Saariston mysteeri

Jarkko Volanen: Hiekankantajat

Teos, 2017
247 sivua
Lainattu kirjastosta

Lintulauta hiljeni, kun kettu hiipi pihaan. 

    […]
    Kettu katsoi Auraa, Aura kettua. Se näytti tulenliekiltä talvipäivän kaatuvassa valossa, pihahangelle sytytetyltä nuotiolta. Kurkussa ja rinnassa oli valkoista peitinkarvaa, korvanpäissä mustaa. Häntä oli alaspäinen ja tuuhea. Sitten se kohotti kuononsa kohti taivasta ja päästi säröilevän ulvahduksen. Vastarannat heräsivät. Jään yli kiiri vahtikoirien voimakas haukunta. (s. 30)

Aura ja Henri ovat Helsingistä saaristoon muuttanut nuoripari, joka odottaa ensimmäistä lastaan. Aura tekee väitöskirjaa astronomiasta, Henri on töissä kaupungissa ja näin pidempiäkin aikoja pois Kettusaarelta. Aura haaveilee hiekkarannasta, jonka he aikovat talkoovoimin toteuttaa omaan rantaan. Saaristo ja vanha pappila, jota pariskunta asuttaa, on idylli, mutta vuodenajat mullistavat maisemaa isommin kuin mihin kaupungissa on tottunut; luonto on läsnä aivan kodin kuistilla asti. Kaikki saaristolaiset eivät myöskään tunnu kaipaavan kaupunkilaisia mailleen. Idylli murtuu pikku hiljaa. Mitä kevät ja jäiden murtuminen tekevät Auran ja Henrin unelmille?

Jarkko Volasen esikoinen Hiekankantajat on taianomainen, uhkaavasti kuiskiva kertomus rakkaudesta, luonnosta ja ketunpoikasista. Se ei ole suurieleinen jännitystarina vaan luonnonvoimien armoille kirjoitettu kertomus toiveista ja odotuksista, menetyksestä ja uudesta mahdollisuudesta. Se sivuaa magiaa, elää realismista. Volasen kieli kuljettaa lukijan suoraan saareen, natisevaan puutaloon, jossa Aura yrittää selvitä talvesta.

Miljöö on helppo aistia. Kaikki meren, tuulen ja puiden tuoma äänimaailma piirtyy lukijan sisälle. Mutta uhka vaanii koko ajan jossakin. Sillä on monta olomuotoa: saariston epäluuloiset asukkaat, sään ailahdukset, meren kantamat äänet, ketut jotka katoavat saarelta ja löytyvät nyljettyinä, Auran uusi ystävä saaristopastori Camilla tai jopa saarella vieraileva Auran sisko Tiina. 

On vaikea osoittaa pelkästään kohtauksilla, miten Volanen saa kiristävän tunnelman aikaan, niin taitavan pieniä eleet ovat. Tietoisuus siitä että jotakin voi kohta sattua, seuraa varjona perässä. Jännitettä luodaan toki perinteisinkin keinoin rasahtavilla risukoilla, havunneulasten, käpyjen ropinalla, naapurin koirien äkillisellä vauhkoontumisella tai vanhan talon ikkunoilla, jotka myrskyssä aukeavat äkisti. Volanen käyttää niitä kuitenkin osoittaakseen, miten herkkä kivitalojen paksujen seinien sisällä kasvanut ihminen loppujen lopuksi on, kun luonnon on voinut sulkea pois arjestaan. Saari elää omaa elämäänsä ja vähät välittää Auran herkkämielisyydestä. Saaresta tulee vankila, jos siellä ajattelee kuin kaupunkilainen, oppii Aurakin kesän myötä.

Hiekankantajat on metafora. Kun hiekkaa kasaa rantaan, vievät aallot aina omansa. Kasaaminen on lähes loputonta. Niin tässäkin tarinassa, joka kulkee kahta aikatasoa: talvea ja tulevaa loppukesää, kun hiekankantajien työtä juhlitaan venetsialaisilla elokuun vaihtuessa syksyyn.

Aura nappaa lapion maasta ja seuraa ilmavirtoja. Hän siirtää hiekkaa halkeamien päälle, mutta hiekanjyvät eivät tahdo pysyä aloillaan. Lapiolla on hyvä taputtaa hiekkaa tiiviimmin maata vasten, mutta halkeamat vain syvenevät, repivät rantaa auki. Aura kauhoo vettä rannalle. Märkä sitoo vain hetken, sillä aurinko ja tuuli kuivaavat hiekkaa nopeammin kuin Aura ehtii sitä kastella. On kiihdytettävä tahtia. (s. 190)

Hiekankantajat on Auran tarina, Henrillä on parisuhteessa vain ohut sivurooli. Puhtaaksi parisuhderomaaniksi kirjaa on siksi vaikea nimetä. Auran kiintymys ketunpoikasiin nousee toiseksi merkittäväksi kuvaksi hiekkarannan ohella – nämä molemmat elementit ovat vain Auran näkökulmassa. Paljastamatta kuitenkaan Volasen hienon tarinan yksityiskohtia ei niistä sen enempää. Hiekankantajat myös kiehtova saaristokuvaus, jossa lokit kirkuvat ja rantakivet keräävät katkenneita kaislankappaleita kainaloihinsa. Maisemaa voi lähes käsin koskettaa; Volasen kynänjälki kiehtoo. Se on kuin elokuva, jota ei vielä ole tehty.

Tämä romaani on ehdoton suositus niille, jotka ovat viettäneet joskus aikaa saaristossa ja ovat tulleet sinuiksi sen äänien kanssa. He löytävät kirjasta kyllä omansa.