Klassikkohaaste: Lassi Sinkkosen Solveigin laulu

Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu

WSOY, 1980 (6. painos), ilmestynyt 1970
248 sivua
Lainattu kirjastosta

Osallistun nyt ensimmäisen kerran kirjabloggareiden seitsemättä kertaa järjestämään klassikkohaasteeseen, jossa on tietenkin tarkoitus selättää jokin kirjallisuuden klassikkoteos oman valinnan mukaan. Tällä kertaa haastetta emännöi Katriina Unelmien aika -kirjablogista.

Lukemisvalaistuminen tapahtui aikoinaan itselleni Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa -romaanin myötä. Kirjan luettuani ymmärsin ensimmäisen kerran, millainen vaikutus hyvällä tarinalla voi olla mieleen ja mikä on todella kirjallisuuden tarkoitus: näyttää maailmoja, joissa itse et koskaan pääsisi käymään. En ole koskaan uudestaan avannut Pekkasen kyseistä kirjaa, ehkä ettei se jokin lumous rikkoontuisi. Kun päätin osallistua tänä kesänä kirjabloggareiden klassikkohaasteeseen, olin varma, että Pekkasen ja minun olisi aika kohdata viimein uudestaan.

Mutta ei sittenkään vielä. Toivo Pekkanen on edelleen uudelleenlukematta; se odottaa vuoroaan nyt lomakirjakasassa. Olin kuitenkin onneksi valinnut klassikkojen joukosta kaksi kirjaa, ja toinen, ja pitkään mieltäni kaihertanut Lassi Sinkkosen Solveigin laulu porautui suoraan lukusuoneeni.

Solveigin laulu on ilmestynyt alun perin minun syntymävuotenani 1970. Riittäisikö se perusteeksi sille, että rakastuin? Että meillä on samanlaiset aurat, kohtaamme tuon vuoden syyskuun tähtikartoilla tai mitä kaikkea ihmettä se astrologia nyt tarkoittaakaan. Kummitätini – nyt jo edesmenneen – nimi oli Solveig; muita sennimisiä en ole koskaan tuntenut. Olisiko sillä edes jotakin tekemistä asian kanssa? Vai jätänkö uskomatta tällaisiin elämän risteyskohtiin ja totean vain, että karut tarinat lapsuuden karuista lopuista puhuttelevat jostakin kummasta syystä minua eniten?

Solveigin laulu on klassikko – eikä syyttä. Se on tarina nuoren tytön kasvusta sotien jälkeisessä, köyhässä työläis-Helsingissä. Solveig on äitinsä Saaran kiroama ja isänsä unohtama. Ainoastaan famu pystyy tarjoamaan tytölle välittämisen keitaan, jossa saa arvostusta ja ymmärrystä. Vanhemmilleen – etenkin Saaralle – Solveig on alituisen inhon, vihan ja pilkan kohde. Rakkautta ei ole, mutta sitä Solveig jahtaa kirjallisuudesta: hän lukee kirjaston kaikki rakkausromaanit. Epätoivotusta tytöstä kasvaa kuin ihmeen kaupalla silti vahva nuori nainen, piiskatusta koivusta suora ja selviytyjä. Romaanin lopussa etsijä löytää, ja näin Sinkkonen jättää toivonkipinän lukijan mieleen.

Romaani on alkusivuiltaan viiltävä, musta ja kipeä. Se sivaltaa heti, jos sivaltaa. Ei pyydä anteeksi iskujaan, kaivautuu mielihyvähormonien pesään, eikä petä minkä heti alussa lupaa. Tämä koskettaa, tämä vaatii vähän sietämistä mutta palkitsee, tämä on yhtä aikaa hautajaiset ja häät, etkä osaa päättää, kummissa olet. Romaani alkaa näillä sanoilla:

Mä synnyin vähän ennen sotia Helsingissä. Tarkemmin sanoen Fredan varrella, Boijen sairaalassa. Mä en tiedä minkälainen ilma sinä päivänä oli. Mä en tiedä myöskään oliko yö tai päivä tai oliko aika hyvä tai huono enkä mä yleensä tiedä muutakaan asiaan kuuluvaa mutta yhden asian mä luultavasti jo silloin tiesin tai tunsin: mä en ollut toivottu lapsi. (s. 9)

Näistä pidoista oli vaikea olla pois. Joka hetki ilman Solveigia tuntui hukkaan heitetyltä ajalta. Luin ja viivyttelin yhtä aikaa. Romaanissa on reilusti dialogia, joten se vilisee nopeasti käsistä. Kirjoittamisen aika, 60–70-lukujen vielä jonkinasteinen viattomuus, jos jopa lapsellisuus, heijastuu niin Sinkkosen tavasta kirjoittaa minäkertoja Solveigin sanastoa, jolla hän tarkastelee maailmaa. Se on vielä sellainen, jossa sanotaan kenkusti ja himphamppu, lukijan kuvitelmissa mustavalkoinen ja rosoinen. Romaanissa on jotakin jo arkaistista, mutta se ei vähennä kirjan arvoa, päinvastoin.

Koska vaikutuin jo Mukan Maa on syntinen laulu -klassikosta, en yllättynyt, että Solveigin laulun puhutteli myös. Jos Mukan teos onkin raaka ja julma, on Sinkkosen klassikossa samaa tarttumapintaa mutta astetta naiivimmin, mikä tekee siitä lempeämmän lukea. Sinkkonen asettelee lukijansa taiten päähenkilön puolelle; siinä mielessä tarina on myös klassinen esimerkki kirjasta, jossa lukijan on pakko tuntea empatiaa.

    Mä en osannut lähteä ovensuusta mihinkään. Äkkiä Saara käänsi päänsä oven suuntaan ja huomasi mut. Saaran silmät rävähtivät selälleen ja ennen kuin mä käsitin mitään oli Saara hyppinyt lattin yli ja tarttunut mua tukkaan. Saara nyhtäs mut tukasta keittiön puolelle, läiskäsi oven kiinni ja rupes lyömään mua kasvoihin sen minkä ennätti. (s. 80)

    Kaikki mun muistoni viidestätoista, seitsemääntoista ikävuoteen ovat pelkkää vapinaa, pingottamista ja pelkoa. Mä olin niin raukkis kuin ihminen vaan raukkis voi olla. (s. 102)

Solveigin laulu ei ole kaikkien lukijoiden kirja. Jollakin tapaa se on kuitenkin sietänyt aikaa, ja sen lukeminen tekee hyvää vielä 2000-luvullakin.