Murheellisia lauluja

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen
Tammi 2018
377 sivua
Omasta kirjahyllystä

Siinä sairaalasängyssä maatessaan Martta ei yhtäkkiä muistanut, minkä vuoden jouluista oli kyse. Joskus 1950-luvulla se kumminkin oli, vuosikymmenen alkupuolella varmaan. Kaikki lapset olivat jo syntyneet, kävelivätkin, mutta sellainen muistikuva Martalla oli, että Marja-Terttu olisi ollut vielä vaipoissa. Olikin, koska Martta oli käynyt aatonaattona saunalla sideharsopyykillä.

     Vaikka ei kai sillä papille puhuessa niin väliä ollut, minä vuonna se oli tapahtunut. Vääryydestä siinä oli kyse, synnistä, joka olisi ehkä hyvä tunnustaa pois nyt kun vielä oli aikaa. Vaikka Martta tiesi, että tekisi samat valinnat yhä, hiipisi vesiämpärin ja puukon kanssa samoille paikoille, jos joutuisi elämään tuon joulun uudestaan. (s. 331)

Yksi lukemisen riemuista on nauttia kirjailijan hallitusta kyvystä tuottaa useiden henkilöhahmojen kokoisia kertomuksia, rinnakkaistodellisuus, jossa kaikilla hahmoilla on juuri oikealta tuntuva paikka siinä fiktiivisessä maailmassa. Sepitetty muuttuu lukijan mielessä todelliseksi. Italialaisen Ferranten Napoli-sarjan valtava suosio perustunee juuri tähän: kirjojen kaikki tapahtumat ovat niin mahdollisia, lukijalle totta.

Kotirintaman nykykirjailijoista Kjell Westön viehätyksessä lienee tätä samaa illuusiota. Tiedän etten itse kirjoittajana pystyisi koskaan luomaan koherenttia sukusaagaa; siihen olen aivan liian kärsimätön. Luen sellaisia kuitenkin mielelläni. Kun kirjan ensisivuilta maistaa hyvän tarinan alun, olo on toisinaan hulppea.

Mm. Helsingin Sanomiin ja Kuukausiliitteeseen kirjoittava toimittaja Satu Vasantola on askeltanut esikoisellaan En palaa takaisin koskaan, luulen Pohjanmaalle keskelle sukutarinaa, joka roihuaa ja palaa verevällä liekillä moneen suuntaan. Upea avaus ja varsin upeassa iässä; kaikkien esikoiskirjailijoiden ei luojan kiitos tarvitse olla kakskyt ja risat.

Romaanin keskiössä on Susanna, Pohjanmaalta Helsinkiin opiskelemaan päätyvä nuori nainen, joka sukunsa tendensseistä poiketen lukee itsensä juristiksi ja muuttaa asumaan pääkaupunkiseudulle. Pohjanmaalle jäävä muu suku, mm. sisar Johanna ja äiti Marja-Terttu, elävät kapeanoloista elämäänsä perheväkivallan uhreina puhumattomuuden kulttuurissa, joka Susannan suvussa on jatkunut polvesta toiseen. Vasantola nostaa perhesaagassaan kuitenkin isoäiti Martan tarinan – vahvan karjatilallis-pohjalaisnaisen elämänkaaren – kantavaksi rungoksi, jonka ympärille suvun muiden naisten ja miesten vaiheet versovat.

Siinä missä Susanna on romaanin toimija Martta on romaanin sydän. Ihmenainen, alituinen selviytyjä, jonka kohtalona on nähdä ja tuntea kärsimystä – ja jaksaa siitä huolimatta. Jo nimeä myöten Martassa tulee esille sellainen niskavuoren emäntä, vahva suomalaisen naisen malli, jota on valintojen edessä vapaan nykynaisen vaikea kuitenkin ymmärtää. Monesta meistä ei martaksi olisi, ei enää. Ja hyvä niin. Tässä murheellisten laulujen maassa on ollut ja on yhä monenlaisia marttoja; he eivät ehkä enää lypsä lehmiä käsin ja pese nyrkkipyykkiä, mutta viina ja nyrkki ovat puhetta, jota heidän korviinsa kotona kannetaan.

Vasantola nostaa perheväkivallan ohella teemaksi toisen merkittävän 2000-luvun ongelman: pakolaiset ja heidän mahdollisuutensa selvitä maahanmuuttajina modernissa, porttinsa sulkevassa Euroopassa. Susanna majoittaa kotiinsa Fatiman, pakolaisnaisen, jonka hän tapaa Pasilan poliisitalon luona olleessaan itse Pelastakaa lapset ry:n vapaaehtoisena telttapäivystäjänä. Fatiman kohtalossa on yhtymiä Martan elämään – molempia vahvoja naisia riivaa oman lapsensa menetys, mutta miljööt ja aika ovat näille tragedioille täysin erit.

Vasantolan lahja on juuri ihmiskohtaloiden laveeraamisessa. Toimittajana hän on tietenkin hahmotellut yhden sun toisen ihmisen tarinan musteeksi; kokemusta nähdä ihminen vasten taustaansa on varmasti vahva. Hämmästyttävän varmalla tavalla Vasantola kasaakin romaaninsa hyvin erilaisten ihmisten elämät yhteen tarinaksi, jolla on alkunsa ja loppunsa. Eikä tälle tarinalle ole tietenkään kuolema vieras.

Suvun tarinassa hypitään ajasta toiseen: aina Martan 40-luvulta läpi Susannan 70- ja 80-lukujen nuoruuteen ja sieltä nykyaikaan ja lopulta jopa tulevaisuuteen, mutta ei kronologisessa järjestyksessä. Kokonaisuutta kootaan kuin mosaiikkia. Tätä romaania ei kannata lukea ihan pienissä ryppäissä kuten itse ikävä kyllä tein, sillä monien hahmojen ja vuosikymmenten lankavyyhti tuppasi muutamaan otteeseen kadota käsistä. Aikajärjestystä noudattava kerronta olisi kuitenkin ollut kuiva ja mielenkiinnon kannalta toimimaton ratkaisu. Kerronnan tempo vaihtelee, toisiin vuosiin keskitytään tiheämmin kuin toisiin. Merkitykset ja henkilöt kohostuvat; toiset taas jäävät auttamatta varjoon. Kirjailijan tietoisia valintoja toki, vaikka lukija jääkin pohtimaan painotusten merkityksiä.

Vasantolan esikoinen on paljon velkaa Eppu Normaaleille. Murheellisten laulujen maa 80-luvun albumilta Tie vie sanoitti kiteytetysti sen, mistä tässäkin romaanissa on kyse: kirveestä, viinasta, perheestä ja lumihangesta – siis perheväkivallasta. Vaikka Eppujen kappale oli alun perin tarkoitettukin parodiaksi sen ajan kotimaisesta iskelmämusiikista, nousi se hetkessä listahitiksi ja suomalaisen mielenmaiseman mustaksi valokuvaksi. En palaa takaisin koskaan, luulen -romaanissa on samoja sävelkaikuja, ja onhan teoksen nimikin laina Eppujen myöhemmästä Tahroja paperilta -kappaleesta. Eput ovat raivanneet laveaa tietä kotimaisen rock-musiikin aitoon sieluun, ja niiltä lakeuksilta sävyn ja tunnelman luominen on tyylikäs tausta tälle romaanille.

En palaa takaisin koskaan, luulen ei luojan kiitos ole kuitenkaan synkän intertekstuaalinen harppaus Eppuihin kuin vaikkapa Aku Louhimiehen julma Paha maa -elokuva aikanaan oli. Vasantola antaa toivoa; synkkyys on vain yksi elämänmakuinen vire kirjassa, ei silti toivoa lopullisesti sammuttava raskas paino. Henkilöhahmojen surullisissa kohtaloissa on jotakin valoa taustalla, kuin nousevan auringon kirkkautta tai taivaanrannan taakse painuvaa rusotusta, kajastavaa vihjettä siitä, että jossakin on aina valoisampaa.

Luokkahyppyä, pakolaiskysymystä, perheväkivaltaa, nuorten kipuilua ja perheen sisäisiä jännitteitä yhdistävässä, ajankohtaisessa romaanissa on teemoja kerrakseen. Hyvin ne yhdistyvät toisiinsa, vaikka materiaalia on paljon. Jos nautit hyvin rakennetuista sukusaagoista, jotka myös antavat ajattelemisen aihetta, pakkaa Vasantolan romaani tänä kesänä lomalaukkuusi.