Messus sentään!

Helsingin kirjamessut 22. - 25.10.2015

Aki Ollikainen, mustan sadun kertoja ja Jukka Petäjä

Kirjamessut eivät ole kuolleet. Kirjat eivät ole kuolleet. Mutta tilastojen mukaan kirjojen myynti on. Jos ei nyt kuollut, niin ainakin roimasti laskenut. Viime vuonna suomalaiset ostivat 22 miljoonalla eurolla vähemmän kirjoja kuin vuonna 2013. Humanistin matikkapäällä se tarkoittaa 700 000–800 000 kirjaa vähemmän suomalaisten kirjahyllyissä, jos oletetaan kirjan maksavan 25–30 € / kpl (yle.fi).

Tämä tarkoittaa kassamagneettikirjailijoille kuten Sofi Oksanen tai Ilkka Remes aikamoista vastuuta ylläpitää kustannusyhtiöitä. Heidän panoksensa vaikuttanee epäsuorasti myös siihen, että kustantamot julkaisevat esimerkiksi uusien, vielä kyntensä näyttämättömien esikoiskirjailijoiden tuotoksia, runokirjoista puhumattakaan.

Kirjamyynnin laskeva tendenssi huolestuttaa minua kovasti, mutta ymmärrän sen takana vellovan, ihmisenkokoisen valintojen meren. Kun rahaa on vähemmän tuhlattavana kulutushyödykkeisiin, joihin kirjakin lukeutuu, rahaa menee sinne, missä sitä tarvitaan ehdottomammin. Ilman ruokaa ei voi elää, mutta kirjoja saa lukea ilmaiseksi loistavan kirjastojärjestelmämme ansiosta.

Helsingin kirjamessuilla ei kuitenkaan tunnu olevan tietoakaan laskusuhdanteista. Vuodesta toiseen populaa riittää. Kävijämäärät ovat näin omakohtaisen vertailunkin perusteella paisuneet kymmenessä vuodessa. Kirja on ilmiö, joka kiehtoo. Syitä osallistua messuille on varmasti erilaisia: yksi etsii messulöytöjä vuodeksi eteenpäin, toinen haluaa tietää, mitä kirjailijat ajattelevat, kolmannelle messut ovat mahdollisuus tavata samanhenkisiä ihmisiä. 

Itse olen sekoitus kaikkea kolmea. Minun on pakko ostaa kirjoja, ja mietin aina valmiiksi muutaman uutuuden, jonka kahmaisen messuilta mukaani. Sovin toiselle viikonlopun messupäivistä treffit rakkaan lukijaystäväni kanssa, ja hyvässä lykyssä törmään myös muihin tuttuihin. Vaeltelen myös päivän vaikkapa yksinkin, sillä rakastan fiilistä vain mennä ja maistella. Kirjailijahaastattelut ja keskustelut ovat myös ehdoton syy mennä messuille. Valkkaan etukäteen pari kirjailijatärppiä, ja toisinaan menen vain virran mukana. Pysähdyn siellä, missä puhuu mielenkiintoinen hahmo.

Kaj Korkea-aho ja hänen paha kirjansa

On yksi keskustelu, jota en suostu jättämään väliin minään vuonna: Helsingin Sanomien esikoiskirjailijaehdokkaiden haastattelu kirjallisuuskriitikko Antti Majanderin ja Suvi Aholan kera. Istun joka vuosi yleisön joukossa ja hämmästelen, miten viisaita kirjailijanalkuja meillä onkaan. Niin tänäkin vuonna: mielenkiintoisia persoonia ja kypsiä puheita. Usein tiedän jo etukäteen, minkä kirjoista hankin tai aion vähintäänkin lukea; toisinaan yllätyn ja kiinnostun uudesta esikoiskyvystä.

Jo useamman vuoden Antti Majander on esittänyt yleisölle kysymyksen, voiko kirjallisuutta tai kirjallisia tuotoksia arvottaa ja palkita. Kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta. Hyvä esimerkki on viime vuodelta: Vaikka Kissani Jugoslavia sai HS:n esikoiskirjapalkinnon, myös Neljäntienristeys nousi siivilleen ja joutui jonkinlaiseen kirjalliseen nostatukseen. Tuskin kukaan voi silti osoittaa toteen, kumpi teoksista on loppujen lopuksi parempi. On vain mielipiteitä, ei absoluuttista totuutta.

Katja Raunio, Esa Mäkinen ja Anu Kaaja odottavat vuoroaan

Tänä vuonna kirjamessut olivat minulle itselleni aikaisempaa merkittävämmät, sillä nousin lauantaina Kirjakahvilan lavalle keskustelemaan HS:n kriitikko Suvi Aholan ja Kirsin Book Club -lukupiirin Kirsi Raninin kanssa ystävistä ja kirjoista. Meitä haastatteli ehdoton bloggaajasuosikkini Lumiomenan Katja Jalkanen. Ahola on juuri julkaissut mielenkiintoisen kirjan Ystäviä ja kirjoja, joka valottaa niin lukupiirien historiaa kuin niiden sosiaalista merkitystä nyky-Suomessa. Edustin Kirjailijan kanssa -lukupiiriä sen perustajan, toimittaja Meri Savosen ollessa estynyt. Tuskin on turha painottaa, mikä kunnia lavalle nouseminen minulle oli. Kirjailijan kanssa -lukupiiristä on tullut itselleni tärkeä harrastus, mutta se on myös mielestäni hyvä osoitus siitä, että paras kirjakulttuuri on ennen kaikkea ihmisten välistä vuorovaikutusta. Siinä tarvitaan molempia osapuolia: kirjailijoita ja lukijoita, eikä kumpikaan tule toimeen ilman toista.

Onneksi kirjamessut eivät ole kuolleet, sillä minä tarvitse niitä. Se on minulle sitä elämän parasta pöhinää. Olen eräänlainen erakko ja tykkään hukkua messumassaan yksin, koska kirjojen ympäröimänä en kuitenkaan koskaan ole yksinäinen. Vuosia sitten taisin jopa saada treffikutsun tuntemattomalta välittömän rupatteluhetkemme jälkeen, mutta torjuin kohteliaasti kosijan. En myöskään ajattele messuja kaupallisena massatapahtumana, koska hyväksyn sen tosiasian, että taiteesta täytyy maksaa ja taiteen luojien takia sitä täytyy myös markkinoida.

Teos - mutta mikä?

Tosin yhden purnattavan kyllä keksin: Kalliin, Fazerin dominoivan kahvilatarjoilun. Kirjakahvila on ihana asia, mutta palvelu vuodesta toiseen tylyä (ehkä minulla on ollut vain huono tuuri), jopa siinä määrin, että tänä vuonna vihainen, ei enää niin nuori nainen aikoo antaa palautetta. Olen melko suvaitsevainen asiakas. Mutta siinä vaiheessa, kun kohteliaasti pyydän kahvini ja pullani kanssa vettä vesisamovaarin ollessa tyhjä, ja vastaus on tyly ”osta pullo, ei me täällä ehditä täyttämään vesisaavia” kuten itärajan tuolla puolen lienee ok vastata, kermaperse minussa menettää hermonsa.

*******

Mukaan kotiini lähtivät: Elina Hirvonen, Laura Honkasalo, Laura Lehtelä, Alan Bradley, Kaj Korkea-aho, Riku Korhonen sekä Tatu & Patu ja Iivana-Helsinki-Suhosten siskokset.