Brasilialainen selviytyy

Luiz Ruffato: Lissabonissa muistin sinut
Suomennos: Jyrki Lappi-Seppälä
Into 2018
130 sivua
Lainattu kirjastosta

130 sivua yhtä hengästyttävän pitkää monologia – ei sentään yhtä ja samaa virkettä mutta pelkkää riemua lukea!

Entuudestaan minulle tuntemattoman brasilialaiskirjailija Luiz Ruffaton uutuuskäännös Lissabonissa muistin sinut tuli luetuksi oikeastaan vain nimen ja raikkaan kannen vuoksi. Kerran Lissabonissa käyneenä ja kaupungin rosoisuuteen ihastuneena toivoin löytäväni kaakelinmurusia ja paahtavan auringon poltetta piskuisen romaanin sivuilta, mutta lukumuistiin jäikin jotain ihan muuta.

Jäi suloisen vanhahtava tunnelma, toiveikkuus, huvittunut mieli, kaiho siitä että tarina jäi kesken ja hylkäsi minut lukijan kuin kivenmurikan näköalatasanteelle niin, etten enää mitään nähnytkään, ei ollut mitään mitä tähystellä, vain valkoisia sivuja, sillä tarina oli 130 sivun jälkeen ihan vain siinä, loppu ja yhteen sanaan äkkiseltään katki.

Sérgio on vaatimattomissa oloissa elävä nuori brasilialaismies, joka eräänä päivänä laskee ilmoille mietteen, että aikoo muuttaa Eurooppaan, Portugaliin, paremman elämän toivossa. Ja kun asia on sanottu, on lähtö myös toteutettava, koska koko pieni Cataguases-kylä jo riemuitsee suuren päätöksen edessä ja tekee Sérgiosta sankarin. Niinpä mies järjestää asiansa kuntoon, hullun vaimonsa hoitoon ja suuntaa Lissaboniin aikomuksena kerätä sievoinen summa rahaa ja palata sitten hyvinvoivana miehenä takaisin.

Elämä Euroopassa ei olekaan siirtolaiselle luksuksessa kylpemistä vaan vaatimattomia majataloja, töykeitä paikallisia ja jokapäiväisen ruoan metsästämistä. Siitä huolimatta Ruffaton kynä ei vello surun suossa ja murheen mättäillä, vaan se hyppelee ja loikkii auringonsäteiden lailla, iloisesti ja välillä suloisen huolettomasti Sérgion tunnelmista toiseen, menettämättä pahankaan pettymyksen kohdalla kokonaan toivoa. Ruffaton tekstissä eletään modernia 2000-lukua mutta tunnelma kirjan sivuilla on lempeästi väreiltään haalistunutta kuin 60-luvun auringon alla. Tämä kaikki tempaisee mukaansa, saa ihastumaan tekstin viattomaan vimmaan ja antaa ennen kaikkea anteeksi Ruffaton puuskuttavan pitkät virkkeet (ennen en voinut sellaisia juurikaan sietää, mutta nyt!), joista viehättyi myös Kirjaluotsi-blogi. Ihania, ihania lauseita ja pilkutusta siihen malliin, että Ruffatoa lukiessa ymmärtää viimeistään tuon turhaan hyljeksityn välimerkin painoarvon. On se!

Jyrki Lappi-Seppälän oivallinen käännös on niin riemastuttava, että pikkukirjan lukee myös siksi nautiskellen – oletan hänen pyrkineen säilyttämään kirjailijan hengästyttävän tavan kirjoittaa ja vaalia pilkkua.

Ensimmäisen yöni Portugalissa vietin Hotel do Vizeun vällyjen alla Madragoassa, laitakaupungin kurjassa korttelissa, jossa kujat olivat kapeita, talot ränsistyneitä ja kaikki muutenkin niin vanhaa että jopa kadulla kulkijat näyttivät aikansa eläneiltä, mustiin šaaleihin kietoutuneet mummot ja baskeripäiset ukot, jotka vaelsivat rinnekatuja ylös alas seinänviertä pitkin, oudot ilmestykset, jotka näyttivät siltä kuin olisivat illalla menneet nukkumaan nuorina ja heränneet aamulla ikäloppuina kaikkia paikkoja kolottaessa, heikkonäköisinä, nivelvaivaisina, hammassärkyisinä, jalat turvonneina, itsekseen mutisevina, käsittämättöminä, kysymyksiin ärtyneesti vastaavina. Kun laskin jalkani Lissabonin lentokentälle, poliisi vilkaisi passikuvaa, minä toivotin hyvää päivää, mutta hän ei vastannut, vaan läiskäsi passiin leiman ja käski kulkea eteenpäin, joten minua alkoi heti ärsyttää täkäläinen systeemi, päättelin kuitenkin että jeppe oli sattunut nousemaan väärällä jalalla, jatkoin matkaani, mietin niitä näitä kunnes äkkäsin matkalaukkuni, joka vieri yksinään tavarahihnalla naarmuisena ja kuhmuisena, ja siitäkö minä kimpaannuin, sillä kun olin Brasiliassa vastahakoisesti luovuttanut laukkuni kuljetettavaksi, se oli hohtanut uutuuttaan, oli törkeyden huippu että se nyt luovutettiin minulle täysin tärveltynä. (57-58)

Siinä teille – jatkuisihan tuokin juttu, mutta saittehan kiinni ideasta? Ruffato iskee optimistista tarinaa huolettoman vanhanaikaisesti, ehkä se on eteläamerikkalaista hyperbolaan sortuvaa tyylitaituruutta mutta viihdyttävää se kerta kaikkiaan on! Tekstissä on käytetty myös typografista tyylittelyä sen verran, että osa sanoista on kursivoitu tai lihavoitu. Tätä en osaa ymmärtää muuta kuin kirjailijan tehokeinona korostaa tarinan kerronnallista sävyä, se on siis puhujan (Sérgio) sanojen painottamista. Toimii kuitenkin ja jollakin tapaa kohottaa tekstin poljentoa.

Hämäräksi jäi itse teoksen nimi. Kenet ja kuka muisti Lissabonissa? Siihen kirja ei antanut vastausta. Jos päähenkilö Sérgio, epäselväksi minulle jäi, tai sitten yltäkylläinen teksti sokaisi minut niin, että teoksen nimeen viittaava kohta valui yksinkertaisesti ohi.

Aivan mainio pieni kirja isosta asiasta, joka kuitenkin jätetään lukijan itsensä mutusteltavaksi. Ehkä Ruffato haluaa kertoa meille eurooppalaisille siitä ikuisesta optimismista, mikä tuon ilmansuunnan ihmisillä on. Kun on vähän, siitäkin iloitaan ja elämästä yleensä. Edes kurjuus ja karuus eivät ole syitä valittaa; asioilla on aina valoisa puoli. Vaikka työpaikka menee ja passikin huiputetaan, brasilialainen selviytyy aina. Korkeintaan aloittaa tupakanpolton kuuden vuoden lakon jälkeen.