Todella kaikki hienot jutut

Duncan Macmillan: Kaikki hienot jutut
Kansallisteatterin Willensaunassa pe 29.3.32019
Alkuperäisteos: Every Brilliant Thing
Suomennos, sovitus ja ohjaus: Mari Lehtonen ja Ilja Peltonen

Kuva: KT / Lilli Pyykkönen
Uskallan väittää, että parhaassa mahdollisessa teatterikokemuksessa on kyse naurun ja kyynelien yhteistyöstä. Lisäpalkintoja jakavat yllätyksellisyys ja inhimillinen rehellisyys. Rehellisyys syntyy tarinan aitouden lisäksi näyttelijän tarkasta kyvystä kuljettaa kerrottu, näytetty, katsojan sisälle asti, sellaisesta heittäytymisestä, että hetkeksi unohdat ettei näyttelijä kerrokaan itsestään ja omasta elämästään. Silloin minä kumarrun huomaamatta kohti lavaa, kuin yrittäisin saada itseni mukaan esitykseen, aivan kuin yrittäisin saada puraistua teoksesta vielä isomman palan.





Brittiläisen Duncan Macmillanin kirjoittama Kaikki hienot jutut on sielunparantaja. Se on surullisten asioiden peili, todenoloinen otto maailmasta kuten brittiläisten ohjaajien Ken Loachin ja Mike Leigh’n elokuvat. Jotenkin ne tuossa saarivaltiossa sen osaavat; poimivat arkisista asioista oleellisen ja pukevat sen taiteen katarttiseen pukuun.

Monologinäytelmä Kaikki hienot jutut kertoo naisesta/miehestä, joka aloitti lapsena listan kirjoittamisen elämän hienoista asioista. Syistä joiden takia kannattaa elää. Kuten jäätelö, aurinko, niin lujaa nauraminen, että maito roiskuu nenästä, kuplamuovi… Hänen äitinsä on yrittänyt itsemurhaa, ja isä katoaa työhuoneeseensa kuuntelemaan vinyylejä. Musiikista tietää, voiko isän luo mennä vai kannattaako antaa oven pysyä kiinni. Sitten vuodet vierivät, lapsuus vaihtuu aikuisuuteen ja yliopistoelämään ja ensirakkauteen. Lista kasvaa ja äiti oireilee.

Kansallisteatterin versiossa Willensaunassa vuorottelevat näyttelijät Mari Lehtonen ja Ilja Peltonen. Näytöksemme oli Lehtosen, mutta Peltonen istui eturivissä seuraamassa kollegansa suoritusta; esitys oli pyörinyt vasta päälle viikon. 

Normaalin katsomon sijaan penkkirivit on järjestetty neliön muotoon. Yleisö ympäröi esityksen, mitään lavaa ei enää ole, on vain lattia ja matto. On tila – vihje siitä, että me olemme tässä yhdessä, yleisö ja tekijät.

En halua paljastaa, mistä ainesosista monologin purutuntuma on tarkalleen synnytetty (haluan että menette katsomaan itse!). Mutta sanon, että tuntuma on kova. Ja tarkoitan: mehukas, rapea, kirpeä, aistillinen, emotionaalinen, traaginen. Yritän löytää tyylikkäät sanat kuvaamaan kokemusta, mutta törmään koko ajan siihen tosiasiaan, että olen syntynyt suru vasemman ja huumori oikean käden tilalla ja olen hulluna ääripäätunteita herättäviin esityksiin; ne tuntuvat melkein omilta ruumiinjäseniltä. Analysoi niitä nyt sitten puolueettomasti. Herkkää elokuva- tai teatteri-itkijää minusta ei silti saa. Yhteys kädestäni kyynelkanaviin on pitkä. Mutta nyt itkin.  

Kuva: KT / Kastehelmi Korpijaakko
Ja täydellinen aisapari kyynelille oli vapauttava nauru, joka nousi vatsanperukoilta asti, kun Mari Lehtonen taikoi yleisöä mukaan. Se oli aseistariisuvaa ja avokätistä, vienon hyväntahtoista niin, että jokainen katsojista pisti parastaan aivan kuin olisi harjoitellut tätä varten jo pitkään. Interaktiivista teatteria, rautaisella otteella hallittua: katsojan sydän nöyristyi ja yhteinen ilo ja into tarttui.

Onko mitään aidompaa kuin näyttelijä, joka näyttelee niin, ettei katsoja edes tajua tämän näyttelevän? Jos teatteri onkin aina illuusiota ja aistiharhaa, niin mitä on teatteri, joka kadottaa tämän yleisön ja katsojan välisen kalvon? Onko se siis yhtä totta kuten elämä, jota me jokainen menemme elämään teatterin jälkeen?

Itse näytelmän kaava on nerokas. Se kumoaa ajatuksen siitä, että lavalla tarinan kertomiseen tarvitaan aina lavasteet ja rekvisiittaa, harhaa rakentavia elementtejä siitä, että tässä yritetään näyttää katsojalle kuvaa todellisuudesta. Ei tarvita, näyttää Macmillan. Tarina on se, minkä tulee riittää. Tarina on se, mistä haluamme tunnistaa itsemme. Me haluamme katsoa tarinoita elokuvissa, haluamme lukea niitä kirjoista ja tapaamistamme uusista ihmisistä. Tarina on yksi kaikista hienoista jutuista.

Jos olet kuten minä, hyväksyt sen, että surullisetkin asiat ovat hienoja ja tuottavat omanlaistaan iloa, koska tragedialla on yhtä iso merkitys kuin naurulla – ilman toista ei ole toista, mene Willensaunaan äläkä jätä takkiasi narikkaan (ota se katsomoon mukaan, se on sallittua) ja tartu paperilappuun, joka sinulle jaetaan aulassa ennen esitystä. Ole osallinen, jos niikseen tulee. Katso ettei sukissasi ole reikiä! Ja muista, että teatterissa on aivan ookoo vähän itkeä äläkä ihmettele, jos kaiken jälkeen sisälläsi kuplii ja kihisee. 

Ja listoista puheen ollen: tämä kokemus menee kaikkien hienojen esitysten listallani sinne kärkipäähän. 

*****
Onnellinen kiitos Kansallisteatterin Bloggariklubille lipusta ja stimuloivasta kokemuksesta!

Ohjelmakalenteriin pääset tästä.

Työryhmä:
Esiintyjät: Mari Lehtonen / Ilja Peltonen ja yleisö
Käsikirjoitus: Duncan Macmillan yhteistyössä Jonny Donahuen kanssa
Ohjaus ja suomennos: Mari Lehtonen ja Ilja Peltonen
Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen
Valosuunnittelu: Aslak Sandström
Äänisuunnittelu: Olli Valkola

Kommentit

  1. Oli tämä kyllä elämys! Ihanasti sanot tuossa, että surullisetkin asiat voivat tuottaa iloa. Olen niin samaa mieltä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    2. Siis tietenkin vain taiteessa; omassa elämässä surut harvemmin tuottavat iloa... :-(

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit