Todellinen illuusio

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

WSOY, 2015

165 sivua

Kesä syyskuussa

Tiedättekö, mikä harmittaa ehkä eniten modernia kotimaista kirjallisuutta lukiessa? Se kun törmää laiskaan ja liian tavanomaiseen kieleen, josta puuttuvat yllätykset tai omaleimainen kielentaju. Lukiessa syntyy pakonomainen velvoite muokata lauseita uudestaan, koska asiat olisi voinut – tai pitänyt – kirjoittaa toisin. Silloin kun kirjailijan kynä on tarpeeksi vahva, tällaista editointia ei uskalla edes ajatella; lukija tietää, että kirjailija on kapteeni, johon voi luottaa.

Olen siis niitä nenäkkäitä lukijoita, joille ei riitä Remeksen tyylinen pelkkä täyteen pakattu tapahtumien jyrkillä, mustilla rinteillä laskettelu. Minä vaadin lumisia maisemia ajatella, pieniä kukkuloita ja keveitä laskuja, puuterilunta ja kunnon myräköitä, joiden keskeltä näkee ilon kiljahduksia synnyttäviä valonpilkahduksia.

Siksi olen hieman ihmeissäni. Paljon kehuja niitannut Karoliina Timosen psykologinen trilleri Kesäinen illuusioni saa minulta satikutia paikoin köyhästä kielestä ja kiireilevän tuntuisesta kerronnasta. Sen tarkoituksena tuntuu vain olevan kliimaksiin pääsy mahdollisimman nopeasti. Kirjailija unohti lukijansa. Hämmentyneenä etenin kirjaa ja muistelin sen saamia kukkasia. Löyhän kielen lisäksi tarinan hehkussa olisi ollut myös kohentamisen varaa.

Puuh. Nyt se on sanottu. Viskokaa lumipalloilla, jos olen mielestänne hukassa ja hiihtelen totaalisen vääriä latuja. Mutta tämä on minun kokemukseni.

Kesäinen illuusioni alkaa lupaavasti: Päähenkilö, keski-ikäinen perheellinen Klarissa saapuu vuokraamaansa kesäpaikkaan Saimaan-saarelle kirjoittamaan romaaniaan ja samalla pohtimaan rakoilevan avioliittonsa tilaa. Hän on siis elämänsä käännekohdassa. Prologin kieli on lyhyttä, haikeaa, ja siinä on etäisiä kaikuja aikamme parhaimmista amerikkalaisista naiskirjailijoista kuten vaikkapa A. Munrosta. Mutta paratiisiin luikertelee käärme – and the rest is history.

Trillerin juoni on kaikille tuttu: auvoinen paratiisimaisema, kaunis nainen, äkillinen uusi tuttavuus, kiihkeästi solmittu suhde, epävarmuus, sen synnyttämä epävakaus, kaiken taustalla poikkeuksellinen helle, luonnosta uhkuva vaaran ja vihan voima, mikä kaikki lopulta eskaloituu unen ja todellisuuden rajamailla. Nousee kysymys, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa ja tapahtuiko yhtään mitään sittenkään. Näistä trillerin peruseväistä olisi saattanut syntyä hekumallinen ja vangitseva tarina, jonka kliimaksia olisi voinut raotella tarinan sisällä useamman kerran, mutta kertomus puksuttaa vauhdilla kohti loppuaan hapuillen hätäisissä lauseissa, jotka toisinaan ovat kuin yhdeksäsluokkaisen koulutytön kynästä:

Mennäänkö me erikseen, kysyin epäröiden, mutta Mikael naurahti, sanoi eikö se olisi vähän hullua. No olisi, minä vastasin helpottuneena, ja sitten me saunoimme yhdessä, ja kyllä minä häntä katsoin, hän oli kaunis, ja hänkin katsoi minua, mutta pysyimme rauhallisina, eikä siinä sen enempää. (s. 104)

Kohtaus tapahtuu Klarissan ja hänen saarella vierailevan aviomiehensä välillä. Latautuneisuus erossa ja välirikossa olleen pariskunnan välillä esitetään lakonisin ja välillä myötähäpeääkin aiheuttavin virkkein. Ehkä se on narratiivinen tehokeino, mutta jos näin, mitä ihmettä sillä on haluttu saada aikaan? En todellakaan ymmärrä. Minulle se on vain persoonatonta, huonoa kerrontaa, ei muuta. Toinen puistatuksia synnyttävä kohtaus on Klarissan ja naapurisaaren nuoren pojan välinen kohtaaminen:

Cédric tuli rantaan vastaan. Hän oli ilahtuneen oloinen mutta ei suudellut tai mitään sellaista. Olinko sittenkin odottanut tai toivonut sitä? (s. 138)

Varoitus: nyt aion halkoa hiuksia. Tai mitään sellaista. Miksi kukaan kirjailija käyttää ehdoin tahdoin tuollaista naivia ilmaisua, jossa ei oikeastaan ole lainkaan substanssia, on vain kolme turhaa puhekielen totanoin-täytesanaa? Tai mitään sellaista. Ihan totta. Kyse on intohimosta, kielletystä rakkaudesta, pahan ja hyvän taistelusta, ja kirjailija päättää valita keskelle nousevaa kliimaksia latteuksia kuten tai mitään sellaista, kun hänen pitäisi puskea päin lukijaa eroottisia täsmäaseita, ravisuttaa ja runoilla.

Kerrontaan on istutettu tasoja rakentavia symboleja pajulinnusta, saaren keskellä seisovasta salavasta ja lumotusta lähteestä, on lainattu pätkiä L. Onervan runoista, viitataan Ian McEwanin romaaniin Vieraan turva. Nämä kaikki vaikuttavat ikävä kyllä laihan kerronnan ja ohuiden, persoonattomien hahmojen rinnalla lähinnä kirjallisuustieteelliseltä yritykseltä keikistellä ja nostaa romaani tasolle, jonne se ei muuten yllä.

Kirjan henkilöiden teot ovat niin alleviivattuja, puhkiselitettyjä, kuin lukijaa pidettäisiin hieman yksinkertaisena – tai niin no, kirjallisuuden konventioihin ehkä tottumattomana teininä. Joka aamu Klarissa pukeutuu, meikkaa ja syö rasittavuuteen asti; nämä arkiset aamutoimet on pitänyt luetella kuin ne olisivat poikkeamia tuntemistamme normeista. En ole psykologisen trillerin asiantuntija, mutta onko siinä tarkoitus piirtää henkilöhahmot stereotyyppisiksi, tässä tapauksessa rakkausromaanigenrestä tutuiksi kaunis nainen & komea maskuliininen mies -hahmoiksi? Stereotypiat liittyvät satiiriin, ovat sen eteenpäin auttava voimakeino. Tekevätkö ne trillerin kuitenkin ennalta-arvattavaksi, ja tämän estääkseen Timonen lopettaa tarinansa unen ja valveen sekasortoon, jotta lukijalle jäisi edes yksi päättelytehtävä?

En tiedä. Ehkä tässä kohden esille nousee kirjallisuuden perustehtävä – mikä on oikeastaan kirjallisuuden merkitys? On yhteneviä, globaaleja merkityksiä, kulttuurisidonnaisia merkityksiä, poliittisia ja yhteiskunnallisia, kirjallisuuden kaanoniin liittyviä merkityksiä, eikä mielestäni mitään niistä voida yksiselitteisesti nostaa toisen yläpuolelle. Ei taidetta pidä arvottaa sillä tavoin. Minulle henkilökohtaisesti kirjallisuuden merkitys on kuitenkin nostattaa tunnereaktioita, liikuttaa vasenta aivopuoliskoani ja aiheuttaa mielihyvää. Siinä tehtävässä on kielen tasolla ja omaperäisyydellä suuri merkitys.

Tästä lukijanäkökulmasta katsottuna Kesäinen illuusioni toteuttaa nimeään: trilleri on pelkkä illuusio, joka ei vietellyt sana- eikä juonitasolla. Sinänsä harmi. Kirjan kansi on yksinkertaisuudessaan tyylikäs.