”Elämä on enimmäkseen arvuuttelua”

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
Suomennos: Kristiina Rikman
Tammi 2018
163 sivua
Lainattu kirjastosta

Lucy joutuu sairaalapotilaaksi rutiinimaisen umpilisäkeleikkauksen jälkeen yhdeksäksi viikoksi. Lääkärit eivät tiedä, mikä naista vaivaa, ja he yrittävät selvittää syytä Lucyn kuumeeseen. Kesä vuodepotilaana kuluu tyttäriä ja aviomiestä ikävöiden. Lucyn äidin ilmestyttyä vieraaksi usean päivän ajaksi alkaa hajanaisten lapsuusmuistojen ja Lucyn siihenastisen elämän pikakelaaminen. Pinnalle nousee äiti-tytärsuhde ja se miten kaksi aikuista naista kohtaavat, kun välissä yhteyden esteenä seisovat lapsuuden monet taakat.

Elizabeth Stroutin romaani Nimeni on Lucy Barton on saanut kevään aikana paljon huomiota osakseen. Viimeksi Karo Hämäläinen nosti Kirjailijan päiväkirja -blogissaan romaanin esille, sen ihmissuhteiden vivahteiden tavoittamisen – ja tavoittamattomuuden.

Stroutin proosa on hyvää ja kirkasta. Aloitin kirjaa ensin englanniksi, mutta soljuvuudestaan huolimatta päätin lukea kirjan mieluummin suomeksi. Ajattelin että on tärkeää tavoittaa tämän ohuen romaanin joka sävy, kuulla oikein. Englannin kieli olisi jättänyt hienonhienoja sävyjä pimentoon. En halua kääntää teosta suomeksi lukiessani; sitä varten ovat ammattimaiset kääntäjät kuten Kristiina Rikman tehneet työnsä huolella.

Tavoitan Stroutin proosalliset ansiot. Itse tarina ei silti tullut minua aivan niin lähelle kuin olisin toivonut. Toisin kuten Hämäläinen minä en löytänyt romaanin äidin ja tyttären keskustelusta mitään tuttua – ei samaistuttavaa. Lucyn äiti puhuu sairaalassa tyttärelleen oikeastaan vain muiden kyläläisten kuulumisista, tuntemattomien ihmisten asioista mutta ei siitä, mitä he perheenä ovat, äidistä, tyttärestä tai eletystä elämästä. Ei siitä, mikä eniten painaa ja merkitsee. Hämäläinen näkee tällaisessa keskustelussa perinteitä, vanhempien ja jälkipolvien tuttua kommunikointitapaa. En tunnista, en ole elänyt sitä.

Ehkä siksi Stroutin vastakkainasettelu jää etäälle, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö Strout kuvaisi todellisuutta sellaisena kuin se monille ilmenee. 

Lucyn äiti ei ole urhea, ei ihailtava vanhempi. Köyhyys varjosti Lucy lapsuutta: perhe asui Lucyn yhteentoista ikävuoteen asti isosedän autotallissa. Nykyaikana miltei mahdoton ajatus, mutta ehkä 60-luvulla (arvioni tapahtumien ajasta, kirjassa ei sitä suoraan mainita) maalaiskylässä Illinoisissa tämä ei ollut kovin hälyttävää, vaikkakin poikkeavaa. Vanhempien väkivaltainen suhtautuminen lapsiin oli murheista silti painavin. Rakkautta ei näytetty mitenkään, tunteista vain viha ja kiukku saivat muodon:

…totuus oli, että minä olin usein nälissäni, eikä meillä monesti ollut iltapalaksi muuta kuin melassia ja leipää. Valehtelusta ja ruuan varastamisesta rangaistiin aina. Muutoinkin isä ja äiti tarpeen tullen ja ennalta varoittamatta läimäyttelivät meitä – vihan vimmassa ja pontevasti – ja tavallisesti korvatillikan antoi äiti isän läsnä ollessa, minkä jotkut varmaan arvasivat meidän läikikkäistä ja murjottavista naamoistamme. (s. 13 - 14)

Sairaalassa äiti viettää monta yötä tyttärensä sairasvuoteen vierellä vailla verbaalis-emotionaalista kiinnostusta tyttäreensä. Hän on kuitenkin tullut pitkän matkan takaa ja nukkuu useita öitä pelkässä nojatuolissa. Epäselväksi jää, onko kyse äidin kokemasta velvollisuudesta ja jos, miksi, vai sittenkin rakkaudesta, niistä teoista, joilla kiintymys osoitetaan. Lucyn äidissä on jotakin tunnekylmää ja kielteistä, ja romaanin keskeiseksi kohdaksi nouseekin hetki, kun Lucy sairaalassa kysyy äidiltään toistamiseen, rakastaako tämä häntä. Vastausta hän ei äidiltään koskaan saa. 

Etäälle jääminen tulee romaanissa esille muutoinkin. Ehkä se liittyy Stroutin tapaan jättää useat mainitut henkilöt vaille erisnimiä. He ovat eräs taiteilija, eräs tuttava tai tämä opiskelija; he tuntuvat vain kuvilta ihmisistä, joiden nimillä ei ole merkitystä, vaikka heillä on selkeästi merkitystä kertojalle tämän tarinassa. Nimi osoittaa aina väistämättä johonkin. 

Jos jotakin niin ehdottomasti haikeutta ja menetyksen surua Nimeni on Lucy Barton on kannesta kanteen. Lucyn on mahdotonta päästää irti lapsuudestaan, se on kuin kehä Lucyn ympärillä, mihin ikinä hän meneekään. New Yorkin sulatusuunissakin Lucy on aina maalainen. Hän tarkkailee sivusta, havannoi kuin jäävänsä paitsi, ja kuitenkin käsittää lopulta sen oleellisen, joka on romaanin hienoin kohta, tunne jonka olen itsekin niin usein tavoittanut.

Sillä lailla useimmat meistä varmaan selviävät elämästä, puolittain tietoisina, puolittain epätietoisina, väistellen väläyksiä muistoista, jotka eivät voi olla totta. Mutta kun näen muiden kävelevän tyytyväisinä kadulla, aivan kuin kauhu ei koskaan valtaisi heitä, tajuan, etten tiedä, millaista muilla on. Elämä on enimmäkseen arvuuttelua. (s. 15 – 16)