Valo on kuva

Alussa oli kahvi, kynä ja teoria.

Kirjallisuuden jälkeen kiehtovin tapa tarkastella maailmaa on minusta valokuvaus. Hyvä kuva pysäyttää ja herättää ajatuksia aivan kuten hyvä kirjallisuus. Hyvän valokuvan tekniset yksityiskohdat eivät ole ehkä maallikon selitettävissä, mutta kuvan tunnelma on aina. Kuvaa voi selittää aivan kuten romaaniakin. 

Tähän asti minulla on ollut vain aavistus siitä, mistä hyvä kuva koostuu. Olen itse ottanut kuvia fiilispohjalta, usein pettynyt lopputulokseen, joskus kokenut vahingossa onnistumisenkin hämäävän tunteen (siis luullut osaavani). Halusin viimeinkin ymmärtää kameraani ja menin niin alkuun kuin mahdollista: digikuvauksen peruskurssille.

Aalto yliopistossa työkseen opettava freelance-valokuvaaja Antti Huittinen osoittautui erinomaiseksi intensiivikurssin vetäjäksi. Hän oli rauhallinen, perusteellinen ja hauska olematta mitenkään toisesta maailmasta (olen aina pitänyt valokuvaajia hartaina taiteilijoina, jotka liikkuvat noin 10 senttiä maanpinnan yläpuolella). Kävimme läpi kameran tekniset ominaisuudet aina suljinajasta histogrammiin, ja teorian jälkeen harjoittelimme omilla kameroillamme muutamaa tehtävänantoa. 

Tässä on valokuvaustötterö, sanoi 6-vuotias neiti.

Informaatiota tuli paljon. Epätoivo iski harjoittelijaan: en ymmärrä näitä himmenninaukkoja, sadasosasekunteja ja ISO-herkkyyksiä käytännössä enkä osaa enää ikinä tämän jälkeen ottaa valokuvia. Peli on menetetty. Kameran automaattiohjelma on ihan hyvä, ja se saa toimia jatkossakin. Eikä kerrota kellekään.

Mutta sittenkin. Jos jotakin Antti Huittisen opeista ymmärsin, se on valon merkitys kuvassa. Valo on kuva. Vasta valo on kuva. Vastavalo on kuva.

Valoa on ulkona. Sisällä on vain noloa keinovaloa, jolloin kameraa täytyy hämätä. Valkotasapaino on kaiken avain. Valkotasapainon korjaaminen ja harmaakortti pelastavat amatöörikuvaajan töhinät. Tähän asti olen toki fiksaillut blogissani julkaistuja kuvia, juurikin hionut kontrastia, värejä ja tasapainoa, mutta en ole ymmärtänyt yksityiskohtien merkitystä itse kuvaustilanteessa. Siihen menin hakemaan vastausta.

Tuoli ja musta tausta odottavat.

Vastauksia tuli. Nyt olen entistä enemmän sekaisin niin, että jatkokurssi 1, 2, 3, 4, 5 ovat vähintäänkin tarpeen. Mutta ihminen on kuin valokuva: kehittyy vain kehittämällä. Tämä on hapuilevaa alkua. Nyt tiedän, mihin ylimääräiset rahani laitan: tarvitsen kunnon objektiivin, vähintään 85-millisen, vastavalosuojan ja harmaa- tai värikortin noin alkuun. Adobe Lightroom olisi taivas. Haaveilen kaikesta vieläkin suuremmasta, mutta ensin yritän ymmärtää kameraani lisää. Se on ihan hyvä Canon. Ehkä sitten sekin ymmärtää minua. Ehkä muutaman kurssin jälkeen kamerani alkaa puhua kanssani samaa kieltä. Rapsutamme toisiamme kuin kaksi vanhaa hevosta laitumella; kumpikin antaa ja saa jotakin yhtä paljon.

Olen varma, että Canonini on ollut jo pitkään minulle vihainen nappuloittensa heitteillejätöstä. Pyydän suuresti anteeksi ja yritän kehittyä. 

Valoa odotellessa. Tai valaistusta. 

Sepä on sitruuna.

JK. Kaikki kirjoituksen kuvat ovat käsittelemättömiä, kuten ne kamerasta tulivat.