Hämärän lukija

Patrick Modiano: Hämärien puotien kuja

WSOY, 1979

224 s.

Ranskalaiskirjailija ja vuoden 2014 nobelisti Patrick Modianon sanotaan olevan muistamisen mestari. Hänen lähes kolmenkymmenen romaaninsa tuotanto käsittelee menneisyyden vaikutusta identiteettiin.

Kirja, kahvi ja avain

Yhden sukupolven verran minua vanhempi kirjailija vaikuttaa ilmeisen samalta kuin tuotantonsa – tai ainakin Hämärien puotien kuja. Kaiken yllä on jotakin salamyhkäistä. Seitsenkymppiseksi mieheksi Modiano on varsin elokuvallisen näköinen – kuin myyttinen kuva intellektuellista, joka kirjoittaa Moleskineensä savuisissa pariisilaiskuppiloissa hiljaisina sunnuntai-iltoina sateen itkiessä vasten kahvilan ikkunaa. Modiano on pysytellyt pois julkisuudesta, ja pitkään jopa hänen oikea syntymävuotensa oli hämärän peitossa.

Hämärien puotien kujan nimi – Rue des boutiques obscures – kiehtoi minua jo ennen lukemista. Sekin henkii jotakin salaperäistä, mystiikkaa pimeistä nurkista, jonne valo ei koskaan suoraan loista. Modiano on tämän kerronnan taituri. Hän kulkee kaduilla, jotka meiltä tavallisilta ovat piilossa, eivät vain ajallisesti. Kaikkialla varjoja luo jokin kertomaton, outo, tai kaiken päälle sataa lunta peittämään jäljet.  

Hämärien puotien kuja on kertomus päähenkilön Guy Rolandin identiteetin etsimisestä, siitä perimmäisestä ihmisyyden ongelmasta: kuka minä oikein olen? Olenko vain kasvot valokuvissa ja nimi toisten ihmisten puheissa vai onko minulla jokin syvempikin taso, joka ainoastaan määrittelee minut, ja mikä arvo tässä kaikessa on menneisyydelläni? Guy Roland on menettänyt muistinsa jo noin 10 vuotta sitten ja metsästää työkseen yksityisetsivänä muiden jälkiä. Omansa hän on kadottanut täysin. Modiano haastaa: Voiko ihminen olla, vaikkei hänellä olisi menneisyyttä? Mitä persoonalle tapahtuu, kun muisti ei tue eikä auta ihmistä olemaan se, millaiseksi eletty elämä hänet on kasvattanut?

Minä en ole mitään. Vain läpikuultava siluetti tuona iltana erään kahvilan terassilla. (s. 11)

Romaani vilisee henkilöiden nimiä. Ne ovat ketjumaisessa johtolangassa roikkuvia helmiä, joita Guy pujottelee nauhaan etsiessään itseään. Yksi valokuva ja siinä olevat neljä henkilöä johtavat nimestä toiseen – name dropping saa taatusti tässä kirjassa uudenlaisen merkityksen. Unenomainen tunnelma kuljettaa lukijaa hitain askelin ja saa innostumaan uusista, löydetyistä ketjun osasista. Ja lopulta – kun kaikki on selvää – ei mikään ole lukijalle edelleenkään selvää.

Guyn tapaamat ihmiset ovat kuin aavemaisia harhoja. He tuntuvat tulevan kohtauksiin nurkan takaa ja poistuvat samalla tavoin vaivihkaa, vaikka kerronnan tasolla he avaavatkin oven Guyn soittaessa ovikelloa tai kävelevät vastaan pihamaalla miehen saapuessa johtolankojen vuoksi tontille. Jonkinlainen epämääräisyys kristallisoituu Guyn entisen tyttöystävän Denisen hahmossa. Kuka tuo tyttö oikein oli – ja mitä hänelle lopulta tapahtui? Miksi kaikki se tapahtui?

Modianon tyylissä on jotakin samaa kuin Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjossa. Tai tietenkin jälkimmäinen on ehkä varastanut mystisyyden magneetin Modianolta. Toisaalta samankaltaisuus voi olla vain tarinoiden tahallisessa arvoituksellisuudessa ja tietenkin siinä, että niin ranskankieliset kuin espanjankielisetkin nimet, paikat ja kadut synnyttävät aina etäisyyden tunteen: aivan kuten rue ei olisi koskaan samanlainen kuin minun kulkemani katu.

Rue Cambonilla ei ole ainuttakaan valoa, ainoastaan violetti heijastus joka tulee kai näyteikkunasta. Askeleni kaikuvat jalkakäytävällä. Olen yksin. Minut valtaa taas pelko, tämä pelko jota koen aina kun laskeudun rue Mirabeauta, pelko että minut huomataan että minut pidätetään että minun papereitani kysytään. Se olisi vahinko kun olen vain kymmenen metrin päässä maalista. Ennen kaikkea ei saa juosta. On käveltävä loppuun asti rauhallisesti. (s. 153)

Olin Modianon varjoissa kuin kotonani. Varjot ovat häilyviä, niitä ei ehkä ole tai ne vain kuvittelee, mutta kuka ne kuvittelee? Minä vai päähenkilö? Modiano jättää lukijan yksin kylmään lumeen. En voi suuttua hänelle; olen lumoutunut.