Kun ihminen on

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin – omaelämäkerrallinen essee
Suomennos: Laura Jänisniemi
Teos & Förlaget, 2018
207 sivua
Lainattu kirjastosta

Minä kuulen ääniä.

Kuuletko sinä ne – kuuluuko sinun pääsi sisällä ääniä?

En usko että olen hullu. Sellainen vaatii kärsivällisyyttä, ja kärsivällisyys vaatii aikaa, eikä minulla ole vielä tarpeeksi ikää. Ei vielä. Tiettyä hulluutta minussa kyllä on, sillä kuulen vuoropuhelua, jota en ole itse laatinut.

27-vuotias nuori mies – minun näkökulmastani niin nuori ja jollakin tavoin vielä puhdas – kuulee ääniä ja kirjoittaa niistä henkilökohtaisen esseen, esikoisensa. 200 sivua vilpitöntä ihmettelyä globaalin maailman ilmiöiden, itsekkyyden ja sorron edessä. Herkkyyttä, avoinna oloa, teeskentelemättömyyttä, viattomuutta vielä tunnistamattoman kyynisyyden esiasteella, hauraita kosketuksia sanoihin ja etenkin tunteisiin, joita ei voi koskaan kuulemma sanoittaa oikein. Jos tämä esseeteos ei ole vilpitön ja puhdas, en enää tiedä mikä on. Sen lukeminen teki hyvää sydämelle.

Henkilökohtaisesta kirjoittaminen vaatii kykyä tarkkailla itseään raikkaan objektiivisesti ja hatullisen rohkeutta puhua juuri niistä asioista, jotka merkitsevät. Rafael Donnerille niitä ovat mm. heikkous, vahvuus, yksinäisyys, vapaus, miehekkyys, häpeä, itsekkyys ja usko. Hän tekee jokaisesta aiheesta henkilökohtaisen ja yleisen. Hän puhuu asioista, jotka me jokainen tunnistamme. 

Se miten hän puhuu yksinäisyydestä, koskettaa ehkä eniten. Vaikka Donner heti esseeteoksensa alussa varoittaa mahdottomuudesta kuvata sanoilla inhimillisiä tunteita, käy sellainen häneltä ihmeellisen mutkattomasti. Voin tavoittaa hänet. Se on hieno tunne. Hän puhuu ehkä itsestään, mutta olen siellä jossain minäkin. Me. Kaikki ihmiset. Donnerin lukeminen rauhoittaa, lepotuolissa istuja huokaisee kerran kaksikin; että on asioita, jotka vaivaavat meitä kaikkia, mutta me olemme kykenemättömiä näkemään sen muista kanssaihmisistä. Sen miten herkkä eläin ihminen aina on.

En miltei pysty ymmärtämään, miten niin nuori mies voi nähdä niin syvälle. Donnerin ei tarvitse loukata ketään toista saadakseen sanotuksi sen, mitä todella ajattelee. Hän katsoo sivusta ja toisin kuin niin monet meistä, ei tuomitse oikeastaan ketään, ei edes niitä amerikkalaisia nuoria armeijan miehiä, joihin hän tutustuu Tokiossa ollessaan. Nämä nimittäin haluavat strippibaariin ja esineellistävät ensimmäisessä lauseessaan paikalliset naiset seksiä auliisti tarjoaviksi koneiksi. Tällainen ajattelu on nuorelle Rafaelille vierasta. Hän on tottunut näkemään ihmiset, ei heidän rooliaan tai asemaansa korvaamassa kuoren peittävää sielua, ja nämäkin kolme jenkkilurjusta nuori Donner erilaisesta näkökannastaan huolimatta osaa asetella inhimillisesti omalle paikalleen, tuomitsematta itse miehiä vaikka tuomitseekin heidän tapansa suhtautua.

Kuinka moni meistä oikeasti pystyisi tähän? En minä ainakaan, en varsinkaan naisena. Rafael Donner on avoimesti feministi, ja hän puhuu siitäkin vaikuttavasti:

Olen feministi, mutta minusta ei olisi tullut feministiä ilman itseäni fiksumpia naisia, ilman naisia, jotka ovat pyytäneet minua avaamaan silmäni. Aluksi taistelin vastaan: minusta opilla, jonka nimi ei ole tasa-arvoinen, ei ollut oikeutta taistella tasa-arvon puolesta. Monet miehet ajattelevat samoin, mutta se on semanttista vääntöä, jonka olen todennut täysin merkityksettömäksi. Feminismiä voisi sanoa egalitarismiksi, sitä voisi halutessaan sanoa vaikka satanismiksi, aivan samantekevää – sana on vain sana. Nimellä ei ole mitään merkitystä; tärkeää on vain se, mitä feminismi tarkoittaa. (s. 113)

En halua avata tässä enempää sitä, mistä kaikesta ja miten Rafael Donner kirjoittaa. Haluaisin pyytää teitä kaikkia lukemaan tämän teoksen, koska se on kaunis. Vilpitön. Ennen kaikkea se on vapaa kaikesta paheksunnasta ja kriittisyydestä olematta silti laimea tai innoton. Ihminen on herkkä eläin on hyvin humaani ja siinä raikas esseeteos – ja ollessaan sitä myös ilahduttavan omaperäinen.

Rafaelin enkeli kirjoittaa. Ja mitä tahansa muuta myöhemmin, minä luen peläten, että jonakin päivänä kuitenkin, vuosien päästä, kyynisyys on kuluttanut herkästä miehestä paloja pois.