tiistai 27. lokakuuta 2015

Messus sentään!

Helsingin kirjamessut 22. - 25.10.2015

Aki Ollikainen, mustan sadun kertoja ja Jukka Petäjä
Kirjamessut eivät ole kuolleet. Kirjat eivät ole kuolleet. Mutta tilastojen mukaan kirjojen myynti on. Jos ei nyt kuollut, niin ainakin roimasti laskenut. Viime vuonna suomalaiset ostivat 22 miljoonalla eurolla vähemmän kirjoja kuin vuonna 2013. Humanistin matikkapäällä se tarkoittaa 700 000–800 000 kirjaa vähemmän suomalaisten kirjahyllyissä, jos oletetaan kirjan maksavan 25–30 € / kpl (yle.fi).

Tämä tarkoittaa kassamagneettikirjailijoille kuten Sofi Oksanen tai Ilkka Remes aikamoista vastuuta ylläpitää kustannusyhtiöitä. Heidän panoksensa vaikuttanee epäsuorasti myös siihen, että kustantamot julkaisevat esimerkiksi uusien, vielä kyntensä näyttämättömien esikoiskirjailijoiden tuotoksia, runokirjoista puhumattakaan.

Kirjamyynnin laskeva tendenssi huolestuttaa minua kovasti, mutta ymmärrän sen takana vellovan, ihmisenkokoisen valintojen meren. Kun rahaa on vähemmän tuhlattavana kulutushyödykkeisiin, joihin kirjakin lukeutuu, rahaa menee sinne, missä sitä tarvitaan ehdottomammin. Ilman ruokaa ei voi elää, mutta kirjoja saa lukea ilmaiseksi loistavan kirjastojärjestelmämme ansiosta.

Helsingin kirjamessuilla ei kuitenkaan tunnu olevan tietoakaan laskusuhdanteista. Vuodesta toiseen populaa riittää. Kävijämäärät ovat näin omakohtaisen vertailunkin perusteella paisuneet kymmenessä vuodessa. Kirja on ilmiö, joka kiehtoo. Syitä osallistua messuille on varmasti erilaisia: yksi etsii messulöytöjä vuodeksi eteenpäin, toinen haluaa tietää, mitä kirjailijat ajattelevat, kolmannelle messut ovat mahdollisuus tavata samanhenkisiä ihmisiä. 

Itse olen sekoitus kaikkea kolmea. Minun on pakko ostaa kirjoja, ja mietin aina valmiiksi muutaman uutuuden, jonka kahmaisen messuilta mukaani. Sovin toiselle viikonlopun messupäivistä treffit rakkaan lukijaystäväni kanssa, ja hyvässä lykyssä törmään myös muihin tuttuihin. Vaeltelen myös päivän vaikkapa yksinkin, sillä rakastan fiilistä vain mennä ja maistella. Kirjailijahaastattelut ja keskustelut ovat myös ehdoton syy mennä messuille. Valkkaan etukäteen pari kirjailijatärppiä, ja toisinaan menen vain virran mukana. Pysähdyn siellä, missä puhuu mielenkiintoinen hahmo.

Kaj Korkea-aho ja hänen paha kirjansa

On yksi keskustelu, jota en suostu jättämään väliin minään vuonna: Helsingin Sanomien esikoiskirjailijaehdokkaiden haastattelu kirjallisuuskriitikko Antti Majanderin ja Suvi Aholan kera. Istun joka vuosi yleisön joukossa ja hämmästelen, miten viisaita kirjailijanalkuja meillä onkaan. Niin tänäkin vuonna: mielenkiintoisia persoonia ja kypsiä puheita. Usein tiedän jo etukäteen, minkä kirjoista hankin tai aion vähintäänkin lukea; toisinaan yllätyn ja kiinnostun uudesta esikoiskyvystä.

Jo useamman vuoden Antti Majander on esittänyt yleisölle kysymyksen, voiko kirjallisuutta tai kirjallisia tuotoksia arvottaa ja palkita. Kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta. Hyvä esimerkki on viime vuodelta: Vaikka Kissani Jugoslavia sai HS:n esikoiskirjapalkinnon, myös Neljäntienristeys nousi siivilleen ja joutui jonkinlaiseen kirjalliseen nostatukseen. Tuskin kukaan voi silti osoittaa toteen, kumpi teoksista on loppujen lopuksi parempi. On vain mielipiteitä, ei absoluuttista totuutta.

Katja Raunio, Esa Mäkinen ja Anu Kaaja odottavat vuoroaan

Tänä vuonna kirjamessut olivat minulle itselleni aikaisempaa merkittävämmät, sillä nousin lauantaina Kirjakahvilan lavalle keskustelemaan HS:n kriitikko Suvi Aholan ja Kirsin Book Club -lukupiirin Kirsi Raninin kanssa ystävistä ja kirjoista. Meitä haastatteli ehdoton bloggaajasuosikkini Lumiomenan Katja Jalkanen. Ahola on juuri julkaissut mielenkiintoisen kirjan Ystäviä ja kirjoja, joka valottaa niin lukupiirien historiaa kuin niiden sosiaalista merkitystä nyky-Suomessa. Edustin Kirjailijan kanssa -lukupiiriä sen perustajan, toimittaja Meri Savosen ollessa estynyt. Tuskin on turha painottaa, mikä kunnia lavalle nouseminen minulle oli. Kirjailijan kanssa -lukupiiristä on tullut itselleni tärkeä harrastus, mutta se on myös mielestäni hyvä osoitus siitä, että paras kirjakulttuuri on ennen kaikkea ihmisten välistä vuorovaikutusta. Siinä tarvitaan molempia osapuolia: kirjailijoita ja lukijoita, eikä kumpikaan tule toimeen ilman toista.

Onneksi kirjamessut eivät ole kuolleet, sillä minä tarvitse niitä. Se on minulle sitä elämän parasta pöhinää. Olen eräänlainen erakko ja tykkään hukkua messumassaan yksin, koska kirjojen ympäröimänä en kuitenkaan koskaan ole yksinäinen. Vuosia sitten taisin jopa saada treffikutsun tuntemattomalta välittömän rupatteluhetkemme jälkeen, mutta torjuin kohteliaasti kosijan. En myöskään ajattele messuja kaupallisena massatapahtumana, koska hyväksyn sen tosiasian, että taiteesta täytyy maksaa ja taiteen luojien takia sitä täytyy myös markkinoida.

Teos - mutta mikä?

Tosin yhden purnattavan kyllä keksin: Kalliin, Fazerin dominoivan kahvilatarjoilun. Kirjakahvila on ihana asia, mutta palvelu vuodesta toiseen tylyä (ehkä minulla on ollut vain huono tuuri), jopa siinä määrin, että tänä vuonna vihainen, ei enää niin nuori nainen aikoo antaa palautetta. Olen melko suvaitsevainen asiakas. Mutta siinä vaiheessa, kun kohteliaasti pyydän kahvini ja pullani kanssa vettä vesisamovaarin ollessa tyhjä, ja vastaus on tyly ”osta pullo, ei me täällä ehditä täyttämään vesisaavia” kuten itärajan tuolla puolen lienee ok vastata, kermaperse minussa menettää hermonsa.



*******
Mukaan kotiini lähtivät: Elina Hirvonen, Laura Honkasalo, Laura Lehtelä, Alan Bradley, Kaj Korkea-aho, Riku Korhonen sekä Tatu & Patu ja Iivana-Helsinki-Suhosten siskokset.


keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Valo on kuva

Alussa oli kahvi, kynä ja teoria.
Kirjallisuuden jälkeen kiehtovin tapa tarkastella maailmaa on minusta valokuvaus. Hyvä kuva pysäyttää ja herättää ajatuksia aivan kuten hyvä kirjallisuus. Hyvän valokuvan tekniset yksityiskohdat eivät ole ehkä maallikon selitettävissä, mutta kuvan tunnelma on aina. Kuvaa voi selittää aivan kuten romaaniakin. 

Tähän asti minulla on ollut vain aavistus siitä, mistä hyvä kuva koostuu. Olen itse ottanut kuvia fiilispohjalta, usein pettynyt lopputulokseen, joskus kokenut vahingossa onnistumisenkin hämäävän tunteen (siis luullut osaavani). Halusin viimeinkin ymmärtää kameraani ja menin niin alkuun kuin mahdollista: digikuvauksen peruskurssille.

Aalto yliopistossa työkseen opettava freelance-valokuvaaja Antti Huittinen osoittautui erinomaiseksi intensiivikurssin vetäjäksi. Hän oli rauhallinen, perusteellinen ja hauska olematta mitenkään toisesta maailmasta (olen aina pitänyt valokuvaajia hartaina taiteilijoina, jotka liikkuvat noin 10 senttiä maanpinnan yläpuolella). Kävimme läpi kameran tekniset ominaisuudet aina suljinajasta histogrammiin, ja teorian jälkeen harjoittelimme omilla kameroillamme muutamaa tehtävänantoa. 

Tässä on valokuvaustötterö, sanoi 6-vuotias neiti.

Informaatiota tuli paljon. Epätoivo iski harjoittelijaan: en ymmärrä näitä himmenninaukkoja, sadasosasekunteja ja ISO-herkkyyksiä käytännössä enkä osaa enää ikinä tämän jälkeen ottaa valokuvia. Peli on menetetty. Kameran automaattiohjelma on ihan hyvä, ja se saa toimia jatkossakin. Eikä kerrota kellekään.

Mutta sittenkin. Jos jotakin Antti Huittisen opeista ymmärsin, se on valon merkitys kuvassa. Valo on kuva. Vasta valo on kuva. Vastavalo on kuva.

Valoa on ulkona. Sisällä on vain noloa keinovaloa, jolloin kameraa täytyy hämätä. Valkotasapaino on kaiken avain. Valkotasapainon korjaaminen ja harmaakortti pelastavat amatöörikuvaajan töhinät. Tähän asti olen toki fiksaillut blogissani julkaistuja kuvia, juurikin hionut kontrastia, värejä ja tasapainoa, mutta en ole ymmärtänyt yksityiskohtien merkitystä itse kuvaustilanteessa. Siihen menin hakemaan vastausta.

Tuoli ja musta tausta odottavat.
Vastauksia tuli. Nyt olen entistä enemmän sekaisin niin, että jatkokurssi 1, 2, 3, 4, 5 ovat vähintäänkin tarpeen. Mutta ihminen on kuin valokuva: kehittyy vain kehittämällä. Tämä on hapuilevaa alkua. Nyt tiedän, mihin ylimääräiset rahani laitan: tarvitsen kunnon objektiivin, vähintään 85-millisen, vastavalosuojan ja harmaa- tai värikortin noin alkuun. Adobe Lightroom olisi taivas. Haaveilen kaikesta vieläkin suuremmasta, mutta ensin yritän ymmärtää kameraani lisää. Se on ihan hyvä Canon. Ehkä sitten sekin ymmärtää minua. Ehkä muutaman kurssin jälkeen kamerani alkaa puhua kanssani samaa kieltä. Rapsutamme toisiamme kuin kaksi vanhaa hevosta laitumella; kumpikin antaa ja saa jotakin yhtä paljon.

Olen varma, että Canonini on ollut jo pitkään minulle vihainen nappuloittensa heitteillejätöstä. Pyydän suuresti anteeksi ja yritän kehittyä. 

Valoa odotellessa. Tai valaistusta. 

Sepä on sitruuna.


JK. Kaikki kirjoituksen kuvat ovat käsittelemättömiä, kuten ne kamerasta tulivat.

torstai 8. lokakuuta 2015

Maku voi niin makea!

Alan Bradley: Piiraan maku makea
Bazar, 2014
385 sivua

Maistuisiko pala?

Englantilainen maaseutu ja kartanoelämä ovat minun arjestani yhtä kaukana kuin jonottaminen Tangomarkkinoiden päätähden nimikirjoitusta tai ahtautuminen kiinalaiseen ruuhkametroon. En ole koskaan asunut englantilaisessa kartanossa, eikä paikallinen maaseutu tai kyläkulttuuri ole minulle yhden kerran visiittiä tutumpaa. Mutta niin kauan kuin muistan, olen tuntenut outoa rakkautta käsitteitä kuten Lake District, Charles Dickens ja country house kohtaan.

Englantilaisuudessa – tai ehkä siinä kuvitelmassa englantilaisuudesta – on jotakin kiehtovaa. Tätä nälkää kanadalaisen Alan Bradleyn seikkailuromaani Piiraan maku makea ruokki herkullisesti. Tunnustaudun tällä puheella Flavia de Luce -faniklaanin jäseneksi, ja olen iloinen siitä. En lue salapoliisijännäreitä. Lapsena olin poskettoman ihastunut Sivar Ahlrudin kirjallisiin etsiväkaksosiin Klasiin ja Göraniin, ja neiti Etsiväänkin tutustuin, mutta sen enempää en ole jaksanut dekkarimaailmasta innostua. Löysinkö nyt sitten tuon hiipuneen lapsuusajan innostuksen mysteereihin ja nokkelaan ratkaisuun Flavia-tytön kautta?

Piiraan maku makea vie lukijan 50-luvun maaseutumaisemiin ja 11-vuotiaan Flavian maailmaan, jonka täyttävät kemia, yksinäisyys, alituiset yhteenotot isosiskojen kanssa ja postimerkkeilyyn hullaantuneen erakkoisän etäisyys. Ainut tyttöä rakastanut perheenjäsen, äiti, on kuollut. Flavian totaalinen ulkopuolisuus perheessään saa hänet uppoutumaan kemian saloihin omassa laboratoriossaan, jonka hän on perinyt edesmenneeltä sukulaiseltaan. Arki kartanossa muuttuu eräänä päivänä, kun historia kuljettaa kartanon kurkkupenkkiin ruumiin. Flavian uusi elämä salapoliisina alkaa.

Kirja on ihastuttava, kerta kaikkiaan. Päähenkilön nokkeluus, hyväntuulisuus ja pikkuvanhuus ovat kuin vertauskuva sille kaikelle, minkä me elämässämme kadotamme vanhentuessamme ja menettäessämme sen myötä taian kuvitella ja seikkailla. Eihän Flavia toki mikään uskottava, arkirealistinen tyttö ole; hän on enemmänkin sekoitus Peppiä ja supersankaria, jolle maailmassa ei ole mitään esteitä. Mutta se riemu ja kuplivuus, millä Flavia – tuo suloinen myrkynkeittäjä – on romaanin sivuille kirjoitettu, teki minusta niin onnellisen lukijan.

Voi kuinka ihastuinkaan kirjan viattomaan vanhahtavaan huumoriin, Bradleyn turvallisesti tuksuttavaan kerrontaan, helmi helmeltä punoutuvaan juoneen ja kaikkeen sellaiseen söpöstelyyn, johon 2000-luvun kirjallisuudessa niin harvoin enää törmään. En keksi kirjasta moitteen sijaa. Etenkin Maija Paavilaisen varma ja tyylikäs käännös hakee vertaistaan; kieli toimii eikä tekstiä tarvitse lukea kahden kielen välimaastossa. Ihanaa! Lisäksi maineikkaan graafikko Satu Kontisen oivaltava kansikuvitus kiteyttää jotakin niin englantilaisuudesta kuin itse kirjan tarinasta.

On täysin selvää, että Bradley on luonut Flaviassa uuden kirjallisen sankarihahmon. Ja sankareissa on aina jotakin rikkinäistä. Fiktiivisellä sankarilla tulee olla vähän epäonnea ja murhetta selkärepussaan. Näin hänen puolelleen asettuu kitkattomammin, ja loistavaa, jos sankari vieläpä on elämän raskaasta taakasta huolimatta reipas, luottavainen ja maailmalle avoin kuten Flavia:

    Jos he [sisaret] olisivat kysyneet, olisin halukkaasti kertonut käynnistäni isän luona, mutta he eivät kysyneet. Jos hänen tilanteensa takia syntyisi voivottelua, minä en ainakaan osallistuisi siihen, se oli päivänselvää. Feely, Daffy ja minä olimme kuin kolme toukkaa omissa koteloissaan, ja joskus ihmettelin minkä vuoksi. Charles Darwin on huomauttanut, että eloonjäämiskamppailu on kaikkein kiihkeintä oman lauman sisällä, ja viidentenä tai kuudentena lapsena – jolla oli kolme isosiskoa – hän varmasti tiesi, mistä puhui.
    Minusta se oli vähän kuin alkeistason kemiaa: tiesin, että aineella on taipumus hajota osiin, jotka ovat kemiallisesti samankaltaisia. Sille ei ollut mitään järkevää selitystä; niin luonto nyt vain toimii. (s. 232)

-----------------------------------------------------------------------------------------

Piiraan maku makea aloittaa Bradleyn Flavia de Luce -dekkarisarjan. Sarjan kolmas osa Hopeisen hummerihaarukan tapaus on ilmestynyt Bazaarilta suomeksi juuri elokuussa 2015.