Willowdeanin sankaritarina
Julie Murphy: Dumplin
Suomennos: Peikko Pitkänen
Otava, 2016
333 sivua
Arvostelukappale kustantajalta
Suomennos: Peikko Pitkänen
Otava, 2016
333 sivua
Arvostelukappale kustantajalta
Joskus on terveellistä mennä laatikon ulkopuolelle. Lukemaankin. To think out of the box, as they say.
En voi sanoa olevani amerikkalaisen nykykirjallisuuden
tuntija, etenkään jos kirjailija edustaa Y-sukupolvea; vallankumouksellinen Lena Dunham on suunnilleen ainoa tuon
polven rapakontakainen, kirjallinen henkilö, jonka tiedän.
Saadessani Julie
Murphyn Dumplin-romaanin
ennakkokappaleen sattui olemaan helteinen päivä toukokuun lopussa. Istun
kuivakan työpäivän jälkeen pihalle lepotuoliin ja selaan mustan ja punaisen
teholiitolla koristeltua kirjaa. Kaunis,
sanoo Bo. Läski, ajattelen minä. Mutta onko mahdollista olla kumpaakin yhtä
aikaa? kuuluttaa kirjan takakansi. Samassa huomaan aloittaneeni kirjan. Jos
nyt vähän tässä selailen, että mikä tämä höpöhöpö-kirja on…. Yhtäkkiä luen,
siis sivukaupalla oikeasti luen, hörpin kahvia ja iltainen aurinko porottaa
raukeasti.
Joskus on hyvä tuulettaa jumia päässä. Irtautua kotimaisen
kirjallisuuden lempeästä otteesta. Voi sattua mukavia. Voi seikkailla toisella
tavalla, ehkä keveämmin kuin tavallisesti mutta ehdottomasti eri tavoin.
Murphyn Dumplin on
kuin hyväntuulinen Disney-elokuva: yhtäältä kaunis ja koskettava, toisaalta
pikkasen painava mutta ei todellakaan ahdistava. Harmittomalla tavalla kiva ja
naiivi, jotta kenenkään ei tule paha mieli. Mutta voi ihanuus, miten mukavasti
Murphy disneylee! (Ko. elokuvayhtiökin on löytänyt menestysromaanista omansa,
sillä kirjasta on todellakin tekeillä elokuva.)
Dumplin kertoo
lihavasta Willowdeanista, jonka teksasilaisen kotikaupungin suurin juttu on
missikisat. Willin äiti sattuu olemaan voittaja vuosimallia kauan sitten ja nykyisin yksi järjestelytoimikunnan
jäsenistä. Missikisat vyöryvät Willin kotiin kaikin tavoin yhdessä
missimittansa säilyttäneen äidin paheksuvien asenteiden kera: paksu ei ole
kaunista. Kun teini-ikäinen Will rakastuu hyvännäköiseen työkaveriinsa Bohon, ovat
raamit teinielämän myllerryksille valmiit. Millainen rakkaus on sallittua ja
millaisille nuorille ylipäätään mahdollista? Ja ennen kaikkea: millainen tyttö
on kaunis?
Vaikka Willowdean on vielä nuori, on hänen nopeasti
opeteltava hyväksymään itsensä sellaisessa muodossa kuin hän on. Kapinana
yleisiä kauneuskäsityksiä vastaan Will ajautuu ilmoittamaan itsensä
kilpailijaksi seuraaviin missikisoihin. Missään ei ole määritelty, millainen on
oikea missiehdokas, mutta kaikki tuntuvat tietävän, ettei pyöreä Will ainakaan
sellaista edusta. Ja juuri siksi hänen on taisteltava tämä oma pieni
taistelunsa. Samalla hän onnistuu tekemään itsestään jonkinlaisen roolimallin
ja muutama muukin teini-ikäinen rujotar hänen koulustaan osallistuu kisoihin ja
ystävystyy näin Willin kanssa. Sen jälkeen luovuttaminen ei ole enää
mahdollista vaan Willin on katsottava korttinsa loppuun asti.
Willillä on kolme tärkeää ihmistä elämässään: puoli vuotta
sitten edesmennyt Lucy-täti, paras ystävä, kaunis ja hoikka Ellen ja Dolly
Parton. Nämä kolme, jokainen omalla uniikilla tavallaan, on tehnyt Willistä
sellaisen kuin hän on. Reilusti ylipainoinen Lucy oli tärkeä lähiaikuinen, El
on taas se läheisin Willin omassa viitekehyksessä, ja Dolly, tuo ikoninen oman
tiensä kulkija, joka edustaa monille vain muovista materiaa, on nuorelle
tytölle erikoinen ihailunkohde. Willowdean ei siis ole missään nimessä
tavallinen ja tylsä teini.
Takki oli musta ja nuhjuinen ja hankittu käytännöllisyyden eikä
kauneuden perusteella. Lihavat joutuvat joustamaan juuri sellaisissa asioissa.
Lucyn rintakoru tosin oli kuin mustien pilvien takaa kurkistava aurinko. Hän
nimitti meitä ihaniksi pörriäistytöikseen ja vei meidät kaakaolle maanantaisin,
sillä perjantait eivät hänen mielestään ansainneet kaikkea huomiota.
Ihme juttu. Pidin joskus itseäni maanantaina ja Elleniä perjantaina. Mutta maanantait ja perjantait ovat pelkkiä kaksikymmentäneljä tuntia kestäviä ajanjaksoja, joilla vain sattuu olemaan eri nimet. (s. 63)
Ihme juttu. Pidin joskus itseäni maanantaina ja Elleniä perjantaina. Mutta maanantait ja perjantait ovat pelkkiä kaksikymmentäneljä tuntia kestäviä ajanjaksoja, joilla vain sattuu olemaan eri nimet. (s. 63)
Dumplin on erinomainen
nuorten naisten kevyt kirja. Se on terve ja hyvin kirjoitettu julistus sille,
että maailma on liian vartalokeskeinen. Murphy puhuu siis samasta teemasta kuin
vähän aikaa sitten Suomessa ilmestynyt Piia
Leinon Ruma kassa. Vaikka me
jokainen teorian tasolla tiedämme, että kauneus on moninaista, meidän
päänsisäinen kuvastomme on kuitenkin täynnä hoikkia, paksutukkaisia naisia,
joiden hymy on valkoinen ja reidet tasaisen trimmatut. Renessanssin mukaiset
ihanteen rönsyilevistä muodoista ovat kaukaista historiaa. Postmoderni taide ja
sen mukana kirjallisuus kirjoittaa normaalipainoisista naisista; pulleroille sankarittarille
on varattu vain Bridget Jones -tyylinen koheltava komediennerooli (eikä
Bridgetkään ollut oikeasti mikään ylipainoinen).
Taiteellisesti tai kielellisesti Dumplin ei ole mitenkään kummallisen lahjakas romaani, ja minun
lienee vaikea arvioida, mihin se asettuu omassa genressään, jota en tunne tai
seuraa. Kirja on kevyt ja painava yhtä aikaa, hieman riippuen siitä,
millaisilla kiikareilla ja millaisessa maastossa kirjan arvioija kirjaa
tähystelee. Teksti kuitenkin kulkee kivasti, ja se lienee tällä kertaa pääasia.
Hyvän mielen kirjoilla on oma tärkeä tehtävänsä, jota ei ehkä tulekaan arvottaa
niiden lyyristen taitojen perusteella. Sillä:
Willowdean on eittämättä oman elämänsä sankari. Hän on
sympaattinen, fiksu ja kypsä ikäisekseen. Ja hän on pulleana tarpeeksi
inhimillinen nuori, jonka puolelle lukija mielellään asettuu. Lue tämä kirja
kesäkuumalla, kun haluat hymyillä ja uskoa vilpittömästi siihen, että
jokaisesta nuoresta naisesta – tai jokaisesta ihmisestä ylipäätään – on
mahdollisuus kirjoittaa sankaritarinoita.
Kommentit
Lähetä kommentti