Yöllisen iltavahtimestarin lumoavia asetelmia

Matias Riikonen: Iltavahtimestarin kierrokset
Teos, 2019
130 sivua 
Lainattu kirjastosta

Syksyn kaunein pieni kirja on nyt luettu. Se on Matias Riikosen omaelämäkerrallisen teosparin ensimmäinen osa Iltavahtimestarin kierrokset. Kirja, joka ei turhia hienostele, paukuttele henkseleitään mutta jonka sisältö on sitäkin prameampi. Se on syvää hyvää kieltä, kuun valossa paistattelevia koskettavia lauseita, maisemia Engelin kaupungista. Ja yön ihmisiä, sellaisia kuten tuntemattomat ihmiset ohi mentäessä toisinaan tuppaavat olemaan. Se on lyhyitä hetkiä, tuokiokuvia ja ajatusten näennäisen huoletonta virtaa. Haikeaa ja lempeää kuin kellastunut vanha valokuva, jonka löydämme yllättäen lipaston pohjalta.

Riikosen katse kohti öistä Helsinkiä on kaiho. Minäkertoja on koulun iltavahtimestari, joka käy katuja Töölöstä Kaivopuistoon, kun työvuoro koululla on päättynyt. Etapille on ripoteltu yöllisiä kohtaamisia, kuin tummaan sarjakuvaan piirrettyjä hahmoja. Toisinaan syntyy yhteys ja kertoja saa juttuseuraakin ennen kuin matka jatkuu läpi mystisten katujen. Riikonen kirjoittaa henkilökohtaisesti kuin esseitä, unenomaisesti kuin vain puoliksi valveilla ja vaivattomasti niin, että teksti soljuu lähes hypnoottisesti. Joissakin kohtaa iho nousee kananlihalle, silloin kun sanat muuttuvat mustiksi kuin yö ja kerrottu tavoittaa jotakin tuntematonta lukijassa kuten tässä:

Kapusin portaat ja sovittelin avaimia vintin lukkoon ja ehdin jo pelätä oven pysyvän kiinni, kunnes viimeinen avain sopi ja avasin oven kokonaiseen vinttiin ja välikattoihin kätkettyyn maailmaan. Siellä oli yksinäinen pulpetti ja sen päällä vanha matkaradio ja tyhjä viinapullo, ehkä kouluisännän piilopirtti, tai jonkun entisen iltavahtimestarin, ja tilat tuntuivat jatkuvan loputtomiin, ja kun ne sitten viimein päättyivät, tiiliseinään oli tehty reikä, josta pääsi jatkamaan, kuin vintti olisi ollut rakennusta suurempi ja olisin kävellyt hyvän matkaa yli koulun rajojen, yli koko Ullanlinnan ja Kaivopuiston, pimeän meren vintille. (s. 57–58)

Riikonen ei kirjoita tarinaa vaan kuvailee kaupungin rytmiä ja kaduilla kulkemista. En edes tiennyt Töölössä olevan noita kaikkia Riikosen mainitsemia paikkoja! Ja miten hämmentävää, että sattuma puuttuu joskus siihenkin mitä luemme. Aloitin Riikosen pienen suuren kirjan perään nimittäin Patrick Modianon uusimman Uinuvia muistoja. Tekstit kaupunkien (Helsinki vs. Pariisi) ja ajan (nykyaika vs. 60-luku) erilaisuudesta huolimatta asettuvat varjoiksi toistensa päälle; samankaltaisuus on ihokarvojen havaitsemaa, samaa pystyyn nousemista, haikeutta tunnistamisen vuoksi. Modiano on mielestäni yksi nykyhetken hienoimmista sanankäyttäjistä; hänen tekstinsä päällä leijuu aina jokin ihmeellinen usva – mistä kiitos myös Uinuvien muistojen erinomaiselle suomentajalle Lotta Toivaselle. Tätä samaa usvaa kantaa Matias Riikosen pieni kirja.

Riikonen havaitsee arkisessa katukuvassa detaljeja, jotka ovat lempeän inhimillisesti kuvattuja. Äidin ja tyttären kohtaaminen yöllisessä Ullanlinnassa raastaa rintaa. Pikkutyttö on hakenut humalaisen äitinsä ilmeisesti kapakasta ja haluaa mennä kotiin; tätä kohtausta Riikonen katsoo ilman syytöksiä mutta niin tarkalla silmällä, että hänet on helppo kuvitella seisomassa illan hämärässä kuin näytelmän katsojan äidin ja lapsen edessä. Sitten hän ottaa muistikirjansa ja kirjoittaa tytön itkuiset sanat ylös.

Kadun maisemien taltiointi on kuin Signe Branderin valokuvat sadan vuoden takaa: samaa hetken pysäyttämistä, yhden kuvan sanallistamista. Se ei vaadi vaikeaa, paksun tahmeaa kieltä vaan jollakin ilmavan kevyellä tyylillä Riikonen kirjoittaa asetelmia, joita me kaikki olemme joskus voineet nähdä:

Jätin rannan ja kuljin hautuumaan muurin viertä ja pyyhin kylmää kiveä mennessäni. Ohitin puretun wc-kopin, josta oli jäljellä ainoastaan betoninen perustus ja muutama törröttävä putki, ja aidatun leikkipuiston, jonka keinuissa ja liukumäissä roikkui teinejä kuin heidät olisi lapsina unohdettu puistoon ja he olisivat varttuneet siellä. (s. 106)