kirjassa saa ikääntynyttä lukijaa hymähtelemään. Röngälle ei ole ongelma kuvata ensirakastumista persoonallisesti. Röngän lauseet potkivat, ovat silti rauhallisia, eivät temppuile, ja dialogi on kiinni tässä ajassa. Tunne sanojen ja merkitysten välillä lähtee irti ja lentoon, kiinnittyy lukijaan. Romaanissa nykyisyys, opiskelijaelämä Jyväskylässä, sekoittuu vaivatta nuoruuden koulukokemuksiin aivan kuten elämä jokaisen kokijan päässäkin esiintyy: yhtenä ryppäänä nyt-hetkeä, menneisyyttä, muistoja ja tulevaisuudenaavistusta.

Romaanissa Aaron ainoaksi keinoksi selviytyä jää omaan ruumiiseen ja ulkonäköön keskittyminen. Aaro on itselleen kuin Ken-nukke, jota puetaan, suditaan, rasvataan ja komistetaan jokaisessa mahdollisessa tilanteessa. Kun ulkoinen kuori on kunnossa, suoristuuko myös sisin, tasoittaako puunaaminen sielunmaiseman rotkot? Jos jalkaan vetää kalliit merkkihousut ja hiukset on aseteltu geelillä, piilottaako tällainen näpertely kiusatun mustelmat? Ja tietenkin: koulukiusatulla on oltava edes jotakin mihin tarttua, kun itsetuntoon ei pysty; se roikkuu kuin hapan, pilalle mustunut hedelmä puusta.

    Katson kuinka vesi valuu lavuaariin, kiertyy häränsilmäksi ja katoaa mustiin, pyöreisiin reikiin. Tuijotan reikiä, ja reiät tuijottavat takaisin. Nostan katseen peiliin. Kalpeat, vettä valuvat kasvot. Tummat silmänaluset. Jos niitä ei olisi. Jos näppylää nenänjuuressa ei olisi. Jos etuhampaat olisivat vähän pienemmät. Silmät vähän kirkkaammat. Hyi että sä olet ruma. Miten sä voit näyttää noin tyhmältä? (s. 14–15)

Pahinta romaanin maailmassa on lopulta se, miten uhri selittää itselleen uhrin asemansa. Että se on kuin ennalta määrätty karma, jota ei voi deletoida. Tieteen alueella koulukiusaamisen ongelman ydin on juuri tässä – sen lisäksi tietenkin, että on olemassa ihmistyyppejä, jotka päätyvät kiusaajiksi. Mutta kaunokirjallisuuden maailmassa nämä Röngän virkkeet herättävät alakuloa, ja niiden karu voima nostaa ihokarvat pystyyn.

    En halua kenenkään sääliä. Haluan sanoa tosiasiat. Olin seitsemän, kun yhteiskunta lähetti minut laitokseen, jossa minua lyötiin ja potkittiin ja jossa minun haukkumiseni oli yleistä huvia. Tätä kuorruttivat opettajien hymyt ja tsemppijulisteiden iskulauseet. Mutta kun avainnipun kilinä vaimeni ja välituntivalvojien katseen kääntyivät, minulle sai tehdä mitä vain. En osannut puolustautua. En osannut sanoa vastaan. En osannut lyödä. Kaikki sellainen oli ikään kuin ymmärrykseni ulkopuolella. En osannut, en uskaltanut, ja totuin siihen etten osaa enkä uskalla. Mielettömyydenkin taustalla haluaa nähdä syyn. Koska mielettömyys olisi vielä pelottavampaa. Joten päätin että minä olen se syy. Että minua kuuluukin lyödä. (s. 64)

Kommentit

  1. Tämä järkyttävä kirja on varauslistalla. Toivon kaikkea hyvää kirjailijan elämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikesta huolimatta kirja on kaunis, ei järkyttävä. Surullinen ja kipeä. Olen varma, että tämän romaanin lähdettyä maailmalle kirjailija Rönkä kulkee jatkossa kadun valoisalla puolella.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit