Uinuvia muistoja

Patrick Modiano: Uinuvia muistoja
Suomennos: Lotta Toivanen
WSOY 2019
117 sivua 
Lainattu kirjastosta

Hiljaiset miehet kirjoittavat hiljaisia kirjoja, joista ei voi huutaa suureen ääneen. Hiljaiset miehet istuvat hämärissä huoneissa, joita hallitsevat paperien valkeat pinot, kirjoittavan koneen takkuava nakutus, lukemattomien kirjojen rivit ja vaaleat korkeat seinät, jotka on katkaistu yhdeltä sivulta mustin, takorautaisin parvekeovin. Ranskalaisin parvekeovin. Ne antavat harvasti liikennöidylle kadulle, jota pitkin kiirehtii silloin tällöin yksittäinen auto. Hiljaisten miesten kirjoituskammion ulkopuolella ei koskaan porota aurinko, joskus sataa, toisinaan tuulee rauhaisasti, aurinko ei ulotu suoraan hiljaisen miehen hämärään vaan ohittaa talon varovasti, jottei häiritsisi koneen nakutusta, hiljaisen miehen korkeita ajatuksia.

Tällaisena näen ranskalaiskirjailija Patrick Modianon. Hänellä on päällään musta pooloneule, kun hän syksyisinä aamuina istahtaa koneensa ääreen luomaan usvaisia lauseitaan. Hän kirjoittaa aina syksyllä, silloin kun ei auringosta ole liialti vaaraa. Aamiaiseksi hän ei ole syönyt mitään muuta kuin korkeintaan tuoreen croissantin mutta juonut pienen kupillisen mustaa kahvia, kaksikin. Hän on säntillinen ja aloittaa työt kello kahdeksan. Alhaalla kadulla huutaa levoton äänitorvi, moottoripyörä kaasuttaa. Modiano ummistaa silmänsä, palaa jo aikaa sitten kadonneeseen Pariisiin.

… jospa me voisimme elää uudelleen samoina kellonaikoina, samoissa paikoissa ja samoissa oloissa sen minkä olemme jo eläneet, mutta elää kaiken paljon paremmin kuin ensimmäisellä kerralla, ilman virheitä, esteitä ja kuolleita hetkiä… se olisi kuin yliviivauksia vilisevän käsikirjoituksen kirjoittamista puhtaaksi… (s. 59)

Näin Modiano kirjoittaa uusimmassa suomennetussa romaanissaan Uinuvia muistoja (Souvenirs dormants, 2017). Lotta Toivasen suomennos on huipputyötä; on helppo uskoa hänen tavoittaneen Modianon ranskankielinen maailma täydellisesti.

Romaani kertoo Jean D. -nimisestä nuoresta miehestä, joka kävelee kaduilla nuoruutensa Pariisiin asti, 60-luvulle. Hän kertoo kohtaamistaan tuttavuuksista, ihmisistä joilla tuntuu olevan samalla tavalla tyhjää aikaa kuin kertojalla itsellään. He istuvat kahviloissa ja juhlivat, menevät töihinkin, mutta kaikki merkittävä tuntuu tapahtuvan noina joutilaina tunteina. 60-luvun Pariisi on kellertävä, hieman haalistunut, ja Modianon katse on sukua Matias Riikosen hämärän katseelle, josta voi lukea Iltavahtimestarin kierroksissa. Aika on pysähtynyttä, merkityksetöntä, kun koko maisema uinuu laiskassa sumussa. Kenties se on nostalgiaa, sen sanoittamista, että jokin koettu katoaa väkisinkin lopullisesti, mutta aina voi yrittää vangita se sanojen ikuisella ansalla. Tämä on Modianon tyylissä keskeisintä, kaipuu jota ei voi kirjoittaa suoraan auki mutta jonka voi sanoittaa suurkaupungin kaduiksi, kertojan harhaileviksi askeleiksi.

Kun aloitin Uinuvien muistojen lukemista, jokainen romaanin virke tuntui nostavan palan kurkkuun. Itketti. Aivan kuin olisin lukenut jotakin itselleni henkilökohtaista mutta kauan kadoksissa ollutta, unohtunutta. Uinuvia muistojani.

Romaanissa ei ole tarinan kaarta, sen sisältöä ei voi tiivistää pähkinänkuoreen, koska se ei ole ehyt kertomus; se on nimensä mukaisesti ripotelma muistoja, jotka ovat olleet mielen nukuksissa mutta nousevat nyt pintaan.

Modianoa kuvaillaan usein sanalla haikea, ja sillä tämänkin kirjan voisi selittää. Modiano ei koskaan kerro kaikkea, hänen lauseensa eivät tyhjene, ne jäävät heilumaan tuuleen verhon lailla, joka pyrkii pakenemaan avonaisesta ikkunasta. En kykene sanoittamaan tarkalleen sitä, mikä Modianossa minua kiehtoo; on kuin hän tavoittaisi jotakin hyvin minussa piilossa olevaa, sitä pistettä joka laukaisee surun. Kirjailijan katse on kaihoisa sillä tavalla kuin vain ihmisen katse voi olla, kun hän tietää, ettei aikaa ole enää loputtomiin. Kaikki ihmeellisimmät asiat löytyvät sittenkin nuoruudesta, ajasta joka pakenee pakenemistaan, minua, sinua ja meidän muistiamme. Toisinaan kiirehdimme kohti mutta jää ikuiseksi arvoitukseksi, miksi emme koskaan täysin tavoita sitä mikä on ollut.

Minun käsialani oli paljon varmempaa kuin kalenterin sivulle sinisellä musteella kirjoitettu teksti. Sitä mukaa kuin täsmensin reittiä, tuntui kuin olisin jo kulkenut sitä, eikä minun enää edes tarvinnut tutkailla vanhaa esikuntakarttaa. Mutta oliko tie todella oikea? Muistoihinne sekoittuu kuvia niistä poluista, joille te olette kääntyneet ja joista ette enää tiedä, minkä tienoon läpi ne kulkivat. (s. 117)