torstai 30. kesäkuuta 2016

Willowdeanin sankaritarina

Julie Murphy: Dumplin
Suomennos: Peikko Pitkänen
Otava, 2016
333 sivua
Arvostelukappale kustantajalta

Joskus on terveellistä mennä laatikon ulkopuolelle. Lukemaankin. To think out of the box, as they say.

En voi sanoa olevani amerikkalaisen nykykirjallisuuden tuntija, etenkään jos kirjailija edustaa Y-sukupolvea; vallankumouksellinen Lena Dunham on suunnilleen ainoa tuon polven rapakontakainen, kirjallinen henkilö, jonka tiedän.

Saadessani Julie Murphyn Dumplin-romaanin ennakkokappaleen sattui olemaan helteinen päivä toukokuun lopussa. Istun kuivakan työpäivän jälkeen pihalle lepotuoliin ja selaan mustan ja punaisen teholiitolla koristeltua kirjaa. Kaunis, sanoo Bo. Läski, ajattelen minä. Mutta onko mahdollista olla kumpaakin yhtä aikaa? kuuluttaa kirjan takakansi. Samassa huomaan aloittaneeni kirjan. Jos nyt vähän tässä selailen, että mikä tämä höpöhöpö-kirja on…. Yhtäkkiä luen, siis sivukaupalla oikeasti luen, hörpin kahvia ja iltainen aurinko porottaa raukeasti.

Joskus on hyvä tuulettaa jumia päässä. Irtautua kotimaisen kirjallisuuden lempeästä otteesta. Voi sattua mukavia. Voi seikkailla toisella tavalla, ehkä keveämmin kuin tavallisesti mutta ehdottomasti eri tavoin.

Murphyn Dumplin on kuin hyväntuulinen Disney-elokuva: yhtäältä kaunis ja koskettava, toisaalta pikkasen painava mutta ei todellakaan ahdistava. Harmittomalla tavalla kiva ja naiivi, jotta kenenkään ei tule paha mieli. Mutta voi ihanuus, miten mukavasti Murphy disneylee! (Ko. elokuvayhtiökin on löytänyt menestysromaanista omansa, sillä kirjasta on todellakin tekeillä elokuva.)

Dumplin kertoo lihavasta Willowdeanista, jonka teksasilaisen kotikaupungin suurin juttu on missikisat. Willin äiti sattuu olemaan voittaja vuosimallia kauan sitten ja nykyisin yksi järjestelytoimikunnan jäsenistä. Missikisat vyöryvät Willin kotiin kaikin tavoin yhdessä missimittansa säilyttäneen äidin paheksuvien asenteiden kera: paksu ei ole kaunista. Kun teini-ikäinen Will rakastuu hyvännäköiseen työkaveriinsa Bohon, ovat raamit teinielämän myllerryksille valmiit. Millainen rakkaus on sallittua ja millaisille nuorille ylipäätään mahdollista? Ja ennen kaikkea: millainen tyttö on kaunis?

Vaikka Willowdean on vielä nuori, on hänen nopeasti opeteltava hyväksymään itsensä sellaisessa muodossa kuin hän on. Kapinana yleisiä kauneuskäsityksiä vastaan Will ajautuu ilmoittamaan itsensä kilpailijaksi seuraaviin missikisoihin. Missään ei ole määritelty, millainen on oikea missiehdokas, mutta kaikki tuntuvat tietävän, ettei pyöreä Will ainakaan sellaista edusta. Ja juuri siksi hänen on taisteltava tämä oma pieni taistelunsa. Samalla hän onnistuu tekemään itsestään jonkinlaisen roolimallin ja muutama muukin teini-ikäinen rujotar hänen koulustaan osallistuu kisoihin ja ystävystyy näin Willin kanssa. Sen jälkeen luovuttaminen ei ole enää mahdollista vaan Willin on katsottava korttinsa loppuun asti.

Willillä on kolme tärkeää ihmistä elämässään: puoli vuotta sitten edesmennyt Lucy-täti, paras ystävä, kaunis ja hoikka Ellen ja Dolly Parton. Nämä kolme, jokainen omalla uniikilla tavallaan, on tehnyt Willistä sellaisen kuin hän on. Reilusti ylipainoinen Lucy oli tärkeä lähiaikuinen, El on taas se läheisin Willin omassa viitekehyksessä, ja Dolly, tuo ikoninen oman tiensä kulkija, joka edustaa monille vain muovista materiaa, on nuorelle tytölle erikoinen ihailunkohde. Willowdean ei siis ole missään nimessä tavallinen ja tylsä teini.

Takki oli musta ja nuhjuinen ja hankittu käytännöllisyyden eikä kauneuden perusteella. Lihavat joutuvat joustamaan juuri sellaisissa asioissa. Lucyn rintakoru tosin oli kuin mustien pilvien takaa kurkistava aurinko. Hän nimitti meitä ihaniksi pörriäistytöikseen ja vei meidät kaakaolle maanantaisin, sillä perjantait eivät hänen mielestään ansainneet kaikkea huomiota.
     Ihme juttu. Pidin joskus itseäni maanantaina ja Elleniä perjantaina. Mutta maanantait ja perjantait ovat pelkkiä kaksikymmentäneljä tuntia kestäviä ajanjaksoja, joilla vain sattuu olemaan eri nimet.
(s. 63)

Dumplin on erinomainen nuorten naisten kevyt kirja. Se on terve ja hyvin kirjoitettu julistus sille, että maailma on liian vartalokeskeinen. Murphy puhuu siis samasta teemasta kuin vähän aikaa sitten Suomessa ilmestynyt Piia Leinon Ruma kassa. Vaikka me jokainen teorian tasolla tiedämme, että kauneus on moninaista, meidän päänsisäinen kuvastomme on kuitenkin täynnä hoikkia, paksutukkaisia naisia, joiden hymy on valkoinen ja reidet tasaisen trimmatut. Renessanssin mukaiset ihanteen rönsyilevistä muodoista ovat kaukaista historiaa. Postmoderni taide ja sen mukana kirjallisuus kirjoittaa normaalipainoisista naisista; pulleroille sankarittarille on varattu vain Bridget Jones -tyylinen koheltava komediennerooli (eikä Bridgetkään ollut oikeasti mikään ylipainoinen).

Taiteellisesti tai kielellisesti Dumplin ei ole mitenkään kummallisen lahjakas romaani, ja minun lienee vaikea arvioida, mihin se asettuu omassa genressään, jota en tunne tai seuraa. Kirja on kevyt ja painava yhtä aikaa, hieman riippuen siitä, millaisilla kiikareilla ja millaisessa maastossa kirjan arvioija kirjaa tähystelee. Teksti kuitenkin kulkee kivasti, ja se lienee tällä kertaa pääasia. Hyvän mielen kirjoilla on oma tärkeä tehtävänsä, jota ei ehkä tulekaan arvottaa niiden lyyristen taitojen perusteella. Sillä:

Willowdean on eittämättä oman elämänsä sankari. Hän on sympaattinen, fiksu ja kypsä ikäisekseen. Ja hän on pulleana tarpeeksi inhimillinen nuori, jonka puolelle lukija mielellään asettuu. Lue tämä kirja kesäkuumalla, kun haluat hymyillä ja uskoa vilpittömästi siihen, että jokaisesta nuoresta naisesta – tai jokaisesta ihmisestä ylipäätään – on mahdollisuus kirjoittaa sankaritarinoita. 

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Äidin varjossa

Antti Ritvanen: Miten muistat minut
Otava, 2016
462 sivua
Lainattu kirjastosta

Kotimaiset väkevät perhesaagat ja sukuromaanit ovat vahvasti nykykirjailijoista vaikkapa Kjell Westön ja Juha Itkosen taidokasta käsialaa. Ehkä yksi kauneimmista tämän teeman romaaneista on minulle aina ollut Westön Leijat Helsingin yllä, joka alkaa isoilla, avarilla sanoilla Kukaan ei tiennyt paremmin kuin vanhat kertojat: jokaisella tarinalla on alkunsa. Itkosen tavoin Westö käyttää perhetarinan lomassa rock-lyriikkaa ja musiikkia tunnelman lataajana. 

Näillä samoilla nappuloilla pelailee Antti Ritvasen esikoinen Miten muistat minut, rockin ja perheen dynamiikan lentoon ajavalla voimalla. Parhaimmillaan romaanissa onkin Westön rouheaa kaihoa menneisyyden perään – kuitenkin ilman sitä runollisuutta, mistä Westön kieli on tunnettua. 

Ritvasen tarina on äidin ja pojan mittainen perhekuva, jossa kaikilla muilla jäsenillä on statistinomainen rooli. Miten muistat minut on kanttansa myöten lähes oidipaalinen tunnelataus, kaikin puolin hieno ja tervetullut kumppani näiden suurten, kertovien miesten kerhoon.




   En ollut yhtään varma siitä mitä olin tekemässä, mihin kaiken läpikäyminen vielä kerran johtaisi, jos mihinkään. Mutta kun olin päässyt alkuun, tuntui etten voinut kuin jatkaa. Kirjoittaisin itseni pimeän pohjaan ja ylös kirkkauteen.
   Katsoin ruutupaperille ilmestynyttä virkettä, mietin mistä sanat olivat tulleet, minunko ne olivat. Eivät, tietenkään.
   Sanat olivat äidin.
(s. 35–36)

Jessen äiti on ihailtu ja ylistetty kirjailija, jonka elämässä rakkauden ja kirjoittamisen vimmoilla on ollut yhtä suuri merkitys. Molemmat ovat vieneet häntä kauemmas ainoasta lapsestaan ja samalla lähemmäs murtumispistettä. Kun äiti kuolee, pesäeron jo hänestä tehnyt aikuinen Jesse alkaa muistella lapsuuttaan ja kasaamaan yhtenäistä kuvaa äitinsä Marjatan menneisyydestä. Marjatan on aina ollut vaikea asettua aloilleen; lähteminen on hänelle yhtä luonnollista kuin rakastaminen. Jesse on joutunut olemaan äidilleen se kakkosvaihtoehto. Ensin ovat tulleet milloin kirjoittaminen, milloin alkoholi, milloin miehet ja heidän rockkukkoilunsa aiheuttamat asetelmat. Pojasta kasvaa hieman väärä ja ikuisesta kaipuusta sisälle se jokin ylimääräinen pala, joka painaa olemista aikuisuuteen asti. 

Ritvasen esikoisromaani on saanut jo paljon kehuja, enkä ihmettele. Olen itsekin valmis myöntämään esikoiskirjailijan taidon luoda autenttisia – sekä vastenmielisiä että ymmärrystä ansaitsevia – henkilöhahmoja. Oletan ihmistuntemuksen johtuvan toki psykologin ammatista, mitä Ritvanen siviilissä on. Hänellä on myös taito luoda kerroksellista ja monitahoista proosaa, jossa on prologi, takaumia, päivämerkintöjä tai muistelmia ja eri näkökulmia. Tällainen toteutus vaatii toki lukijalta reippaasti valppautta, mikä on itselleni ollut aina lukemista hankaloittava tekijä. Aikani kun on kovin rajallista ja usein saatavilla pienissä pätkissä. Sen vuoksi kerronnalliset hypyt tekivät tästä lukukokemuksesta toisinaan kovin raskaan.

Mutta jos sinulla on hyvä riippukeinu, aikaa uppoutua, pitkä ja kuuma kesä, on tässä täydellinen romaani! Ritvasen tyyli on kaikin puolin varmaa. Kertaakaan ei tarvitse lukiessa nuhdella kielen löysyyttä tai tarinan epäuskottavuutta. Kokonaisuus toimii kuten sen pitääkin: romaanissa on suuria teemoja ja värejä, paljon haikeutta ja surua, vaikeita ihmissuhteita, pelkoa riittämättömyydestä, johon alkoholi on aina tuntunut vastaavan juuri oikeilla vastauksilla, maanisuutta ja elämisen epävarmuutta. Kaikkea sellaista, mikä tuntuu tekevän taiteilijasta ja taiteesta voimallista, aitoa.

Hyvän äidin myytin rikkominen on se, mihin Miten muistat minut nojautuu. Marjatalle äitiys ei ole rooli, jota hän tarvitsee, sillä hän tarvitsee parrasvaloja, miehen käsiä ja viinilasien kilahduksia. Ehkä meistä jokainen haluaisi seistä äitinsä haudalla muistaen hänet oman elämämme pyhimyksenä. Jesselle äiti jää ikuiseksi haavaksi ja Marjatan traaginen kuolema myös uudenlaiseksi taakaksi tulevaisuuteen. Tässä Ritvasen yhtälössä on jotakin lohdutonta: äitiyden voi aina valita, lapsuutta ei. Se näyttäytyy ainoastaan siinä valossa, millaiseksi vanhempamme sen ympärillemme asettelevat.

Sitten vauhtini alkoi kiihtyä, en oikeastaan voinut sille mitään, juoksin niin kovaa kuin pystyin. Käskynhaltijantien sillan jälkeen poistuin lenkkipolultani, kahlasin metsikössä henkeä haukkoen kunnes tulin paksurunkoisen, korkean koivun luo. Hyökkäsin puun kimppuun: potkin ja läimin runkoa kämmenilläni karjuen kuin mielipuoli. (s. 345)

Mutta. Miten muistat minut on esikoiseksi mahtipontinen kokonaisuus, mutta. Jokin häiritsi ja hiersi minua lukemisen jälkeen pitkään ja epäröin sen vuoksi myös tämän arvion kirjoittamista. Mielessä liehui jokin langanpää, josta en vain saanut kiinni. Kunnes hyvä ystäväni ja lukupeilini sanoitti sen ääneen: en tuntenut surua, myötämielisyyttä, lempeyttä tai mitään liikutusta Ritvasen henkilöhahmojen murheiden vuoksi. Ei tullut SITÄ tunnetta, että olin tavannut ystäviä ja halusin lohduttaa ja rakastaa heitä. Ei mitään sellaista sydämenliikettä, mitä vaikkapa Olli Jalonen on saanut aikaan. Jesse ja Marjatta ovat tarinassaan todellisia, fiktiivistä lihaa ja verta, mutta minua ei sittenkään koskettanut heidän surunsa. Niinpä Ritvasen teknisesti onnistunut romaani jäi minulle kuin naapuriksi, joka asuu seinän takana ja jonka luona olen istunut iltaa, mutta jonka muutto ei loppujen lopuksi jätä isompaa kaipuuta sisälle.

***

JK. Yhden pienen nuhteen ja korjauksen romaaniin vielä teen. Valveutunut lukijaystäväni huomautti nimittäin, ettei Tampereella ole TYKSiä vaan TAYS (ks. romaanin sivu 19). Tämän lukee helposti ohi, mutta paikkakuntalaiset varmaankin ymmärtävät ärsyyntyä kahden ison aluesairaalan sekoittamisesta, semminkin kun kyseessä on fakta, jonka olisi voinut nopeasti tarkistaa. No niin, nyt siitä on maailmaa ystävällisesti huomautettu.

torstai 9. kesäkuuta 2016

Armainta aikaa etsimässä

Pertti Lassila: Armain aika
Teos, 2015
148 sivua
Lainattu kirjastosta


Poutapilviä. Pulleita, punaisia mansikankylkiä, kermavaahdon valkoisia vaahtopäitä rantakivien lomassa, paljaat varpaat ja lokki, jolla on keltainen, ahnas nokka. Loppumaton kesä ja tuulessa uinuvat heinänkorret.

Pertti Lassilan pieni romaani on suuri ylistys kesälle. Armain aika on mennyttä, se on mielikuviksi ja haikeiksi onnellisuusmuistoiksi säilytetty makea aarre kuin hillopurkki. Ja siitä ajasta Lassila on kirjoittanut haikean, pysähtyneen romaanin, joka on romaani olemisesta juuri hetkessä ja sen aistimisesta kaikin tavoin. Siinä hetkessä, kun valo taittuu puiden oksien takaa ja yksinkertaiset asiat ovat arjen hohtavia helmiä.

Armain aika kertoo vähin elein nuoren Kimmon kesästä perheen huvilalla sodanjälkeisessä Suomessa. Isä on kaatunut sodassa, mutta onneksi miehen mallia elämään tuo isoisä, arvostettu vaimonsa syövälle menettänyt entinen johtaja. Kimmon kesä on huoletonta poikainelämää. Päivät täyttyvät auringosta ja aikuisten kahvikeskustelujen kuuntelemisesta. Huvilan verstas ja vaja on yhtä mielenkiintoinen paikka kuin meren aallot, kuumat kalliot ja huvilalle johtava hiekkatie – kaikki on Kimmolle seikkailua. Tarkoin ja yhtaikaa hennolla otteella Lassila kuvaa pojan viatonta maailmaa, merellistä luontoa ja aikaa, jolloin maakellarit tuoksuivat ja maito kuohui lämpöisenä tonkassa.

Mutta taustalla vaanivat aikuisten pelot ja surut, menetykset joiden hintaa on vaikea hyväksyä. Kimmon äidillä Eilalla on omat surunsa, kaksi kuollutta aviomiestä, ja Kaarlo-isoisällä omansa. Tämä suree vaimonsa kuolemaa mutta sitäkin enemmän koko avioliittoa, joka ei ollutkaan vastaus nuoren miehen kaikkiin unelmiin. Sota on maalannut pimeät varjonsa aikuisten päiviin, mutta Kimmo-pojalla on näistä varjoista vain huoleton aavistus jos sitäkään.

Lassilan kerronta valuttaa haikeutta, selittämätöntä surua ja kaipuuta sydämen laidat täyteen. Hän kirjoittaa eksistentiaalilauseita, välillä luettelomaisesti selostaen niin pihapiirin kasvien paikat kuin huvilan interiöörin, mutta toisin kuin kuvitella voisi: hän tekee sen pitkästyttävän sijaan suorastaan valloittavasti. Sanojen mitalla Lassila kuljettaa lukijan tuohon kesähuvilaan sisälle niin, että sitä miltei tuntee avoimesta ikkunasta soljuvan kesätuulen värinän ihollaan tai näkee pitsiverhot hiljaisessa liikkeessä. Kaikki on hauraan kaunista.

Eila oli keväällä käynyt huvilalla. Pelto orasti hennosti, ja kiurun liverrys sirosi ilmaan ja kiiri sinen korkeudesta. Varjopaikoissa oli vielä lunta, mutta siellä, minne aurinko oli oksien lomasta osunut, kuivuva maa lemusi, ja sinivuokko häikäisi silmiä kuin ruskeaan olisi pudonnut sirpale taivaankannesta. Se oli ollut huhtikuun loppua. Lapsena hän oli silloin aina tiennyt, että tulee kesä. Se oli valoisa tila, jossa ei ollut aikaa eikä äärtä. (s. 6)

Romaanissa ei ole yhtä kokonaista tarinaa, vaan se halkaisee kolmen päähenkilön elämänkuoria ja vilkaisee niiden alle. Lassila ei koukuta lukijaansa vihjailemalla tulevasta, vaan hän levittää meille tarkasteltavaksi valokuvia näistä elämistä. Osa muistoista jaetaan pitkänä monologina, kun huvilan kuistille katetaan kahvipöytä ja vieraaksi tullut Kerttu-täti palaa menneisiin vuosiin ja muistoihin.

Ja sitten yllättäen kuvien sävyt tummuvat ja mukaan tulee mustaa. Muistot ovat mustia, mutta myös rannalla, kaiken valon ja auringon alla, vaanii pelottaviakin sävyjä.

Siinä missä Lassila kuvaa keveästi pienen pojan arjen havaintoja kuin puhaltelisi saippuakuplia ilmaan, tulee isoisän kohdalla esiin vimmatumpaa voimaa. Isoisä on auktoriteetti, jonka sisin on kuitenkin murentunut seksuaalisen turhautumisen vuoksi. Menestys työrintamalla ja vauraus eivät myöskään ole olleet avain eläkepäivien täydelliseen onneen; miehen sydän on monesta vajaa. Jokin hitsaa kuitenkin nämä kolme ihmistä yhteen, pojan, äidin ja isoisän, ja he muodostavat huvilalle idyllin, jollaisia hyvät sukutarinat ovat täynnä. Siteitä ei katkota; niistä on tullut rakkaita, ja kuistille mahtuu kolme polvea kukin omine pelkoineen ja toiveineen.

Armain aika on kaunis kirja ajasta. Se mikä meille on annettu, toisille puolet lyhyempi kuin toisille, rajallinen aika. Vain tämä hetki nyt tässä merkitsee. Glücklich ist wer vergisst, hyräilee äiti ja yrittää unohtaa sodan, joka vei häneltä rakkaudet. Ja kun aikaa on vasta vähän takana kuten Kimmolla, pysyy katse hetkessä, joille syntyy suuria merkityksiä. Tulevaan on vielä paljon matkaa, eikä sitä onneksi osaa murehtia.

Sinun elämäsi on niin pitkä, ettet sinä osaa sitä edes käsittää. Se on kesiä kesien jälkeen ketjuna, jolla ei ole loppua. Kun yksi päättyy syksyyn, etäällä mustien kynnöspeltojen, korkeiden kinosten, keväthankien ja koivun hiirenkorvien takana kajastaa jo kesän sininen valo, uudestaan ja uudestaan, se ei himmene, ei se sammu, isoisä sanoi. (s. 135)

Lassilan kieli on puhdasta ja pääskynkeveää. Armain aika on ilo mielelle: sen surumielisyyskin lämmittää. Sillä lopulta kuitenkin lento nousee kohti taivasta ja kesä jatkuu. Rakastumisen arvoinen, suuri pieni romaani, jolle antaisin epäröimättä viisi tähteä ja yhden täydellisen mansikan. 

perjantai 3. kesäkuuta 2016

Totta tv:ssä ja nyt myös kirjassa

Piia Leino: Ruma kassa
Johnny Kniga, 2016
223 sivua
Lainattu kirjastosta

Tositeevee on nykyajan teineille ja parikymppisille ihan normiformaatti. Eivät ole eläneet aikakautta, jolloin ihmeellisistä ihmeellisin tavisten tirkistelymuoto oli Napakymppi ja… no, muuta ei nyt tule mieleen. Kaikkinainen moderni esille tulemisen ja olemisen tärkeys on nostanut myös tämän ohjelmatyypin normiksi tv-tarjonnassa. Kaikkea voi laittaa miljoonayleisön edessä kuntoon: kiloja, kotia, hotelleja, pari- ja perhesuhteita.

Toimittaja Piia Leinon esikoiskirja Ruma kassa laittaa kuntoon itsetuntoa ja ulkonäköpaineita – tosi-tv on siirtynyt nyt kirjan kansien sisälle. Kirjan päähenkilö Sarianna on töissä lähikaupassa ja kokee itsensä sellaiseksi kuin kirjan nimi vihjaa. Sattuman kautta Sarianna päätyy mukaan uuteen tv-ohjelmaan, jolla on kenties hieman moraaliton perusidea: osanottajia etsitään kahteen eri kilpailujoukkueeseen, sillä ohjelman nimi on Kaunottaret & hirviöt. Ja selvää lienee, ettei Sarianna kuulu ensimmäiseen ryhmään, mutta kilpailumatkalle Thaimaaseen hän lähtee ja pakkaa mukaansa epävarman itsetuntonsa.

Osallistuin 25.5. Kansallisteatterin, Tammen, WSOY:n ja Johnny Knigan järjestämään kevään viimeiseen Bloggariklubiin, kun aihe oli sopivasti huumorimielellä. Piia Leino oli paikalla kertomassa esikoisestaan ja teatterin puolelta näytelmäkirjailija Juha Jokela raotti tulevan teoksensa Sumun verhoa. Kun bloggaajakollegani Kirsi Ranin Kirsin Book Clubista oli tulossa samaiseen tapahtumaan, kutsui Kirsi minut kirjoittamaan kanssaan yhteisbloggauksen Rumasta kassasta.

Näin me kaksi Lahen tyttöä pohdimme tätä ronskia romaania:

TANI: Sijoitin saamani etukäteistiedon mukaisesti Leinon Ruman kassan hömpän ja kevyen viihteen lukugenreen, mutta sisältö yllättikin, positiivisesti juuri painoarvollaan. Siinä missä viihteellisyys oli itse tapahtumien asetelmassa – rumat ja fiksut tositeeveessä vastaan kauniit ja tyhmät –, olivat vakavat arvot henkilöhahmoissa ja heidän asennoitumisessaan. Koitko kirjan samoin?

KIRSI: Minulle Rumaa kassaa oli mainostettu nimenomaan hauskana, ja sitä se varmaan joillekin onkin. Olen kuitenkin siinä mielessä täysi tosikko, että kiusaamisen kaltainen ulkonäön pilkkaaminen ei yhtään naurata. Mutta luin kirjaa oivaltavana nykymenon kritiikkinä, johon kyllä sisältyy riemastuttavia kohtauksia. Toisaalta tosi pelottavaa, että Piia Leinon mielikuvitukseen perustuva tosi-tv-formaatti voisi olla ihan totta. Mitä arvelet, tuleeko Kaunottaret ja hirviöt -kisa tuotantoon?

TANI: Toivon ettei tule, koska jo se että tieten tahtoen haettaisiin henkilöitä, joiden oletusarvona on jonkinasteinen rumuus, on pinnallisen leimaavaa; kauneus ei voi koskaan olla sitä, siis negatiivisesti leimaavaa. Ulkonäkö on kuitenkin asia, jolle emme mitään voi, ja tuomitsen periaatteessa turhamais-esteettisistä syistä tehdyt kauneusleikkaukset, joiden tarkoitus on oikeastaan kohentaa vain väärentynyttä minäkuvaa. On eri asia tehdä rinta puuttuvan tilalle kuin suurentaa A-kuppia ceeksi.

KIRSI: Aivan. Kirjassa on loistava loppuhuipennus juuri tähän liittyen. En spoilaa, mutta Piia vetää ihan överiksi siinä, mihin kisan palkintolahjakortti käytetään. Tai ilmeisesti sekin on arkipäivää, mutta haluammeko oikeasti lukea siitä?

TANI: Sarianna on kovin samaistuttava päähenkilö, vaikkei itse ehkä paino-ongelmien tai kovin kummallisten ulkonäkökomplikaatioiden kanssa painisikaan. Mikä ihme teki Sariannasta niin inhimillisen? Samaistuuko sitä lukija helposti heikkoihin ja sorrettuihin?

KIRSI: Sarianna havainnoi maailmaa kuten STT:n toimittaja Piia Leino. Kommentoi kaiken näkevänä kassana suomalaisen yhteiskunnan jakautumista ja järjen äänenä tosi-tv-touhua. Myönnän, että minua ärsyttää kirjan nimi, Ruma kassa, sillä se sisältää arvolatauksen, kassamyyjien vähättelyn. Kassamyyjien työ on monipuolista ja aivan ratkaisevaa asiakaskokemuksen kannalta! Tämän Piia kyllä tietää, sillä hän on itsekin työskennellyt kassana. Sarianna on myös kiltti ihminen, ja olen mielelläni kilttien puolella, etenkin kun he ottavat ohjat käsiinsä kuten kirjassa muutaman kerran tapahtuu. Kun sympatiani olivat Sariannan ja muutaman hänen tiimiläisensä kanssa, niin antipatiani kohdistui kisajärjestäjiin, mitä iljetyksiä! Näkyykö tekstistä mielestäsi myös se, että Piia on opiskellut naistutkimusta?

TANI: Toki Ruma kassa sisältää arvo-oletuksen mutta inhorehellisen sellaisen; se kertonee vain siitä, miten me modernit ihmiset stereotyyppisesti ajattelemme – ikävä kyllä. Ai en tiennytkään, että hän on opiskellut naistutkimusta! No ei välttämättä näy tai että Leino kertoo vain siitä, minkä me jokainen nainen oikeastaan jo tiedämme. Luen juuri nyt aikamoista vastinetta Rumalle kassalle jenkkiversiona, ja onkin hauska pian arvostella se tähän vanaveteen.

KIRSI: Taidat olla saman Julie Murphyn Dumplinin kimpussa kuin minäkin!

(Kyllä!)

TANI: Kielellisesti Kassa toimii ja oli sopivasti kepeää ja tyyliteltyä. Suuria naurunpurskahduksia en kuitenkaan kokenut; huumori oli enemmänkin näkövinkkelissä (huvittavaa) kuin verbaliikassa ja sen mukaisessa akrobatiassa. Koomisuus syntyi juuri siitä, miten päähenkilö katselee maailmaa ja miten toiset hahmot ovat stereotypioidensa edustajia. Siis tiettyä satiirin ainesta.

KIRSI: Minustakin kieli oli sujuvaa ja fiksua, tarinan eteneminen koukuttavaa kuten tosi-tv:ssä. Havahduttavaa oli tunnistaa omia stereotyyppisiä ajatuksia esimerkiksi siitä, kuinka haluttava pulska ihminen on.

TANI: Aivan! Samaa ajattelin minäkin lukiessani. Koko ajan minulla oli takaraivossa ajatus siitä, miksi elämästä tuntuu tulleen fitness-keskittynyttä itsensä koristamista ja kohottamista keinolla millä hyvänsä ja luomu tunnetaan vain ruokateollisuudessa. Tähän Ruma kassa antoi oman puheenvuoronsa. Se on ehdottomasti pienen ja tavallisen näköisen ihmisen puolella. Se tulee esille jo näkökulmasta – kirjassa eivät vastapelurit, kaunottaret, saa omaa ääntään esille. He jäävät pakostakin tyhmiksi kiiltokuviksi, ainakin alkuun.

KIRSI: Koin, että loppupeleissä kaikkia kirjan henkilöhahmoja oli mahdollista ymmärtää ihmisinä, jättää silikonit ja läskit sivuun ja oikeasti nähdä heidän tuntemuksiaan ja motiiveitaan. Yritin juuri aamulla selittää teinityttärelle, että hänen seuraamansa tosi-tv Kardashianin perheestä on lavastettua totuutta, mutta en tainnut olla riittävän vakuuttava. Luulenpa, että aika moni muukin uskoo, että tosi-tv:ssä ollaan ihan tosissaan eikä tuotantotiimin valitseman näkökulman edustajina.

TANI: Niinpä. Siksi en ymmärräkään, miksi ihmiset haluavat mennä tositoosaan vääristämään persoonallisuuttaan.

KIRSI: Odotapas vaan, kun sinulle tullaan tarjoamaan osallistumista vaikkapa kirjaleirille Lapin erätuvalla, jossa vähän kisataan ja voittaja saa sen 100 000 euroa.

TANI: Ai kirjaleirille? Jaaaa, mutta sehän olisi IHAN eri asia. Sehän olisi kirjateeveetä, siis fiktiota!

KIRSI: Meillä Kirsin Book Clubissa annetaan kirjoille tähtiä 1–5. Minä antaisin Rumalle kassalle plussaa tarkkanäköisestä analyysistä ja loistavasta ideasta. Lievää miinusta tulee siitä, että tarina ei mielestäni kantanut ihan koko matkaa yhtä vahvana. Ja pakko on todeta, että Thaimaassa pitkään asuneena minun oli vaikea kuvitella saarta ilman käärmeitä ja ennen kaikkea hyttysiä. Mutta ilman muuta Ruma kassa on hyvä esikoinen ja kolme tähteä! Montako tähteä sinä antaisit?

TANI: Samoin, tuo kantavuusongelma kävi minullakin mielessä. Mutta antaisin vielä yhden puolikkaan siitä, että kirja onnistui yllättämään positiivisesti eli 3,5 tähteä.