Helsingin kirjamessut: lauantai 26.10.2019


Helsingin kirjamessut Messukeskuksessa 24.-27.10.2019

Toinen messupäiväni tänä vuonna oli lauantaina 26.10., jolloin kirjamessuilla oli jo selvästi enemmän kuhinaa heti aamukymmeneltä (messujen vilkkain päivä, selvisi myöhemmin). Jo niin monilta vuosilta tuttu tasaisen kiirehtivä aamuinen letka Pasilan juna-asemalta kohti messukeskusta lähentelee jo pyhää kulkuetta. Kuljemme määrätietoisesti kohti hallia, ja joka vuosi minut valtaa äärimmäinen ihmetys jonossa talsiessani: miten niin kirjallisuus tekee kuolemaa, keitä ovat nämä kaikki koleassa lauantaisäässä kirjojen perään hipsivät ihmiset, mikä on heidän salaisuutensa, tarinansa, miksi he ovat täällä juuri tänään? Miksi hekin rakastavat kirjoja?

Aika monta mielenkiintoista -
S&S-kustantamon laatua 
Minussa on aina asunut epämääräinen kaupallisuuden ja antikaupallisuuden ristiriita: en ole täysin markkinatalouden vietävissä oleva, turhuuksia kaipaava ihminen, mutta olen jo lapsesta asti ymmärtänyt, että kaupallisuudella on merkityksensä emmekä tässä maailmassa yksinkertaisesti pärjäisi ilman sitä.

Kirjamessut on minusta erinomainen esimerkki juuri tästä, että kaupallisuus sinänsä ei ole pahasta; taiteen vuoksi kuluttaminen on hyvää kuluttamista, ja tätä voi perustella niin monella tapaa. Ostaminen ei tarkoita aina tuhlaamista, sillä se voi olla myös sijoittamista kulttuuriseen tulevaisuuteen. Kulttuuria on kulutettava jollakin tavalla, jotta se säilyisi elinvoimaisena, jotta identiteettimme pysyisi ja vahvistuisi omintakeisena. Kirjoja ei tarvitse ostaa joka kuukausi kassikaupalla, mutta kirjoja täytyy toisinaan ostaa, jotta kirjallisuus selviäisi meidänkin jälkipolvillemme. Kun katson messukeskuksen vilinää, en ole huolissani: nämä ihmiset ovat tulleet nautinnon äärelle. Kirjallisuus on tietenkin myös loputtomia, mielenkiintoisia keskusteluja, eri maailmojen lempeää kohtaamista, eräänlainen yhteisöllinen ajatushautomo; siitä kirjamessuillakin on kyse.

Ensi vuonna Helsingin kirjamessut täyttää 20 vuotta. Kun nyt laskeskelen, minun on täytynyt olla niillä ensimmäisillä messuilla vuonna 2000, koska muistan vielä lokakuiset vaahteranlehden maassa ja elämäntilanteeni, josta messuille menin.

Kuka saa kirjoittaa fiktiota?

Statovci, Hubara ja Kasper

Olin asettanut listan tavoitteita lauantaikäynnilleni, ja yllättävän usean ehdinkin toteuttaa. Aamun avaukseksi kävin kuuntelemassa sukupuoli- ja etnosensitiivisyyteen fiktiossa liittyvän keskustelun, jossa Koko Hubara ja Pajtim Statovci keskustelivat Otavan kustannuspäällikkö Antti Kasperin johdolla. Aihe – kuka saa kirjoittaa ja kenestä? – on toki äärimmäisen laaja, eivätkä keskustelijat ehtineet sivuuttaa siitä kuin osan. Jos fiktion syvin olemus on nimenomaan kuvittelussa, niin missä menee se kuvittelun raja, jonka ylittäminen on ongelmallista esimerkiksi etnosensitiivisessä mielessä, Kasper halusi tietää. Tätä aihetta on pohdittu kotimaisella kentällä ainakin Laura Lindstedtin Oneironista lähtien (kirja, jossa valkoinen kirjailija kirjoittaa tummaihoisen tarinaa). Statovci sanoi olevansa tietoinen tästä eettisestä ongelmasta omassa tuotannossaan ja kirjoittavansa siksikin mieluiten maailmasta, joka on hänelle tuttu eikä esimerkiksi historiallisesta aikakaudesta, jota itse ei ole elänyt. Hubara puolestaan kertoi kirjoittavansa juuri ensimmäistä romaaniaan ja painiskelevansa tämän nimenomaisen teeman kanssa: kenestä hän ruskeana tyttönä saa kirjoittaa?

Suomessa erityisesti historialliset aiheet tai historiassa eläneiden henkilöiden elämästä kuvitteellisesti kirjoittaminen ovat tällä hetkellä jonkinlainen buumi, ja Statovci huomauttaa sen olevan hyvin suomalainen piirre; esimerkiksi Yhdysvalloissa vastaavassa kirjoittamisessa saattaisi törmätä nopeasti juridisiin ongelmiin.

Hubara ja Statovci ovat molemmat valveutuneita ja älykkäitä keskustelijoita, jotka eivät tyrmää mustavalkoisesti heille hankalia asioita. He molemmat ovat tuoneet kotimaiseen kirjallisuuteen uuden äänen. Heissä on virkistävää maailmankansalaisuutta ja silti jotakin hyvin suomalaista. He ovat ilman muuta tämän hetken mielenkiintoisimpia kirjallisuuskeskustelijoita, ja Statovci sanoikin kaipaavansa Suomeen enemmän korkeaa kirjallista keskustelua. Ehdottomasti samaa mieltä! Helsinki Lit on askel juuri oikeaan suuntaan, mutta keskustelua voisi toki olla myös maan omien kirjailijoiden kesken – muuallakin kuin kirjamessuilla.

Autofiktio on kuuminta hottia?

Tuosta keskustelusta olikin oiva loikka Riikka Pelon ja Juha Siron keskusteluun Minne menet kirjallisuus?, jota veti Marissa Mehr. He puhuivat paluun kokeneesta autofiktiosta, joka tuntuu värittävän tällä hetkellä tuotettua kirjallisuutta. Jos Pelo ja Siro ovatkin sen perinteisemmän fiktiivisyyden edustajia, niin kuinka he sitten suhtautuvat autofiktioon? Riikka Pelon mukaan se on hyvää materiaalia, josta kirjoittamisen voi aloittaa, mutta omasta elämästään ei silti tarvitse kirjoittaa. Siron mukaan autofiktiolla on pitkät juuret – esimerkiksi Walt Whitmanin aikaan runous oli hyvinkin autofiktiivistä. Autofiktio ei siis ole ainoastaan proosan juttu kuten usein erheellisesti kuvitellaan.

Mehr kysyi kirjailijoilta, onko fiktio kriisissä. Pelon mukaan tässä ajassa totuus ja totuuden puhuminen on niin kyseenalaistettua, että on luonnollista, että fiktiossakin on alkanut painaa totuudellisuus. Siro huomautti, ettei oman elämäkerrankaan kertominen ole koskaan totta, sillä kaikki perustuu muistiin, joka ei ole erehtymätön. Jokainen meistä myös luo itselleen omasta elämästään jonkinlaisen tarinan (vaikkei siis sitä kirjaksi kirjoittaisikaan). Mehr epäili tässä ajassa kuitenkin olevan kaupallista painetta kirjoittaa autofiktiota; se kiinnostaa lukijoita. Pelo puolusti ns. fiktiivistä fiktiota, koska sen avulla voi lähestyä vierasta, sillä voi kuvitella, kielen kautta. Siro lisäsi tähän, että on kuitenkin hyvä, että Räikkösen ja Loirin tapaiset tarinat kirjoitetaan: ne nostavat kirjallisuutta ylipäätään esille ja tuovat myös kustantamoille rahaa tuottaa muunkaltaista, marginaalistakin kirjallisuutta. Molempia kirjailijoita ihastutti tämänhetkinen kirjallisuuden moniäänisyys; on paljon valtavirrasta poikkeavaa kirjallisuutta. ”Kenttä on äärettömän laaja”, Siro lisäsi.
  
Riikka Pelolle kirjallisuudessa tärkeintä on kieli, se on kaikki mitä meillä on. Hän järjestääkin romaanin merkittävät elementit näin: 1. kieli, 2. rakenne ja 3. tarina. Epäselväksi kuitenkin jäi, mitä kieli Pelolle tarkalleen merkitsee. Voiko kieli olla millaista tahansa, kunhan se vain erottuu ja nousee tarinan yli, vai onko kielen merkitys aina sen erinomaisuus, esteettisyys ja loistokkuus? Itse käsitän kielen tärkeyden nimenomaan esteettisenä tekijänä, mutta sitä Pelo ei todennäköisesti ainoastaan tarkoittanut. Olisin myös kaivannut keskusteluun hieman pohdintaa siitä, miksi autofiktio kiinnostaa lukijoita – onko taustalla esimerkiksi mediassa jo hyvin arkinen reality-ilmiö? Onko siis tv:n katselu muuttanut myös tapaa katsoa kirjallisuutta?

Häpeltelijä Rimminen

Seuraavaksi kiirehdin Hakaniemi-lavalle kuuntelemaan Mikko Rimmistä Antti Majanderin vieraana. Rimminen oli kasvanut. Hupparipojasta on tullut rennosti kaulahuivia riiputtava pikkutakkimies ja charmia aimo annos lisää. Ikääntyminen kannattaa! Tämä näin ulkokirjallisena huomautuksena.


Uuteen kirjaansa liittyen Rimminen kertoi aikomuksenaan olleen kirjoittaa kevyt ja helppo, välityömäinen teos, mutta kirjailija saikin kompleksisen päähenkilön, herra Lyyn, ja syntyi monimutkainen Jos se näyttää siltä -romaani. Erityistä romaanissa on kommentoiva sinä-kertoja, joka kertoo tarinan päähenkilölle, mistä kirjoittaa.

Rimmisen on kuulemma vaikea saada hahmojaan tekemään yleensä mitään, mutta tällä kertaa herra Lyy tekeekin kamalasti koko ajan. Majanderin mukaan Rimmisen teoksissa arkinen häikkä ajaa dramaattisten tapahtumien edelle, ja tekstiin syntyy näin liioittelua ja paisuttelua. Rimmisen itsensä mielestä hänellä ei ole mielipiteitä (toisin kuin kirjailijoilta yleensä odotetaan), ja siksi hän on fiktiokirjoittaja. Mielipiteitä ei taas voi laittaa kaunokirjalliseen tekstiin, sillä ne latistavat kaunon sisältöä, Rimminen totesi. Sympaattista, tämän minä ostan!

Majanderin tiedusteltua miksi Rimmisen on pakko aina paisutella, kirjailija vastasi sen johtuvan – ja nyt seuraa klassikkorimminen – ajatushäpeltelystä, jota kirjailijan työ kuulemma on. Häpeltely on vastine kokkikielessä esiintyvälle tossailulle eli salaatin sekoittamiselle. Rimminen kertoi myös toteuttavansa mottoa If you can do it, you can overdo it, mikä selittääkin Rimmisen tuotannon tyhjäksi.    

Även på svenska!

Teir, Westö, Itkonen ja Kivelä

Kello kolmeksi kiirehdimme ystäväni kanssa Fiskehamniin kuuntelemaan, mitä on Att skriva om det svåraste. Siitä keskustelivat Kjell Westö, Juha Itkonen ja Malin Kivelä. Hatunnosto Itkoselle, joka laittoi itsensä likoon ja osallistui kirjallisuuskeskusteluun ruotsiksi! Sitä voi vain ihailla, semminkin kun vastassa olivat Westön ja Philip Teirin kaltaiset suomenruotsalaiset kirjallisuusinstituutiot.

Malin Kivelä julkaisi kesän lopussa romaanin Hjärtat (Förlaget), josta on lokakuussa ilmestynyt myös suomennos Sydän (Teos). Romaanin aiheena on sydänvikaisena syntyvä lapsi. Kivelä on myös juuri saanut romaanistaan Svenska Ylen kirjallisuuspalkinnon. Onnittelut siitä – ikuisena optimistina olen varannut romaanin kirjastosta ruotsinkielisenä. Katsotaan miten kauan jaksan olla optimisti.

Komerossa

Illan mittaan poikkesimme myös kuuntelemassa, kun Jani Nieminen kertoi esikoisromaanistaan Komero, jonka kerrontaan minä ja ystävämme olemme ihastuneet molemmat. Nieminen kertoi kirjoittaneensa kolmen romaanin verran massaa, mistä lopulta sitten kuoriutui Komeron kokoinen teos, joka on kirjailijan itsensä mukaan kertomus siitä, mitä tapahtuu, kun pienet ihmiset joutuvat aikuisten kaltoinkohdelluiksi. Autofiktiiviset piirteet jylläävät siis tässäkin kirjassa, mutta väritettyinä, kertoi Nieminen. Proosa ei nimittäin kestä tosielämän lainalaisuuksia. Niemiselle huumori on aina ollut keino suojautua; huumori on hänen komeronsa. Se pitää järjissä, se vapauttaa. Romaanissa huumori on ihmisenkokoista, ja se lämmittää vähän eri tavalla kuin vaikkapa Rimmisen.

Kirjamessuostokseni pysyivät tänä vuonna maltillisen puolella. Hankin vain Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? ja Mari Mannisen Kiinalainen juttu -tietokirjan, sillä pidin valtavasti hänen edellisestä teoksestaan Yhden lapsen kansa. Aasia ei ole itselleni läheinen kulttuuri, ja siksi yritän edes silloin tällöin tietoa lukemalla tutustua maanosaan paremmin. Mannisen 33 Kiina-myyttiä kumoava teos on siis sopivaa evästä siihen. Yhden joululahjahankinnan myös tein, ja siltä varalta, että lahjan saaja lukee tämän tekstin, vaikka onkin melko nuori, sanon vain, että kirja liittyy ilmastomuutokseen.

Gruffalo eli Mörkyli tervehti Kustannus-Mäkelällä
Lisäksi sain Teokselta heidän bloggaritapahtumassaan Mikko Rimmisen yllä mainitun uutuuden, jonka lukemista odotan ja toisaalta pitkitän, koska Rimmisestä ei koskaan tiedä. Rakastunko taas vai juoksenko vikkelästi tekstiä karkuun?

********
Kiitos Helsingin kirjamessut ja tiedottaja Teija Armanto bloggaripassista ja elämyksestä jälleen kerran!

Kommentit

Suositut tekstit