Valkoinen Toyota vei minut

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni

WSOY, 2014

246 s.

Merellisiä ajatuksia

Minimaalisuus on viehättävää silloin, kun se ei tarkoita samaa kuin kolkkous tai kylmyys, värien ja sävyjen vähäisyys. Minimaalisuus on ekonomisuutta, joka ainakin kotimaisessa kirjallisuudessa ja designissa on kovin palvottu seikka.

Sisustuksessa en ole koskaan ollut pelkän minimalistisuuden pauloissa, koska rakastan särmiä, sitä että jokin tavanomainen ja pelkistetty rikotaan odottamattomalla, erikoisella. Samaa haen lukemiskokemuksessakin. Minimalistisuus ei ole minusta itseisarvo, joka riittää tekemään kirjasta hyvän. Pelkään, että less is more rikkoo tekstin tenhoa: yksinkertaistaminen muuttuukin yksinkertaiseksi, jossa lukija ei pysty enää kohtaamaan kirjailijaa.

Skiftesvik opetti minulle nyt viimein, että minimaalisuutta on erilaista ja parhaimmillaan se on yksi taiteen vaikeimmista muodoista. Miten tiivistää moninainen, -tasoinen ja varsinkin omaelämäkerrallinen, puristaa siitä ydin irti turhia lavertelematta? Verbaalinen ekonomia on kirjallisuuden journalismia, jossa ei ole tarve sanoa mitään ylimääräistä. Skiftesvikin tausta toimittajana on ilman muuta vaikuttanut hänen kieleensä. Kun on vuosia opetellut kirjoittamaan selkeitä ja yksiselitteisiä tekstejä, siirtyy se aivan varmasti kirjailijan rooliin. En ole aikaisemmin – hävytöntä kyllä – lukenut mitään Joni Skiftesvikiltä, mutta nyt minusta tuli kertaheitolla fani.

Valkoinen Toyota vei vaimoni on eheä, sympaattinen, pureva ja vahvan jälkimaun jättävä teos, jonka jälkeen on pakko huokaista syvään ja toivoa, ettei maailmassa olisi juuri nyt uusia lukukokemuksia, jotka eivät jaksa odottaa. Kunpa ei hetkeen tarvitsisi tarttua mihinkään toiseen kirjaan. Saisi vielä vähän velloa Skiftesvik-meressä, nuuhkia hänen surustaan nousevaa uskomatonta toivon usvaa, kellua lohdun saaneena kirjailijan airoista lähteneillä laineilla. Runeberg-palkintonsa tämä kirja on enemmän kuin ansainnut. Sen enempää puimatta, miksi jokin teos saa arvopalkinnon ja toinen ei, törmään taas tähän jo aikaisemmin puheeksi ottamaani uskomukseen: se mitä tapahtui todella merkitsee kirjallisuudessa sittenkin enemmän kuin kaikki keksitty.

Rehellisessä ja kaunistelemattomassa omaelämäkerrassa tasoja rakentavat lapsuuskokemukset ja kirjojen merkitys, satamakaupungin alati sykkivä pulssi, työelämän haasteet ja lopulta elämän armoton päättyminen tai uhka siitä. Skiftesvik seilaa nykyhetkestä menneisyyteen saumattomasti. Siinä ohimennen kirja kritisoi paljastellen ohjaaja Rauni Mollbergiä ja piirtää kuvaa pohjoisen Suomen mediamaailman johtavista hahmoista vuosikymmenten takaa. Skiftesvik ei mässäile kritiikillään; hän kertoo tapahtuneet konstailematta, turhia mouruamatta. Auttamattomasti lukija liittyy sorretun kirjailijan klubiin, ymmärtää niin kovin. Menettämisen teema, lähdöt ja niiden synnyttämät epävarmuudet, on teosta kannattava selkäranka. Kirjassa ei ole mitään liikaa tai liian vähän. Kuten Keskipohjanmaan toimittaja Tiina Ruotsala sanoi jo Skiftesvikin edellisestä romaanista, Perämies Jokelan kotiinpaluu: "Oululaiskirjailijan tyylitaju on pettämätön. Ei riviäkään liikaa eikä liian vähän. Ja myönnetään, kirjaa on vaikea laskea käsistä, kun siihen on kerran tarttunut."

Vaikka romaanin aihiot ovat elämän syvemmällä puolella, Skiftesvikin koruton huumori keventää ja nostelee lukijansa aina ajoin takaisin pintaan hengittämään. Kirjailijalla on lakoninen tapa päättää kappaleita pilke silmäkulmassa. Tämä huumori ei läiski korville slapstickin malliin. Elämänasenne välittyy sivujen läpi: jos kokee sellaisia isoja menetyksiä kuin oman lapsensa äkillinen kuolema, on vääjäämättömästi siirtynyt rajan toiselle puolelle. Siellä asiat punnitaan eri vaa’alla. Asenne tulevaisuuteen ja elämän merkitykseen ovat ainoa tie henkiseen menestykseen. Nostan kaikkia elämänkokemushattujani kirjailijalle.

Ei ole lannistetumpaa ihmistä kuin on lapsensa menettänyt.

   Olimme lyötyjä. Se näkyi meistä.

   Mutta parempi aika tuli. Yhtenä päivänä tumma taivas vaaleni ja paino hartioilta hellitti. Saga ja Helga syntyivät. Pienellä kätösellään tytöt tarrasivat meihin kiinni ja opastivat meidät pimeästä valoon.

   Oli koettava kuoleman jälkeen syntymisen ihme. Uusi elämä, tytöt sen toivat. (s. 231)

Skiftesvik kirjoittaa myös lapsuuttaan eheästi ja lämpöä synnyttäen. Kirkasotsainen ja rehellinen koululais-Joni armottoman ja itsekkään opettajan hampaissa tai epävarma, rakastunut nuorimies sijaisopettajan kyseenalaisten opetusmetodien uhrina luovat aikalaiskuvaa 50- ja 60-luvun Suomesta. On tietynlaisia oikeita totuuksia, ja ne ovat usein opettajan, joka nutturapäisenä karttakeppi kädessä kasvattaa villit lapsoset suoraselkäisiksi kansalaisiksi olettaen sen tarkoittavan elämänpituista velkaa. Miten hykerryttävää onkaan lukea kohtaamisesta lukioaikaisen opettajan kanssa Skiftesvikin voitettua esikoisteoksestaan J. H. Erkon palkinnon. Skiftesvik kirjoittaa: En minä hänen ansiostaan ollut oppinut kirjoittamaan. Äitiäni ja mummoani minä kiitän, he minusta kirjojen ystävän ja kirjoittajan tekivät. (s. 214)

Kiitos siis heille minultakin. Uusi Skiftesvik-fani on syntynyt.