Alhaalla ja ylhäällä

Petteri Paksuniemi: Jouten

Avain, 2011

164 s.

Helsingin Kallio on pääkaupunkimme Berliini. Se on nuorten aikuisten, trendsettereiden, selmojen, juoppojen ja yksineläjien sulatusuuni, joka näyttäytyy romanttisrähjäisenä pelikenttänä kaikenkirjavalle elämälle. Muistatteko taannoisen samaisen kaupunginosan nimeä kantavan tv-sarjan tai kai olette nähneet ja lukeneet Pussikaljaelokuvan ja -romaanin? Niissä kaikissa Kallio näyttää herkimmän ja kauneimman fasadinsa, jossa rujoutta on yhtä paljon kuin nostalgiaa ja vehreitä puistoja.

Kävelin taannoin elokuisena iltana ystäväni kanssa Kallion kaduilla Huvilateltta-konsertin jälkeen. Katsoimme kuuta, joka mollotti yötaivaalla ja seurasi kulkuamme. Selma Palmu -tekstiililiikkeen edessä pohdimme trikoiden ja ihmisen elämää ja niiden molempien loppumista. Trikoot ostetaan netistä, kukaan ei käytä enää kangasnenäliinoja ja kauppiassukupolvet kuolevat. Sellaisia asioita pystyi käymään läpi vain Kalliossa. Sieltä syntyy tarinoita, ja ihmiset tuntuvat elävän jotenkin enemmän reunalla.

Petteri Paksuniemen (s. 1965) muutaman vuoden takainen novellikokoelma Jouten on Rimmisen Pussikaljaromaanin varjokuva; ehkä sattumalta samaan jatkumoon syntynyt joutenolemisen opas. Kokoelma jakautuu Alhaalla- ja Ylhäällä-osioihin. Alhaalla ollaan eteläisessä Suomessa, ainakin osin Helsingissä, ja siinä tapauksessa melko tarkalleen Kalliossa:

Aurinko oli kuumentanut kadun, katse karkasi vähän väliä jonkun ohikulkevan perään, roska-autot kimittivät ja runnoivat jätteitä sisäänsä, pizza ja pakokaasu haisivat kilpaa, terassilla jankkasi punaisia päitä, ylhäältä kuului lautasten ja veitsien ja haarukoiden kilinää. Oli avoimien ikkunoiden päivä. (s. 18)

Novellikokoelman lopun kaksi novellia kuuluvat puolestaan Lapille. Kesäkaduilta on siirrytty metsään ja tunturien kylkeen. Hieman epätasapainoiselta jako tuntuu, kun eteläisiä, lyhyempiä novelleja on viisi. Mikä lienee jaon perimmäinen tarkoitus? Ehkäpä kyse on kirjailijan jakaantuneesta mielestä: pohjoisen poika, joka on valunut parikymppisenä etelään. Valitse siinä sitten, mistä kirjoittaa.

Etelässä on erilaista kuin ylhäällä. Kaduilla ja divareissa kohtaloaan etsivät hieman todellisuudesta vinksahtaneet hahmot ovat kirjailijan parasta kynää, ja näiden joukosta helmeksi nousee kirjan aloittava Ihmisen romua -novelli. Se on surkuhupaisia kertomus Roinasta, käytettyjen tavaroiden ja romun – kuten hän itse liikeideaansa kuvailee – kauppiaasta, jonka päivät täyttyvät ostamisesta ja kehnommin myymisestä. Paksuniemen dialogi on valloittavaa, kun hän puhuu näsäviisaan ja elämää nähneen Roinan suulla tai lommoposkisen nuoren miehen, joka kiikuttaa Roinalle epäilyttävän määrän tavaroita tavan takaa. Mukaan yhteen näistä hetkistä joutuu myös Roinan kaupassa asioiva vanha herra Göran.

Oviaukosta pöllähti lommoposkinen rasvatukka, ei niin vieras kasvo, ja kaivoi välittömästi lätkäkassistaan pienen radion.
- Paljon irtoo?
- Ei irtoa nyt mitään.
- Tässä on lyhyet ja pitkät aallot kaikki.
- Se on edistystä.
Lommoposki vaihtoi kapinetta.
- Tässä ois kaksoislukite.
- En osta, ikävä kyllä.
- Et osta?
- En osta, menee niin huonosti kaikki noi. (s. 15–16)

[…]

Lommoposki kääntyi sodanaikaiseen Hufvudtadsbladetiin uponneen Göranin puoleen.
- Entäs sä?
- Vad?
- Onko heittää yhtä röökiä?
- Vad?
- Blaada du? En zigaret har det?
- En cigarr? Nej, ei ole.
Puhelin soi. Roina kurotti vastaamaan, ja lommoposki aloitti kaupanteon Göranin kanssa.
- Vanttu köpa? Ett femtti. Det är två hundra oikeesti.
- Hei rauhotu nyt! Roina peitti luurin kädellään.
- Älä nyt noin hölmö ole. Ethän sä täällä kaupassa tota voi tehdä.
- Mitä ei voi tehdä?
- Kauppaa. Älä nyt noin naurettavasti käyttäydy.
- Jos sä att kommer ut, lommoposki jatkoi Göranille, kaivoi hyllyltä kourallisen holkkeja ja tarjosi niitä. (s. 16–17)

Alku on lupaava. Paksuniemen ihmiset tuoksuvat vahvasti elämältä. He kompuroivat ja yrittävät kovasti, mutta kaikki päättyy jollakin tavalla nolosti. Paksuniemen arki on totta: gloriaa saa meistä niin harva; useimmiten illat menevät lähibaarissa sumeaan pilkkuun asti, eikä lähtömme jälkeen kotitalojen seinille kiinnitetä muistolaattoja. Kadonnut-novellissa kerronta saa myös surullisemman sävyn, kun minä-kertojan muistot lapsuuden väkivaltaisesta isäpuolesta heräävät eloon. 

Ylhäällä-novellien tenho jääkin sitten pienemmäksi, melko hailakaksi voimakkaan aloituksen jälkeen. On pohjoisia juuriaan etsivä laulunsanoittaja Peetu ja hänen kaksi serkkuaan Pokki ja Jässi, jotka tahkovat edelleen elantoaan niukassa pohjoisessa. He jäivät kuitenkin hahmoina minulle ohuemmiksi, eikä Paksuniemi tuntunut saavan heihin samanlaista eloa kuin eteläisempiin veljiinsä Alhaalla-osiossa. Velikultia toki nämäkin ja hieman sellaista hyvänsuopaa asetelmaa, että Pohjoisen pojat huiputtavat tyhmiä turisteja ja etelästä tulleita, kun nyt tunturimailla ei parempaakaan ajanvietettä oluenjuonnin lisäksi ole. 

Ja Jouten on hyvää ajanvietettä, mutta ehdottomasti jäin kaipaamaan Roinan ja lommoposken kaltaisia hahmoja, joiden elämänkaari piirtyy parista repliikistä ja kerrontaan oikein valituista adjektiiveista. Harmiton novellikokoelma, joka jää mukavasti mieleen hetkeksi kuten myös oivallinen kansi, mutta jota ilman kirjahylly tulee toimeen kyllä varsin hyvin.