Äidin varjossa

Antti Ritvanen: Miten muistat minut

Otava, 2016
462 sivua
Lainattu kirjastosta

Kotimaiset väkevät perhesaagat ja sukuromaanit ovat vahvasti nykykirjailijoista vaikkapa Kjell Westön ja Juha Itkosen taidokasta käsialaa. Ehkä yksi kauneimmista tämän teeman romaaneista on minulle aina ollut Westön Leijat Helsingin yllä, joka alkaa isoilla, avarilla sanoilla Kukaan ei tiennyt paremmin kuin vanhat kertojat: jokaisella tarinalla on alkunsa. Itkosen tavoin Westö käyttää perhetarinan lomassa rock-lyriikkaa ja musiikkia tunnelman lataajana. 

Näillä samoilla nappuloilla pelailee Antti Ritvasen esikoinen Miten muistat minut, rockin ja perheen dynamiikan lentoon ajavalla voimalla. Parhaimmillaan romaanissa onkin Westön rouheaa kaihoa menneisyyden perään – kuitenkin ilman sitä runollisuutta, mistä Westön kieli on tunnettua. 

Ritvasen tarina on äidin ja pojan mittainen perhekuva, jossa kaikilla muilla jäsenillä on statistinomainen rooli. Miten muistat minut on kanttansa myöten lähes oidipaalinen tunnelataus, kaikin puolin hieno ja tervetullut kumppani näiden suurten, kertovien miesten kerhoon.

   En ollut yhtään varma siitä mitä olin tekemässä, mihin kaiken läpikäyminen vielä kerran johtaisi, jos mihinkään. Mutta kun olin päässyt alkuun, tuntui etten voinut kuin jatkaa. Kirjoittaisin itseni pimeän pohjaan ja ylös kirkkauteen.
   Katsoin ruutupaperille ilmestynyttä virkettä, mietin mistä sanat olivat tulleet, minunko ne olivat. Eivät, tietenkään.
   Sanat olivat äidin. (s. 35–36)

Jessen äiti on ihailtu ja ylistetty kirjailija, jonka elämässä rakkauden ja kirjoittamisen vimmoilla on ollut yhtä suuri merkitys. Molemmat ovat vieneet häntä kauemmas ainoasta lapsestaan ja samalla lähemmäs murtumispistettä. Kun äiti kuolee, pesäeron jo hänestä tehnyt aikuinen Jesse alkaa muistella lapsuuttaan ja kasaamaan yhtenäistä kuvaa äitinsä Marjatan menneisyydestä. Marjatan on aina ollut vaikea asettua aloilleen; lähteminen on hänelle yhtä luonnollista kuin rakastaminen. Jesse on joutunut olemaan äidilleen se kakkosvaihtoehto. Ensin ovat tulleet milloin kirjoittaminen, milloin alkoholi, milloin miehet ja heidän rockkukkoilunsa aiheuttamat asetelmat. Pojasta kasvaa hieman väärä ja ikuisesta kaipuusta sisälle se jokin ylimääräinen pala, joka painaa olemista aikuisuuteen asti. 

Ritvasen esikoisromaani on saanut jo paljon kehuja, enkä ihmettele. Olen itsekin valmis myöntämään esikoiskirjailijan taidon luoda autenttisia – sekä vastenmielisiä että ymmärrystä ansaitsevia – henkilöhahmoja. Oletan ihmistuntemuksen johtuvan toki psykologin ammatista, mitä Ritvanen siviilissä on. Hänellä on myös taito luoda kerroksellista ja monitahoista proosaa, jossa on prologi, takaumia, päivämerkintöjä tai muistelmia ja eri näkökulmia. Tällainen toteutus vaatii toki lukijalta reippaasti valppautta, mikä on itselleni ollut aina lukemista hankaloittava tekijä. Aikani kun on kovin rajallista ja usein saatavilla pienissä pätkissä. Sen vuoksi kerronnalliset hypyt tekivät tästä lukukokemuksesta toisinaan kovin raskaan.

Mutta jos sinulla on hyvä riippukeinu, aikaa uppoutua, pitkä ja kuuma kesä, on tässä täydellinen romaani! Ritvasen tyyli on kaikin puolin varmaa. Kertaakaan ei tarvitse lukiessa nuhdella kielen löysyyttä tai tarinan epäuskottavuutta. Kokonaisuus toimii kuten sen pitääkin: romaanissa on suuria teemoja ja värejä, paljon haikeutta ja surua, vaikeita ihmissuhteita, pelkoa riittämättömyydestä, johon alkoholi on aina tuntunut vastaavan juuri oikeilla vastauksilla, maanisuutta ja elämisen epävarmuutta. Kaikkea sellaista, mikä tuntuu tekevän taiteilijasta ja taiteesta voimallista, aitoa.

Hyvän äidin myytin rikkominen on se, mihin Miten muistat minut nojautuu. Marjatalle äitiys ei ole rooli, jota hän tarvitsee, sillä hän tarvitsee parrasvaloja, miehen käsiä ja viinilasien kilahduksia. Ehkä meistä jokainen haluaisi seistä äitinsä haudalla muistaen hänet oman elämämme pyhimyksenä. Jesselle äiti jää ikuiseksi haavaksi ja Marjatan traaginen kuolema myös uudenlaiseksi taakaksi tulevaisuuteen. Tässä Ritvasen yhtälössä on jotakin lohdutonta: äitiyden voi aina valita, lapsuutta ei. Se näyttäytyy ainoastaan siinä valossa, millaiseksi vanhempamme sen ympärillemme asettelevat.

Sitten vauhtini alkoi kiihtyä, en oikeastaan voinut sille mitään, juoksin niin kovaa kuin pystyin. Käskynhaltijantien sillan jälkeen poistuin lenkkipolultani, kahlasin metsikössä henkeä haukkoen kunnes tulin paksurunkoisen, korkean koivun luo. Hyökkäsin puun kimppuun: potkin ja läimin runkoa kämmenilläni karjuen kuin mielipuoli. (s. 345)

Mutta. Miten muistat minut on esikoiseksi mahtipontinen kokonaisuus, mutta. Jokin häiritsi ja hiersi minua lukemisen jälkeen pitkään ja epäröin sen vuoksi myös tämän arvion kirjoittamista. Mielessä liehui jokin langanpää, josta en vain saanut kiinni. Kunnes hyvä ystäväni ja lukupeilini sanoitti sen ääneen: en tuntenut surua, myötämielisyyttä, lempeyttä tai mitään liikutusta Ritvasen henkilöhahmojen murheiden vuoksi. Ei tullut SITÄ tunnetta, että olin tavannut ystäviä ja halusin lohduttaa ja rakastaa heitä. Ei mitään sellaista sydämenliikettä, mitä vaikkapa Olli Jalonen on saanut aikaan. Jesse ja Marjatta ovat tarinassaan todellisia, fiktiivistä lihaa ja verta, mutta minua ei sittenkään koskettanut heidän surunsa. Niinpä Ritvasen teknisesti onnistunut romaani jäi minulle kuin naapuriksi, joka asuu seinän takana ja jonka luona olen istunut iltaa, mutta jonka muutto ei loppujen lopuksi jätä isompaa kaipuuta sisälle.

***

JK. Yhden pienen nuhteen ja korjauksen romaaniin vielä teen. Valveutunut lukijaystäväni huomautti nimittäin, ettei Tampereella ole TYKSiä vaan TAYS (ks. romaanin sivu 19). Tämän lukee helposti ohi, mutta paikkakuntalaiset varmaankin ymmärtävät ärsyyntyä kahden ison aluesairaalan sekoittamisesta, semminkin kun kyseessä on fakta, jonka olisi voinut nopeasti tarkistaa. No niin, nyt siitä on maailmaa ystävällisesti huomautettu.