torstai 23. huhtikuuta 2015

Hämärän lukija

Patrick Modiano: Hämärien puotien kuja
WSOY, 1979
224 s.

Ranskalaiskirjailija ja vuoden 2014 nobelisti Patrick Modianon sanotaan olevan muistamisen mestari. Hänen lähes kolmenkymmenen romaaninsa tuotanto käsittelee menneisyyden vaikutusta identiteettiin.


Kirja, kahvi ja avain
Yhden sukupolven verran minua vanhempi kirjailija vaikuttaa ilmeisen samalta kuin tuotantonsa – tai ainakin Hämärien puotien kuja. Kaiken yllä on jotakin salamyhkäistä. Seitsenkymppiseksi mieheksi Modiano on varsin elokuvallisen näköinen – kuin myyttinen kuva intellektuellista, joka kirjoittaa Moleskineensä savuisissa pariisilaiskuppiloissa hiljaisina sunnuntai-iltoina sateen itkiessä vasten kahvilan ikkunaa. Modiano on pysytellyt pois julkisuudesta, ja pitkään jopa hänen oikea syntymävuotensa oli hämärän peitossa.

Hämärien puotien kujan nimi – Rue des boutiques obscures – kiehtoi minua jo ennen lukemista. Sekin henkii jotakin salaperäistä, mystiikkaa pimeistä nurkista, jonne valo ei koskaan suoraan loista. Modiano on tämän kerronnan taituri. Hän kulkee kaduilla, jotka meiltä tavallisilta ovat piilossa, eivät vain ajallisesti. Kaikkialla varjoja luo jokin kertomaton, outo, tai kaiken päälle sataa lunta peittämään jäljet.  

Hämärien puotien kuja on kertomus päähenkilön Guy Rolandin identiteetin etsimisestä, siitä perimmäisestä ihmisyyden ongelmasta: kuka minä oikein olen? Olenko vain kasvot valokuvissa ja nimi toisten ihmisten puheissa vai onko minulla jokin syvempikin taso, joka ainoastaan määrittelee minut, ja mikä arvo tässä kaikessa on menneisyydelläni? Guy Roland on menettänyt muistinsa jo noin 10 vuotta sitten ja metsästää työkseen yksityisetsivänä muiden jälkiä. Omansa hän on kadottanut täysin. Modiano haastaa: Voiko ihminen olla, vaikkei hänellä olisi menneisyyttä? Mitä persoonalle tapahtuu, kun muisti ei tue eikä auta ihmistä olemaan se, millaiseksi eletty elämä hänet on kasvattanut?

Minä en ole mitään. Vain läpikuultava siluetti tuona iltana erään kahvilan terassilla. (s. 11)

Romaani vilisee henkilöiden nimiä. Ne ovat ketjumaisessa johtolangassa roikkuvia helmiä, joita Guy pujottelee nauhaan etsiessään itseään. Yksi valokuva ja siinä olevat neljä henkilöä johtavat nimestä toiseen – name dropping saa taatusti tässä kirjassa uudenlaisen merkityksen. Unenomainen tunnelma kuljettaa lukijaa hitain askelin ja saa innostumaan uusista, löydetyistä ketjun osasista. Ja lopulta – kun kaikki on selvää – ei mikään ole lukijalle edelleenkään selvää.

Guyn tapaamat ihmiset ovat kuin aavemaisia harhoja. He tuntuvat tulevan kohtauksiin nurkan takaa ja poistuvat samalla tavoin vaivihkaa, vaikka kerronnan tasolla he avaavatkin oven Guyn soittaessa ovikelloa tai kävelevät vastaan pihamaalla miehen saapuessa johtolankojen vuoksi tontille. Jonkinlainen epämääräisyys kristallisoituu Guyn entisen tyttöystävän Denisen hahmossa. Kuka tuo tyttö oikein oli – ja mitä hänelle lopulta tapahtui? Miksi kaikki se tapahtui?

Modianon tyylissä on jotakin samaa kuin Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjossa. Tai tietenkin jälkimmäinen on ehkä varastanut mystisyyden magneetin Modianolta. Toisaalta samankaltaisuus voi olla vain tarinoiden tahallisessa arvoituksellisuudessa ja tietenkin siinä, että niin ranskankieliset kuin espanjankielisetkin nimet, paikat ja kadut synnyttävät aina etäisyyden tunteen: aivan kuten rue ei olisi koskaan samanlainen kuin minun kulkemani katu.

Rue Cambonilla ei ole ainuttakaan valoa, ainoastaan violetti heijastus joka tulee kai näyteikkunasta. Askeleni kaikuvat jalkakäytävällä. Olen yksin. Minut valtaa taas pelko, tämä pelko jota koen aina kun laskeudun rue Mirabeauta, pelko että minut huomataan että minut pidätetään että minun papereitani kysytään. Se olisi vahinko kun olen vain kymmenen metrin päässä maalista. Ennen kaikkea ei saa juosta. On käveltävä loppuun asti rauhallisesti. (s. 153)

Olin Modianon varjoissa kuin kotonani. Varjot ovat häilyviä, niitä ei ehkä ole tai ne vain kuvittelee, mutta kuka ne kuvittelee? Minä vai päähenkilö? Modiano jättää lukijan yksin kylmään lumeen. En voi suuttua hänelle; olen lumoutunut.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Räävittömiä sattumia

Daniil Harms – Lauri Maijala: Sattumia
KOM-teatterissa
Rooleissa: Laura Malmivaara, Vilma Melasniemi, Eeva Soivio, Arttu Kapulainen, Niko Saarela ja Pekka Valkeejärvi
 
Kulttikirjailija KOMistui
Eilen toivoin naurua. Menin teatteriin ja toivoin komediaa, joka saa vedet valumaan silmistä. Naurua, jonka jälkeen voi pyyhkiä suttaantuneet ripsarit ja tuntea elämän energian virtaavan jälleen sydämestä aivoihin. Voi että sitä sain!

KOM-teatterin tulkinta Daniil Harmsista ei ollut mitään muuta kuin yhtä absurdia mössöä, järjettömiä paloja yhdisteltyinä epäsopiviin puoliskoihinsa, kohellusta, pieruhuumoria, lainoja pornokuvastosta, groteskia ja satiiria, joka lyökin kasvoille, koska sillä ei ole aikomustakaan kantaa olallaan jonkinlaista sanomaa. Vain kreisejä, yhteenliimattuja hetkiä peräperään, yhden ohjaajan näkemys Venäjän kirjallisuuden kauhukakaran Sattumia-teoksesta.

Absurdi on ihanaa. Siinä ei ole sääntöjä. Kaikki kelpaa ja kaikelle on sallittua nauraa. Kalsareissa kimittävä vaimonsa hylkäämä mies naurattaa siinä missä runoja luritteleva huora, joka haluaa surffata elämänsä ensimmäisen kerran yleisön (meidän!) käsivarsilla Coldplayn soittaessa taustalla When I ruled the worldia. Nimenomaa päälliset ja hännälliset hahmot sekoittuvat tutiseviin mummoihin, jotka tippuvat ikkunoista, zombiemenestyssarja Walking Deadia parodioidaan siinä missä poliitikko Päivi Räsästä, ja kaikkeen väliin mahtuu vähän tuhmaa kakalla ja seksillä sutattua huumoria. Viereisen KOM-ravintolan tarjoilija varoitteli etukäteen, että tämän komedian ainekset ovat vähän kuin järjettömästä Monthy Pythonista – ja että esitys jakanee mielipiteet. Harmsin yhteiskuntakritiikki hukkuu ähellykseen, mikä saattaa ärsyttää sivistyssensorit suorassa seilaavia, mutta hehän voivat lukea tekstin kirjana.

Olen kai vähän yksinkertainen ihminen, minulle tämä kelpasi ja hyvin kelpasikin. En edes muista, koska olen nauranut niin. Poskilihakset jäivät kramppiin, joka pakotti hymyilemään esityksen jälkeen vielä pitkään – mutta ah: siitähän minä maksoinkin! Sattumia on kirjoitettunakin hyvin päätöntä kohellusta, mutta kun siihen liitetään vielä loistavien näyttelijöiden kropantyöskentely, yllätyksellisyyttä ja kuin sattumanvaraisuuteen yhdistyvää kohellusta, ne nauravat, jotka eivät välitä ennakkoluuloista, taiteen sanoman tärkeydestä, soveliaisuudesta tai siitä, mikä on älykästä huumoria.

Absurdiin toki turtuisi, jos sitä nauttisi aamuin illoin. Mutta näin yhtäkkiä KOM-teatterin tunnin ja 45 minuutin sähellys on vapauttavaa teatteria, jossa ei tarvitse hahmotella juonta tai etsiä merkityksiä. On lupa nauraa, kun siltä tuntuu, hohottaa lapselliselle huumorille, joka on vähän äkkiväärää ja sitäkin enemmän ilkeää ja tuhmaa. Mitä sitten? Elämä on usein niin kohdistettua, suorittamista ja tulkintojen metsästystä täynnä, että minä ainakin olen ansainnut hetken, jolloin ei tarvitse pohtia sitä, miten älykäs tuo hetki on. Minähän nauran, kun Niko Saarela supermiestrikoissa liihottaa yhtäkkiä balettiaskelein yhden kohtauksen taustalla näyttämön läpi tai kun kaksi miestä väittelee ravintolapöydän ääressä siitä, mikä numero tulee kuutosen jälkeen, kahdeksan vai seitsemän, ja päättämättömyydessään päätyvät lopulta nyrkkitappeluun. Vain naurulla on väliä.

Usein huumori on vain kykyä laskea itsestään irti ja kohdata se alkukantainen. Siis heittäydy ja uskalla nauraa sattumille, vaikka kuka tahansa sanoisi sen olevan täyttä paskaa. Kuten keskiajan ja renessanssin naurun oppi-isä Rabelais luennoi: kunnon karnevaali kääntää kaiken päälaelleen. Ja minä rakastan sitä, että joku teatterissa uskaltaa näinä aikoina olla päälaellaan ja tyhmä. Tuhat ruusua & bravota Daniil Harmsille, KOM-teatterille ja upealle roolitukselle!

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Sattumia perjantaina


Korutonta teatteria R-kioskilta
Tänään lähden seikkailulle venäläisen hurjimuksen Daniil Harmsin kanssa jahtaamaan päätä ja häntää. Kirjailijaa tulkitaan KOM-teatterin lavalla. Onkin hauska nähdä, miten Harmsin absurdit tarinat taipuvat näyttämölle. Toivon, että vedet valuvat silmistä ja komedia puhdistaa tragedian lailla, sillä se olisi nyt todellakin tarpeen! Kerron myöhemmin, kuinka kävi.

Olipa kerran punatukkainen mies, jolla ei ollut silmiä eikä korvia. Hänellä ei liioin ollut hiuksia, joten häntä sanottiin punatukkaiseksi tietyin varauksin. (Sattumia)

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Valkoinen Toyota vei minut

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni
WSOY, 2014
246 s.

Merellisiä ajatuksia
Minimaalisuus on viehättävää silloin, kun se ei tarkoita samaa kuin kolkkous tai kylmyys, värien ja sävyjen vähäisyys. Minimaalisuus on ekonomisuutta, joka ainakin kotimaisessa kirjallisuudessa ja designissa on kovin palvottu seikka.

Sisustuksessa en ole koskaan ollut pelkän minimalistisuuden pauloissa, koska rakastan särmiä, sitä että jokin tavanomainen ja pelkistetty rikotaan odottamattomalla, erikoisella. Samaa haen lukemiskokemuksessakin. Minimalistisuus ei ole minusta itseisarvo, joka riittää tekemään kirjasta hyvän. Pelkään, että less is more rikkoo tekstin tenhoa: yksinkertaistaminen muuttuukin yksinkertaiseksi, jossa lukija ei pysty enää kohtaamaan kirjailijaa.

Skiftesvik opetti minulle nyt viimein, että minimaalisuutta on erilaista ja parhaimmillaan se on yksi taiteen vaikeimmista muodoista. Miten tiivistää moninainen, -tasoinen ja varsinkin omaelämäkerrallinen, puristaa siitä ydin irti turhia lavertelematta? Verbaalinen ekonomia on kirjallisuuden journalismia, jossa ei ole tarve sanoa mitään ylimääräistä. Skiftesvikin tausta toimittajana on ilman muuta vaikuttanut hänen kieleensä. Kun on vuosia opetellut kirjoittamaan selkeitä ja yksiselitteisiä tekstejä, siirtyy se aivan varmasti kirjailijan rooliin. En ole aikaisemmin – hävytöntä kyllä – lukenut mitään Joni Skiftesvikiltä, mutta nyt minusta tuli kertaheitolla fani.

Valkoinen Toyota vei vaimoni on eheä, sympaattinen, pureva ja vahvan jälkimaun jättävä teos, jonka jälkeen on pakko huokaista syvään ja toivoa, ettei maailmassa olisi juuri nyt uusia lukukokemuksia, jotka eivät jaksa odottaa. Kunpa ei hetkeen tarvitsisi tarttua mihinkään toiseen kirjaan. Saisi vielä vähän velloa Skiftesvik-meressä, nuuhkia hänen surustaan nousevaa uskomatonta toivon usvaa, kellua lohdun saaneena kirjailijan airoista lähteneillä laineilla. Runeberg-palkintonsa tämä kirja on enemmän kuin ansainnut. Sen enempää puimatta, miksi jokin teos saa arvopalkinnon ja toinen ei, törmään taas tähän jo aikaisemmin puheeksi ottamaani uskomukseen: se mitä tapahtui todella merkitsee kirjallisuudessa sittenkin enemmän kuin kaikki keksitty.

Rehellisessä ja kaunistelemattomassa omaelämäkerrassa tasoja rakentavat lapsuuskokemukset ja kirjojen merkitys, satamakaupungin alati sykkivä pulssi, työelämän haasteet ja lopulta elämän armoton päättyminen tai uhka siitä. Skiftesvik seilaa nykyhetkestä menneisyyteen saumattomasti. Siinä ohimennen kirja kritisoi paljastellen ohjaaja Rauni Mollbergiä ja piirtää kuvaa pohjoisen Suomen mediamaailman johtavista hahmoista vuosikymmenten takaa. Skiftesvik ei mässäile kritiikillään; hän kertoo tapahtuneet konstailematta, turhia mouruamatta. Auttamattomasti lukija liittyy sorretun kirjailijan klubiin, ymmärtää niin kovin. Menettämisen teema, lähdöt ja niiden synnyttämät epävarmuudet, on teosta kannattava selkäranka. Kirjassa ei ole mitään liikaa tai liian vähän. Kuten Keskipohjanmaan toimittaja Tiina Ruotsala sanoi jo Skiftesvikin edellisestä romaanista, Perämies Jokelan kotiinpaluu: "Oululaiskirjailijan tyylitaju on pettämätön. Ei riviäkään liikaa eikä liian vähän. Ja myönnetään, kirjaa on vaikea laskea käsistä, kun siihen on kerran tarttunut."

Vaikka romaanin aihiot ovat elämän syvemmällä puolella, Skiftesvikin koruton huumori keventää ja nostelee lukijansa aina ajoin takaisin pintaan hengittämään. Kirjailijalla on lakoninen tapa päättää kappaleita pilke silmäkulmassa. Tämä huumori ei läiski korville slapstickin malliin. Elämänasenne välittyy sivujen läpi: jos kokee sellaisia isoja menetyksiä kuin oman lapsensa äkillinen kuolema, on vääjäämättömästi siirtynyt rajan toiselle puolelle. Siellä asiat punnitaan eri vaa’alla. Asenne tulevaisuuteen ja elämän merkitykseen ovat ainoa tie henkiseen menestykseen. Nostan kaikkia elämänkokemushattujani kirjailijalle.

Ei ole lannistetumpaa ihmistä kuin on lapsensa menettänyt.
   Olimme lyötyjä. Se näkyi meistä.
   Mutta parempi aika tuli. Yhtenä päivänä tumma taivas vaaleni ja paino hartioilta hellitti. Saga ja Helga syntyivät. Pienellä kätösellään tytöt tarrasivat meihin kiinni ja opastivat meidät pimeästä valoon.
   Oli koettava kuoleman jälkeen syntymisen ihme. Uusi elämä, tytöt sen toivat. (s. 231)

Skiftesvik kirjoittaa myös lapsuuttaan eheästi ja lämpöä synnyttäen. Kirkasotsainen ja rehellinen koululais-Joni armottoman ja itsekkään opettajan hampaissa tai epävarma, rakastunut nuorimies sijaisopettajan kyseenalaisten opetusmetodien uhrina luovat aikalaiskuvaa 50- ja 60-luvun Suomesta. On tietynlaisia oikeita totuuksia, ja ne ovat usein opettajan, joka nutturapäisenä karttakeppi kädessä kasvattaa villit lapsoset suoraselkäisiksi kansalaisiksi olettaen sen tarkoittavan elämänpituista velkaa. Miten hykerryttävää onkaan lukea kohtaamisesta lukioaikaisen opettajan kanssa Skiftesvikin voitettua esikoisteoksestaan J. H. Erkon palkinnon. Skiftesvik kirjoittaa: En minä hänen ansiostaan ollut oppinut kirjoittamaan. Äitiäni ja mummoani minä kiitän, he minusta kirjojen ystävän ja kirjoittajan tekivät. (s. 214)

Kiitos siis heille minultakin. Uusi Skiftesvik-fani on syntynyt.