sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Erään perheen tarina

Petri Karra: Kotiinpaluu – Iloisten ihmisten huvila
Gummerus, 2015
327 sivua

Kyllähän jokainen tietää, ettei normaaleja perheitä olekaan. Perheiden sisäiset kuviot eivät ole välttämättä helpposelitteisiä tai ulkopuolisen silmin loogisia, saati sitten niitä normaaleja (jos sellainen termi on ikinä edes määriteltävissä). Joskus tuntuu, että perhe on kitkalla kyllästetty yksikkö, jossa samaa geeniperimää kantavat ihmiset menevät raiteiltaan joutuessaan liikaa tekemisiin toistensa kanssa – kaltaistensa mutta kuitenkin ratkaisevalla tavalla erilaisten. Siis yksinkertaisesti sanottuna tulevat hulluiksi toistensa seurassa. Kun lapset aikuistuvat, suhde vanhempiin outoutuu. Kaikki perheet ovat jollakin tavalla hullunkurisia. Nykyaikaisen perhekirjon varjossa ne korttipakan hullunkuriset perheet ovat lähes ikävystyttävän tavallisia.

Petri Karran uutuusromaani Kotiinpaluu kertoo erään tällaisen omituisen perheen tarinan farssin voimin. Nelikymppisen Eevert Ylitalon elämäntilanne vie hänet takaisin kotikonnuille, isän luo lapsuuden isoon taloon Pohjanmaalle, Raippaluodon sillan tuolle puolen. Mukaansa hän on Helsingistä ottanut avopuolisonsa ja tämän teinityttären ja jättänyt vastineeksi etelään huolettoman villit poikamiesvuodet, huuruiset terassi-illat ja arvostetun työpaikan pankkimaailmassa. Siis eräänlainen neljänkympin downshiftaus.

Pyörätuoliin vangittu Ylermi-isä on tekemässä kuolemaa, mutta tosiasiat eivät kuitenkaan ole sammuttaneet vanhan miehen elämänhalua ja varsinkaan libidoa. Isän ja pojan suhde ei ole ollut menneisyyden tapahtumien vuoksi järin tyylikäs, vaan etäinen ja hankala. Nyt kuolemanporttien edessä Ylermiä riivaa katumus, ja hän haluaa hyvittää pojalleen menetetyn ajan. Näistä kaikista aineksista Karra rakentaa Ylitalon perhesaagaan.

Toki peruskehys olisi voinut koota tarinan arkirealistiseen muotoon. Olisi syntynyt tavallinen kipeä perhetarina. Karra valitsi kuitenkin tyylilajiksi Haarautuvan rakkauden talo -esikoisensa tapaan taas komedian, tarkemmin karnevalistisen farssin. Sen sekaan on kuitenkin upotettu elämänkokoisia havaintoja sukupolvien välisistä ja parisuhteen sisäisistä suhteista.

Kotiinpaluussa on absurdeja tilanteita, verbaalihuumoria ja se suuri väärinkäsitys. Nämä elementit kannattelevat tarinaa. Henkilöhahmoissa on reilusti ylimitoitettuja piirteitä, mutta heissä on silti myös jotakin inhimillistä. Ainakin Eevertissä. Hän on entinen koulukiusattu poika, joka edelleen aikuisena ja menestyneenä alkaa epäillä itseään astuessaan lapsuudenkotinsa maisemiin. Kuin kotiinpaluu olisi pakostakin jonkinlainen taantuma, paluu nihkeään nuoruuteen ja myös senaikaisiin ongelmiin.

Ylilyönnit tulevat esille lähinnä Ylermin, entisen mielisairaalan lääkärin, hahmossa. Ylermi on ristiriitainen persoona: yhtäältä rampa ja elämän rikkoma seitsemänkymppinen, toisaalta elinvoimainen, ilkikurinen narri, joka puhuu muhkein ja rönsyilevin lausein ja joka sotkee puheeseensa fucking-sukupolven englantia kuin pahainen teini. Ja juuri toki se kaikki tekee Ylermistä vähiten todellisen tuntuisen:

– Taas se pikkupaskiainen kutittelee kurkkua. Jäsenet jäässä, elo pintaa vain on, Ylermi riimittelee ja katsoo anovasti Eeverttiä silmiin. – Järjestä minulle juhlat, anna minulle tähtitaivas. Tarjoile ilveilijä-traagikolle, tälle monien roolien esittäjälle, viimeiset kicksit ennen kuin se tsekkaa out tai menettää muistinsa tai järkensä. Ole niin hyvä. (s. 128-129) 

Kotiinpaluu on värikäs ja sanallisesti täyteen ahdettu teos – aivan kuten toinen päähenkilöistään. Romaani pullistelee purjeitaan ja dramatisoi elämän perustotuuksia kuten vanhuutta ja kuolemaa. Jonkinlaista vatkaamistakin kirjassa on: isän ja pojan vuoropuhelu ajautuu välillä yhden ja saman, jo sanotun toistoon, mikä valitettavasti tuon tunteen, että kirjaa olisi pitänyt hieman karsia.

Helsingin Sanomien kriitikko Arla Kanerva (HS 10.9.2015) tyrmäsi Kotiinpaluun ”sanaryminään hukkuvana” ja ”myötähäpeää aiheuttavana” romaanina. Allekirjoitan hänen mielipiteensä osittain: sanahelinää romaanissa riittää lukijan väsyttämiseen asti, ja paikoitellen komediallisen kikkelihölmöilyn alta pilkahtavat vakavat totuudet uhkaavat kadota. Siinä sitten lukija hölmönä vähän pohtii, että oliko tämä kohtaus nyt pelkästään hauska vai pitikö tästä ymmärtää jokin suurempi totuus. Siitä huolimatta mietin, että mikä kriitikko-Kanervaa nyt noin kovasti tässä farssissa ahdistaa. Joskaan Karra ei säästele sen totuuden jakelua, että seksuaalisuus on ”vaan sellainen jätkien juttu” ja naisilla on siinä jutussa vain yksi ja ainoa tehtävä (olla kaunis ja himottava), niin voinhan minä naisena asettua tuon kaiken höpötyksen yläpuolelle.

Kotiinpaluussa on puolensa, eikä sitä tule missään tapauksessa lukea koskettavana perhetragediana. Farssina se ei ehkä ihan korkeuksiin farssien oikullisessa maailmassa yltänyt, mutta Karran kieli on jouhevan värikästä, muhevaa kuin pohjalainen multa ja siinä paikallaan. Muutaman punakynän äkäisen viivan olisin tehnyt mm. liikaa hoetun ja perin ärsyttävän ylioikeasti-adverbin päälle. Myös Ylermin beatboxaukset ja mm. Bon Jovin siteeraamiset ampuivat kertaheitolla yli, mutta hei: totta tässä tarinassa ei ole kuin Vaasan-kaupunki ja taustahahmojen komediallinen kapeus.

Tällä kertaa tämä karnevalistinen ote ei riittänyt poskilihasteni puutumiseen asti: ääneen en tainnut kertaakaan nauraa, en ehkä hiljaakaan myhäillyt. Siitä huolimatta pidän Kotiinpaluuta lukemisen arvoisena kohelluksena, johon löyhästi perustuvan elokuvaversion Elämältä kaiken sain ajattelin käydä vielä tarkistamassa. Kotiinpaluun jälkeen on mukava taas tarttua vaikkapa Joonas Konstigiin, joka on niin älyttömän vakava, ja iloita siitä, että meillä on täällä Suomessa laaja määrä laadukasta nykykirjallisuutta. 

Enää puuttuu vain mahdollisuus ostaa vuorokauteen lisätunteja aikapankista.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Todellinen illuusio

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY, 2015
165 sivua

Kesä syyskuussa
Tiedättekö, mikä harmittaa ehkä eniten modernia kotimaista kirjallisuutta lukiessa? Se kun törmää laiskaan ja liian tavanomaiseen kieleen, josta puuttuvat yllätykset tai omaleimainen kielentaju. Lukiessa syntyy pakonomainen velvoite muokata lauseita uudestaan, koska asiat olisi voinut – tai pitänyt – kirjoittaa toisin. Silloin kun kirjailijan kynä on tarpeeksi vahva, tällaista editointia ei uskalla edes ajatella; lukija tietää, että kirjailija on kapteeni, johon voi luottaa.

Olen siis niitä nenäkkäitä lukijoita, joille ei riitä Remeksen tyylinen pelkkä täyteen pakattu tapahtumien jyrkillä, mustilla rinteillä laskettelu. Minä vaadin lumisia maisemia ajatella, pieniä kukkuloita ja keveitä laskuja, puuterilunta ja kunnon myräköitä, joiden keskeltä näkee ilon kiljahduksia synnyttäviä valonpilkahduksia.

Siksi olen hieman ihmeissäni. Paljon kehuja niitannut Karoliina Timosen psykologinen trilleri Kesäinen illuusioni saa minulta satikutia paikoin köyhästä kielestä ja kiireilevän tuntuisesta kerronnasta. Sen tarkoituksena tuntuu vain olevan kliimaksiin pääsy mahdollisimman nopeasti. Kirjailija unohti lukijansa. Hämmentyneenä etenin kirjaa ja muistelin sen saamia kukkasia. Löyhän kielen lisäksi tarinan hehkussa olisi ollut myös kohentamisen varaa.

Puuh. Nyt se on sanottu. Viskokaa lumipalloilla, jos olen mielestänne hukassa ja hiihtelen totaalisen vääriä latuja. Mutta tämä on minun kokemukseni.

Kesäinen illuusioni alkaa lupaavasti: Päähenkilö, keski-ikäinen perheellinen Klarissa saapuu vuokraamaansa kesäpaikkaan Saimaan-saarelle kirjoittamaan romaaniaan ja samalla pohtimaan rakoilevan avioliittonsa tilaa. Hän on siis elämänsä käännekohdassa. Prologin kieli on lyhyttä, haikeaa, ja siinä on etäisiä kaikuja aikamme parhaimmista amerikkalaisista naiskirjailijoista kuten vaikkapa A. Munrosta. Mutta paratiisiin luikertelee käärme – and the rest is history.

Trillerin juoni on kaikille tuttu: auvoinen paratiisimaisema, kaunis nainen, äkillinen uusi tuttavuus, kiihkeästi solmittu suhde, epävarmuus, sen synnyttämä epävakaus, kaiken taustalla poikkeuksellinen helle, luonnosta uhkuva vaaran ja vihan voima, mikä kaikki lopulta eskaloituu unen ja todellisuuden rajamailla. Nousee kysymys, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa ja tapahtuiko yhtään mitään sittenkään. Näistä trillerin peruseväistä olisi saattanut syntyä hekumallinen ja vangitseva tarina, jonka kliimaksia olisi voinut raotella tarinan sisällä useamman kerran, mutta kertomus puksuttaa vauhdilla kohti loppuaan hapuillen hätäisissä lauseissa, jotka toisinaan ovat kuin yhdeksäsluokkaisen koulutytön kynästä:

Mennäänkö me erikseen, kysyin epäröiden, mutta Mikael naurahti, sanoi eikö se olisi vähän hullua. No olisi, minä vastasin helpottuneena, ja sitten me saunoimme yhdessä, ja kyllä minä häntä katsoin, hän oli kaunis, ja hänkin katsoi minua, mutta pysyimme rauhallisina, eikä siinä sen enempää. (s. 104)

Kohtaus tapahtuu Klarissan ja hänen saarella vierailevan aviomiehensä välillä. Latautuneisuus erossa ja välirikossa olleen pariskunnan välillä esitetään lakonisin ja välillä myötähäpeääkin aiheuttavin virkkein. Ehkä se on narratiivinen tehokeino, mutta jos näin, mitä ihmettä sillä on haluttu saada aikaan? En todellakaan ymmärrä. Minulle se on vain persoonatonta, huonoa kerrontaa, ei muuta. Toinen puistatuksia synnyttävä kohtaus on Klarissan ja naapurisaaren nuoren pojan välinen kohtaaminen:

Cédric tuli rantaan vastaan. Hän oli ilahtuneen oloinen mutta ei suudellut tai mitään sellaista. Olinko sittenkin odottanut tai toivonut sitä? (s. 138)

Varoitus: nyt aion halkoa hiuksia. Tai mitään sellaista. Miksi kukaan kirjailija käyttää ehdoin tahdoin tuollaista naivia ilmaisua, jossa ei oikeastaan ole lainkaan substanssia, on vain kolme turhaa puhekielen totanoin-täytesanaa? Tai mitään sellaista. Ihan totta. Kyse on intohimosta, kielletystä rakkaudesta, pahan ja hyvän taistelusta, ja kirjailija päättää valita keskelle nousevaa kliimaksia latteuksia kuten tai mitään sellaista, kun hänen pitäisi puskea päin lukijaa eroottisia täsmäaseita, ravisuttaa ja runoilla.

Kerrontaan on istutettu tasoja rakentavia symboleja pajulinnusta, saaren keskellä seisovasta salavasta ja lumotusta lähteestä, on lainattu pätkiä L. Onervan runoista, viitataan Ian McEwanin romaaniin Vieraan turva. Nämä kaikki vaikuttavat ikävä kyllä laihan kerronnan ja ohuiden, persoonattomien hahmojen rinnalla lähinnä kirjallisuustieteelliseltä yritykseltä keikistellä ja nostaa romaani tasolle, jonne se ei muuten yllä.

Kirjan henkilöiden teot ovat niin alleviivattuja, puhkiselitettyjä, kuin lukijaa pidettäisiin hieman yksinkertaisena – tai niin no, kirjallisuuden konventioihin ehkä tottumattomana teininä. Joka aamu Klarissa pukeutuu, meikkaa ja syö rasittavuuteen asti; nämä arkiset aamutoimet on pitänyt luetella kuin ne olisivat poikkeamia tuntemistamme normeista. En ole psykologisen trillerin asiantuntija, mutta onko siinä tarkoitus piirtää henkilöhahmot stereotyyppisiksi, tässä tapauksessa rakkausromaanigenrestä tutuiksi kaunis nainen & komea maskuliininen mies -hahmoiksi? Stereotypiat liittyvät satiiriin, ovat sen eteenpäin auttava voimakeino. Tekevätkö ne trillerin kuitenkin ennalta-arvattavaksi, ja tämän estääkseen Timonen lopettaa tarinansa unen ja valveen sekasortoon, jotta lukijalle jäisi edes yksi päättelytehtävä?

En tiedä. Ehkä tässä kohden esille nousee kirjallisuuden perustehtävä – mikä on oikeastaan kirjallisuuden merkitys? On yhteneviä, globaaleja merkityksiä, kulttuurisidonnaisia merkityksiä, poliittisia ja yhteiskunnallisia, kirjallisuuden kaanoniin liittyviä merkityksiä, eikä mielestäni mitään niistä voida yksiselitteisesti nostaa toisen yläpuolelle. Ei taidetta pidä arvottaa sillä tavoin. Minulle henkilökohtaisesti kirjallisuuden merkitys on kuitenkin nostattaa tunnereaktioita, liikuttaa vasenta aivopuoliskoani ja aiheuttaa mielihyvää. Siinä tehtävässä on kielen tasolla ja omaperäisyydellä suuri merkitys.

Tästä lukijanäkökulmasta katsottuna Kesäinen illuusioni toteuttaa nimeään: trilleri on pelkkä illuusio, joka ei vietellyt sana- eikä juonitasolla. Sinänsä harmi. Kirjan kansi on yksinkertaisuudessaan tyylikäs.

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Alhaalla ja ylhäällä

Petteri Paksuniemi: Jouten
Avain, 2011
164 s.

Helsingin Kallio on pääkaupunkimme Berliini. Se on nuorten aikuisten, trendsettereiden, selmojen, juoppojen ja yksineläjien sulatusuuni, joka näyttäytyy romanttisrähjäisenä pelikenttänä kaikenkirjavalle elämälle. Muistatteko taannoisen samaisen kaupunginosan nimeä kantavan tv-sarjan tai kai olette nähneet ja lukeneet Pussikaljaelokuvan ja -romaanin? Niissä kaikissa Kallio näyttää herkimmän ja kauneimman fasadinsa, jossa rujoutta on yhtä paljon kuin nostalgiaa ja vehreitä puistoja.

Kävelin taannoin elokuisena iltana ystäväni kanssa Kallion kaduilla Huvilateltta-konsertin jälkeen. Katsoimme kuuta, joka mollotti yötaivaalla ja seurasi kulkuamme. Selma Palmu -tekstiililiikkeen edessä pohdimme trikoiden ja ihmisen elämää ja niiden molempien loppumista. Trikoot ostetaan netistä, kukaan ei käytä enää kangasnenäliinoja ja kauppiassukupolvet kuolevat. Sellaisia asioita pystyi käymään läpi vain Kalliossa. Sieltä syntyy tarinoita, ja ihmiset tuntuvat elävän jotenkin enemmän reunalla.

Petteri Paksuniemen (s. 1965) muutaman vuoden takainen novellikokoelma Jouten on Rimmisen Pussikaljaromaanin varjokuva; ehkä sattumalta samaan jatkumoon syntynyt joutenolemisen opas. Kokoelma jakautuu Alhaalla- ja Ylhäällä-osioihin. Alhaalla ollaan eteläisessä Suomessa, ainakin osin Helsingissä, ja siinä tapauksessa melko tarkalleen Kalliossa:

Aurinko oli kuumentanut kadun, katse karkasi vähän väliä jonkun ohikulkevan perään, roska-autot kimittivät ja runnoivat jätteitä sisäänsä, pizza ja pakokaasu haisivat kilpaa, terassilla jankkasi punaisia päitä, ylhäältä kuului lautasten ja veitsien ja haarukoiden kilinää. Oli avoimien ikkunoiden päivä. (s. 18)

Novellikokoelman lopun kaksi novellia kuuluvat puolestaan Lapille. Kesäkaduilta on siirrytty metsään ja tunturien kylkeen. Hieman epätasapainoiselta jako tuntuu, kun eteläisiä, lyhyempiä novelleja on viisi. Mikä lienee jaon perimmäinen tarkoitus? Ehkäpä kyse on kirjailijan jakaantuneesta mielestä: pohjoisen poika, joka on valunut parikymppisenä etelään. Valitse siinä sitten, mistä kirjoittaa.

Etelässä on erilaista kuin ylhäällä. Kaduilla ja divareissa kohtaloaan etsivät hieman todellisuudesta vinksahtaneet hahmot ovat kirjailijan parasta kynää, ja näiden joukosta helmeksi nousee kirjan aloittava Ihmisen romua -novelli. Se on surkuhupaisia kertomus Roinasta, käytettyjen tavaroiden ja romun – kuten hän itse liikeideaansa kuvailee – kauppiaasta, jonka päivät täyttyvät ostamisesta ja kehnommin myymisestä. Paksuniemen dialogi on valloittavaa, kun hän puhuu näsäviisaan ja elämää nähneen Roinan suulla tai lommoposkisen nuoren miehen, joka kiikuttaa Roinalle epäilyttävän määrän tavaroita tavan takaa. Mukaan yhteen näistä hetkistä joutuu myös Roinan kaupassa asioiva vanha herra Göran.

Oviaukosta pöllähti lommoposkinen rasvatukka, ei niin vieras kasvo, ja kaivoi välittömästi lätkäkassistaan pienen radion.
- Paljon irtoo?
- Ei irtoa nyt mitään.
- Tässä on lyhyet ja pitkät aallot kaikki.
- Se on edistystä.
Lommoposki vaihtoi kapinetta.
- Tässä ois kaksoislukite.
- En osta, ikävä kyllä.
- Et osta?
- En osta, menee niin huonosti kaikki noi.
(s. 15–16)
[…]
Lommoposki kääntyi sodanaikaiseen Hufvudtadsbladetiin uponneen Göranin puoleen.
- Entäs sä?
- Vad?
- Onko heittää yhtä röökiä?
- Vad?
- Blaada du? En zigaret har det?
- En cigarr? Nej, ei ole.
Puhelin soi. Roina kurotti vastaamaan, ja lommoposki aloitti kaupanteon Göranin kanssa.
- Vanttu köpa? Ett femtti. Det är två hundra oikeesti.
- Hei rauhotu nyt! Roina peitti luurin kädellään.
- Älä nyt noin hölmö ole. Ethän sä täällä kaupassa tota voi tehdä.
- Mitä ei voi tehdä?
- Kauppaa. Älä nyt noin naurettavasti käyttäydy.
- Jos sä att kommer ut, lommoposki jatkoi Göranille, kaivoi hyllyltä kourallisen holkkeja ja tarjosi niitä.
(s. 16–17)

Alku on lupaava. Paksuniemen ihmiset tuoksuvat vahvasti elämältä. He kompuroivat ja yrittävät kovasti, mutta kaikki päättyy jollakin tavalla nolosti. Paksuniemen arki on totta: gloriaa saa meistä niin harva; useimmiten illat menevät lähibaarissa sumeaan pilkkuun asti, eikä lähtömme jälkeen kotitalojen seinille kiinnitetä muistolaattoja. Kadonnut-novellissa kerronta saa myös surullisemman sävyn, kun minä-kertojan muistot lapsuuden väkivaltaisesta isäpuolesta heräävät eloon. 

Ylhäällä-novellien tenho jääkin sitten pienemmäksi, melko hailakaksi voimakkaan aloituksen jälkeen. On pohjoisia juuriaan etsivä laulunsanoittaja Peetu ja hänen kaksi serkkuaan Pokki ja Jässi, jotka tahkovat edelleen elantoaan niukassa pohjoisessa. He jäivät kuitenkin hahmoina minulle ohuemmiksi, eikä Paksuniemi tuntunut saavan heihin samanlaista eloa kuin eteläisempiin veljiinsä Alhaalla-osiossa. Velikultia toki nämäkin ja hieman sellaista hyvänsuopaa asetelmaa, että Pohjoisen pojat huiputtavat tyhmiä turisteja ja etelästä tulleita, kun nyt tunturimailla ei parempaakaan ajanvietettä oluenjuonnin lisäksi ole. 

Ja Jouten on hyvää ajanvietettä, mutta ehdottomasti jäin kaipaamaan Roinan ja lommoposken kaltaisia hahmoja, joiden elämänkaari piirtyy parista repliikistä ja kerrontaan oikein valituista adjektiiveista. Harmiton novellikokoelma, joka jää mukavasti mieleen hetkeksi kuten myös oivallinen kansi, mutta jota ilman kirjahylly tulee toimeen kyllä varsin hyvin.