Willowdeanin sankaritarina

Julie Murphy: Dumplin
Suomennos: Peikko Pitkänen
Otava, 2016
333 sivua
Arvostelukappale kustantajalta

Joskus on terveellistä mennä laatikon ulkopuolelle. Lukemaankin. To think out of the box, as they say.

En voi sanoa olevani amerikkalaisen nykykirjallisuuden tuntija, etenkään jos kirjailija edustaa Y-sukupolvea; vallankumouksellinen Lena Dunham on suunnilleen ainoa tuon polven rapakontakainen, kirjallinen henkilö, jonka tiedän.

Saadessani Julie Murphyn Dumplin-romaanin ennakkokappaleen sattui olemaan helteinen päivä toukokuun lopussa. Istun kuivakan työpäivän jälkeen pihalle lepotuoliin ja selaan mustan ja punaisen teholiitolla koristeltua kirjaa. Kaunis, sanoo Bo. Läski, ajattelen minä. Mutta onko mahdollista olla kumpaakin yhtä aikaa? kuuluttaa kirjan takakansi. Samassa huomaan aloittaneeni kirjan. Jos nyt vähän tässä selailen, että mikä tämä höpöhöpö-kirja on…. Yhtäkkiä luen, siis sivukaupalla oikeasti luen, hörpin kahvia ja iltainen aurinko porottaa raukeasti.

Joskus on hyvä tuulettaa jumia päässä. Irtautua kotimaisen kirjallisuuden lempeästä otteesta. Voi sattua mukavia. Voi seikkailla toisella tavalla, ehkä keveämmin kuin tavallisesti mutta ehdottomasti eri tavoin.

Murphyn Dumplin on kuin hyväntuulinen Disney-elokuva: yhtäältä kaunis ja koskettava, toisaalta pikkasen painava mutta ei todellakaan ahdistava. Harmittomalla tavalla kiva ja naiivi, jotta kenenkään ei tule paha mieli. Mutta voi ihanuus, miten mukavasti Murphy disneylee! (Ko. elokuvayhtiökin on löytänyt menestysromaanista omansa, sillä kirjasta on todellakin tekeillä elokuva.)

Dumplin kertoo lihavasta Willowdeanista, jonka teksasilaisen kotikaupungin suurin juttu on missikisat. Willin äiti sattuu olemaan voittaja vuosimallia kauan sitten ja nykyisin yksi järjestelytoimikunnan jäsenistä. Missikisat vyöryvät Willin kotiin kaikin tavoin yhdessä missimittansa säilyttäneen äidin paheksuvien asenteiden kera: paksu ei ole kaunista. Kun teini-ikäinen Will rakastuu hyvännäköiseen työkaveriinsa Bohon, ovat raamit teinielämän myllerryksille valmiit. Millainen rakkaus on sallittua ja millaisille nuorille ylipäätään mahdollista? Ja ennen kaikkea: millainen tyttö on kaunis?

Vaikka Willowdean on vielä nuori, on hänen nopeasti opeteltava hyväksymään itsensä sellaisessa muodossa kuin hän on. Kapinana yleisiä kauneuskäsityksiä vastaan Will ajautuu ilmoittamaan itsensä kilpailijaksi seuraaviin missikisoihin. Missään ei ole määritelty, millainen on oikea missiehdokas, mutta kaikki tuntuvat tietävän, ettei pyöreä Will ainakaan sellaista edusta. Ja juuri siksi hänen on taisteltava tämä oma pieni taistelunsa. Samalla hän onnistuu tekemään itsestään jonkinlaisen roolimallin ja muutama muukin teini-ikäinen rujotar hänen koulustaan osallistuu kisoihin ja ystävystyy näin Willin kanssa. Sen jälkeen luovuttaminen ei ole enää mahdollista vaan Willin on katsottava korttinsa loppuun asti.

Willillä on kolme tärkeää ihmistä elämässään: puoli vuotta sitten edesmennyt Lucy-täti, paras ystävä, kaunis ja hoikka Ellen ja Dolly Parton. Nämä kolme, jokainen omalla uniikilla tavallaan, on tehnyt Willistä sellaisen kuin hän on. Reilusti ylipainoinen Lucy oli tärkeä lähiaikuinen, El on taas se läheisin Willin omassa viitekehyksessä, ja Dolly, tuo ikoninen oman tiensä kulkija, joka edustaa monille vain muovista materiaa, on nuorelle tytölle erikoinen ihailunkohde. Willowdean ei siis ole missään nimessä tavallinen ja tylsä teini.

Takki oli musta ja nuhjuinen ja hankittu käytännöllisyyden eikä kauneuden perusteella. Lihavat joutuvat joustamaan juuri sellaisissa asioissa. Lucyn rintakoru tosin oli kuin mustien pilvien takaa kurkistava aurinko. Hän nimitti meitä ihaniksi pörriäistytöikseen ja vei meidät kaakaolle maanantaisin, sillä perjantait eivät hänen mielestään ansainneet kaikkea huomiota.
     Ihme juttu. Pidin joskus itseäni maanantaina ja Elleniä perjantaina. Mutta maanantait ja perjantait ovat pelkkiä kaksikymmentäneljä tuntia kestäviä ajanjaksoja, joilla vain sattuu olemaan eri nimet. (s. 63)

Dumplin on erinomainen nuorten naisten kevyt kirja. Se on terve ja hyvin kirjoitettu julistus sille, että maailma on liian vartalokeskeinen. Murphy puhuu siis samasta teemasta kuin vähän aikaa sitten Suomessa ilmestynyt Piia Leinon Ruma kassa. Vaikka me jokainen teorian tasolla tiedämme, että kauneus on moninaista, meidän päänsisäinen kuvastomme on kuitenkin täynnä hoikkia, paksutukkaisia naisia, joiden hymy on valkoinen ja reidet tasaisen trimmatut. Renessanssin mukaiset ihanteen rönsyilevistä muodoista ovat kaukaista historiaa. Postmoderni taide ja sen mukana kirjallisuus kirjoittaa normaalipainoisista naisista; pulleroille sankarittarille on varattu vain Bridget Jones -tyylinen koheltava komediennerooli (eikä Bridgetkään ollut oikeasti mikään ylipainoinen).

Taiteellisesti tai kielellisesti Dumplin ei ole mitenkään kummallisen lahjakas romaani, ja minun lienee vaikea arvioida, mihin se asettuu omassa genressään, jota en tunne tai seuraa. Kirja on kevyt ja painava yhtä aikaa, hieman riippuen siitä, millaisilla kiikareilla ja millaisessa maastossa kirjan arvioija kirjaa tähystelee. Teksti kuitenkin kulkee kivasti, ja se lienee tällä kertaa pääasia. Hyvän mielen kirjoilla on oma tärkeä tehtävänsä, jota ei ehkä tulekaan arvottaa niiden lyyristen taitojen perusteella. Sillä:

Willowdean on eittämättä oman elämänsä sankari. Hän on sympaattinen, fiksu ja kypsä ikäisekseen. Ja hän on pulleana tarpeeksi inhimillinen nuori, jonka puolelle lukija mielellään asettuu. Lue tämä kirja kesäkuumalla, kun haluat hymyillä ja uskoa vilpittömästi siihen, että jokaisesta nuoresta naisesta – tai jokaisesta ihmisestä ylipäätään – on mahdollisuus kirjoittaa sankaritarinoita.