Siskojen päättyvä kesä

Taina Latvala: Venetsialaiset
Otava, 2018
255 sivua
Omasta kirjahyllystä

Kun sain elokuussa Taina Latvalan uutuusromaanin Venetsialaiset käsiini tuoreena, luin kirjan vastoin tapojani viikonlopussa. Harvemmin on aikaa intensiiviseen lukemiseen, mutta joskus sitä joutuu sellaisen kurimuksen valtaan, ettei lukemista suostu lopettamaan.

Minulla oli henkilökohtaisen asetelman vuoksi romaania kohtaan suuria odotuksia. Kolmen sisaruksen loppukesäisestä kohtaamisesta kertova kirja tuntui napanneen paloja omasta elämästäni: kolme siskoa, edesmennyt mustatukkainen isä, kuolinpesän yhteinen, isän aikoinaan rakentama talo/mökki, joka käy kalliiksi pitää; pian on luopumisen aika. En missään nimessä halunnut löytää kuitenkaan itseäni romaanista, ja juuri se teki lukemisesta vimmaista. Olemmeko me täällä? 

Latvalan Venetsialaisten aihe, kesän päättäjäiset ja sisarusten viimeinen yhteinen kerta isän mökillä, asettaa mittavat alkujännitteet. Maaginen narratiivinen luku, kolme siskoa, jonkin kauniin loppuminen ja varjellun salaisuuden paljastuminen kaikille, siinä on kylliksi massaa muovailla emotionaalinen, ihmisyyden karvaimpia puolia tunnusteleva kertomus. Hyvin elokuvallinen ja visuaalinen kehys, juuri sitä. Kaikki jotka ovat siskoja tietävät luullakseni myös, mistä sisaruudessa on kyse. Jonkin nimettömän yhteisen jakaminen, jonkin mikä ei tarkoita pelkästään geneettistä perimää, tai juuri siitä johtuen on kaikki. En tiedä, onko veljeys samanlaista. Uskallan epäillä ettei.

Latvalalla on taito kasvattaa tarinan jännitystä aivan kuin kyseessä olisi trilleri, jossa lukija pitää säikyttää vasta aivan lopussa. Elementit ovat pieniä jänteviä koukkuja, jotka kuoromainen kaikkitietävä kertoja asettaa heti romaanin alkusivuilla: mikä yhdisti ja mikä erotti heidät / heidän viimeiset tuntinsa yhdessä / He eivät tienneet, tulisivatko he enää takaisin. Lukija nappaa syötin ja ymmärtää ehdot, joilla tätä kirjaa on luettava. Läpi romaanin harteilla seuraa jokin piinaava tietoisuus siitä, ettei loppu voi mitenkään olla suloinen ja auvoinen. Niin, jokin kuolemantuoksuinen varjo huojuu lukemisen perässä.

Romaanin kolme siskoa on keskenään täysin erilaiset. Siinä kerronnan verinen mehu, joka tirskuu läpi tekstin. On yksi taivaanrannan maalari, on yksi järki ja yksi kapinallinen. Asetelma on heittänyt sen verran päälaelleen, ettei kapinallinen olekaan siskoista nuorin, vaan tytär isän ensimmäisestä liitosta, jo päälle nelikymppinen Iiris. Nuorin Elina on menossa naimisiin, mutta hapuilee vielä tunteittensa ja sen todellisen rakkauden perään. Keskimmäinen siskoista on Paula, äiti ja parven ratkaisukeskeinen toimija, joka sysää romaanin voiman liikkeelle sanomalla saunanlauteilla ääneen sen, mistä ei puhuta: isän rakentama kesämökki Pohjanmaan rannikolla pitää myydä, koska kellään siskoista ei ole sille aikaa tarpeeksi. Perheen äiti on vielä olemassa, mutta siskojen äiti on taustalle jätetty hahmo, jonka matriarkaalinen merkitys ei ole tarinan kannalta oleellista.

Venetsialaisten yhden viikonlopun kerrontaa katkovat voimalliset pilkahdukset 70- ja 80-luvuille Lailan, isän ensimmäisen vaimon ja Iiriksen äidin elämään sekä Iiriksen nuoruuteen. Ne saostavat, antavat spektrin ja rakentavat janaa menneisyyteen, jolla on romaanissa iso merkitys. Latvala lainaakin alkulehdellä nobelisti William Faulknerin kohtalokasta ajatusta: The past is never dead. It’s not even past.

Menneisyyden kaivaminen on Latvalankin romaanin ydin. Lapio sinne, mistä kaikki alkaa, sinne mikä tekee nykyisyydestä painollisen: isän juominen, isän lähtemisen pakko, isän mieltyminen ravintoloihin, joissa on valkoiset pöytäliinat, isän uusi, Jane Fondalta näyttävä tyttöystävä. Näissä pätkissä Latvalan äänestä tulee myös todempi ja lihallisempi. Ehkä se on särkyvän ohuen nuoruuden kuvauksesta, joka koskettaa, ehkä ajallinen etäisyys menneisyyteen saa kerronnan voimallistumaan nostalgian tasolle. Pieni Iiris piirtyy herkäksi lapseksi, joka kokee isän siirtävän hänet syrjään uuden rakkauden edessä.

    Isä ei kysy, haluaako Iiris muuttaa asumaan heidän luokseen. Jaana ottaa lautaselleen yhden ässäkeksin. Hän ei ole vielä puhunut kokonaisia lauseita, on mahdotonta tietää osaako Jaana tarinoida merenneidoista ja vedenalaisista palatseista. Jaana katsoo isää käsi poskella, nuolaisee sormeaan ja kerää siihen kanelisokerin muruset. Kaikesta näkee, että he ovat tuntenee toisensa jo kauan.
    Isä pyytää Iiristä polvelleen. Iiris ei suostu, ei ojenna edes korttia jonka hän on isälle tehnyt. Hän tuijottaa totisena mehulasiaan, tuhansia pieniä kuplia juoman pinnassa.
    ”Se on tuo ikä”, Kerttu sanoo ja kaataa kihlaparille kahvia.
(s. 116)

Tästä Latvalasta pidän kovasti, ja tästä olisin lukenut mielelläni enemmänkin. Venetsialaisten tekninen rakenne on hieno, vahvaksi ja kestäväksi kasattu. Avoin loppu viimeistelee hiotun kaavan; lukija näkee sen mitä haluaa nähdä, kirjailija ei kerro. Mutta jonkinlaista viskautumista irti suojaisasta kaavasta olisin kuitenkin toivonut. Latvala on kielellisesti niin erinomainen kirjoittaja, että hänellä olisi ollut varaa pirskautella enemmänkin. Pyyhkiä enemmän pölyttynyttä asetelmaa, jossa kolme kaunista kaupunkilaistunutta sisarta seisoo jämeränä muurina rumille maalaistolloille. Tämä luutunut muotti olisi ollut syytä valaa toisin; ehkä jotakin äkkiväärää kuten Latvalan edellisessä novellikokoelmassa (tai episodiromaanissa) Ennen kuin kaikki muuttuu – tai edes vähemmän brändien tiputtelua. Se kun ikävä kyllä toi romaaniin kevyemmän, turhamaisen sävyn, jota kohtaan minä lukijana olen armoton.

Entä minä ja omat siskoni? Löytyivätkö he kirjan sivuilta? Eivät kokonaan, mutta jokin tunnistettava sääntökö se on, että yhden kolmesta on oltava se joka organisoi ja nostaa kaikki ne perheen kissat pöydälle? Näin on meilläkin  ja tietenkin: juuri se keskimmäinen meistäkin.

Latvala on kirjoittanut romaanin, jota aivan varmasti tänä syksynä luetaan. Siskot ja siskottomat, näihin kesänpäättäjäisiin kannattaa lähteä, sillä tämä on tarina kolmesta sisaresta, jotka yrittivät hyvästellä kesän. He uivat, saunoivat, sytyttivät jätkänkynttilöitä mökin portaille. He pukeutuivat hienoiksi ja lähtivät venetsialaisiin. Ilta oli pitkä ja kylmä, tuuli tuoksui syksyltä ja kosteilta lehdiltä.

Kommentit

  1. Tämä on ensimmäinen Latvalalta lukemani, mutta olen niin samaa mieltä: "Latvala on kielellisesti niin erinomainen kirjoittaja, että hänellä olisi ollut varaa pirskautella enemmänkin." Finaali lupasi enemmän kuin antoi. Ehkä kiire...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välimatka on mun suosikki kaikista Latvalan kirjoista. Siinä on jotenkin myös sitä absurdia, vaikka pienemmässä mittakaavassa kuin tuossa Ennen kuin kaikki muuttuu -teoksessa.

      Poista
  2. Kiva oli lukea postauksesi. Minulla on tämä kirja odottamassa.

    VastaaPoista
  3. Ihastuin Latvalan tyyliin, kun luin Välimatkan, joten Venetsialaiset oli jo kolmas hänen kirjansa, jonka olen lukenut. Todella kaunista ja hentoa ja tarinallisesti ihan mahdollista tekstiä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit