Sumutorven huutoa
Mikko Viljanen: Onni
Teos 2020
259 sivua
Lainattu kirjastosta
Astuin omaan huoneeseeni ja vilkaisin pihalle, näin kaikki tutut maamerkit kaukaisuudessa, vieno tuuli liikutti lehtiä puissa ja minuun iski syvä surumielisyys, tuntui kuin olisin viettänyt jotain loputtoman pitkää pyhää tietämättä minkä kunniaksi sitä oikein vietettiin.
Vaikka seuraankin kotimaista kirja-alaa ja sen uusia julkaisuja
melko tiiviisti, vielä pulpahtelee eteen kirjailijoita, joista en ole
oikeastaan kuullutkaan. Neljännen romaaninsa viime vuonna julkaissut Mikko
Viljanen on yksi sellainen.
Koronavuosi on luonnollisesti sortanut etenkin taide- ja
kulttuurialoja. Vaikka kirjallisuus voi kenties paremmin kuin pitkään aikaan
(ihmisillä on nyt enemmän aikaa lukea), erilaiset markkinointi- ja
messutapahtumat ovat romuttaneet uutuuskirjojen esiinmarssin. Jos seuraat
aktiivisesti somessa kirjallisuuskenttää, kustantajien sivuja ja aktiivisia kirjablogeja,
pysyt kärryillä, mutta muu massoja liikuttava markkinointi uupuu nyt kokonaan
ja useita loistavia kirjoja katoaa loputtomaan uutisvirtaan.
Ehkäpä Viljasen uutuusromaani Onni on koronakärsinyt.
Selvää on, että Viljanen on lahjakas kirjailija; HS:n Majanderin mukaan romaani
jopa nostaa kirjailijan läpimurron partaalle.
Viljasella on kauniin kirjoittamisen taito, persoonallinen katsontatapa ja
tarinankuljetuksen vimmaa. Kaikki työvälineet ovat siis hienosti kasassa hyvään
romaaniin.
Onni on kirja perheestä, perheen sisäisistä siteistä,
muistoista ja ystävyydestä. Kun minäkertoja Onni on vielä lapsi 80-luvulla,
perhe muuttaa isän työn perässä New Yorkiin. Vieraassa paikassa perhe
luonnollisesti hitsautuu yhteen, mutta jossakin vaiheessa muu perhe isää lukuun
ottamatta muuttaa takaisin Helsinkiin ja Onni löytää oman
amerikkalaismausteisen erilaisuutensa rinnalle kaveriksi Josen. Loppu
romaanista keskittyy kuvaamaan Onnin ja Josen kasvua ja opiskelua sekä lopulta
työelämään heittäytymistä. Mikään näistä ei tietenkään suju ongelmitta; ihmisen
elämä kun on yhtä puurtamista koulunpenkiltä asuntolainaan.
Onni on monisyinen teos, siksi paikoin vaativaakin
luettavaa. Viljanen väläyttää valokuvia elämän albumista, ei välitä jokaista
Onnin elämän käännekohtaa vaan tarjoilee meille väläyksiä sieltä täältä.
Fragmentaaristako? Kyllä. Viljanen rajaa useiden kymmenien vuosien aikajanaa
reilulla kädellä.
Olisin tahtonut kirjoittaa tähän arvioon, että rakastin
Viljasen romaania. Kielellisesti se on niin tasokas ja paikoin sävähdyttävän
kaunis. Mutta jostakin en saanut kiinni. Jokin jäi turhauttavasti ilmaan roikkumaan.
Kokonaisuudessa kun oli palasia, joita en oikein saanut sopimaan mihinkään tai
joiden merkitys oikeastaan kärsi juuri fragmentaarisuudesta: masentunut isosisko
Johanna ja pikkuveli Oskari. He olivat kertomuksessa mukana kuin äänettöminä
yhtiömiehinä, mutta rahansa sijoitettuaan he kaikesta huolimatta jäivät vaienneiksi.
Oskari sai muutaman oman puheenvuoronsa Oskari olematon -kappaleiksi
nimetyillä osuuksilla, mutta niiden merkitys vasta hämmensikin. En tiedä, mitä
täytettä niiden olisi pitänyt Onnin tarinaan tarjota.
Luin romaania melko pitkään. Vaikka tyyli viehätti, kerronnan
imu hellitti otteensa jossain vaiheessa. Energisimmillään romaani on alun New
Yorkin kuvauksessa. Draivia on riittävästi ja fokus nuoren Onnin arkeen
jäntevää. Heikkouteni ovat kaikenlaiset lapsuus- ja nuoruuskuvaukset. Se
saattaa selittää lukemisen kokemusta, sillä romaanin Helsinki-osuus ei jaksanut
enää kannatella alun hienoa jänniterihmastoa.
Tästä romaanista ei ole juurikaan kirjoitettu medioissa tai blogeissa. Se on ihme ja sääli. Taidokas ja kerronnallisesti paksu teos onnistuu nimittäin perhesuhteiden kuvauksessa briljantisti: aikuisten asiat jäävät lapsille usein epätarkoiksi; Onnissakin isän poissaolo on arvoitus, asia jota ei ihmeemmin perheessä selitetä. Kyseessä on kaiken kaikkiaan kiinnostava romaani, nostalgian valossa paistatteleva simpukka, jonka avautuminen ottanee aikansa.
Suosittelen Onnia ehdottomasti ainakin niille
lukijoille, joita viehätti Jani Niemisen Komero. Jotakin samaa näissä
kirjailijoissa nimittäin on: niin Nieminen kuin Viljanen ovat keränneet
kannuksiaan runoilijana; lyyrikko välittyy Viljasen kielestä, joka sisältää
tällaisia pitkään mielessä muistuvia hohdon hetkiä:
Väliaikaisuus muuttuu
asiaintilaksi ja ajan taskuista löytyy tuttua nöyhtää. Minuun asettuu kaipaus,
kuin sumutorven ulvaisu jossain kuultavien taajuuksien rajalla, kuin lapsen
huuto punatiilisten kerrostalojen seinissä. (s. 66)
Kyllä kyllä kyllä! Minäkin tiedän tuon sumutorven, olen
kuullut sen. Sellaista sumutorven huutoa etsin jokaisesta lukemastani
romaanista ja katsomastani elokuvasta.
No minä sanon sen, mitä sinä olisit halunnut sanoa: Minä rakastin tätä kirjaa! Minulle tärkeintä lukukokemuksessa on juuri tuo tunne. Kun löytää kirjailijan, jonka ääneen, kieleen ja kerrontatapaan rakastuu. Tässä kävi juuri niin. Olen yrittänyt sanoittaa, mikä nimenomaisesti vei minut mennessään, mutta kaikki luonnehdinnat ja määritelmät tuntuvat pakenevan minulta. Tämä vaan kolahti. Toki minäkin kuulun niihin, jotka ovat heikkona nuoruuden- ja lapsuudenkuvauksiin, ja seksuaalisen jännitteen kuvauksiin. Minullekin loppuosa oli vähemmän hekumallinen, mutta eri syistä kuin sinulle. On jotenkin... surullista, että elämään tulee ikääntymisen myötä pettymyksen tunteita. Nuoruus on toista. Olen nyt lukenut myös Mikko Viljasen edellisen romaanin eikä se lumonnut minua. Onni on yksinkertaisempi ja minä pidän yksinkertaisista asioista. Kiitos, että luit ja arvostelit tämän kirjan. Toivoisin, että muutkin löytäisivät "tuntemattoman kirjailijan yllätysteoksen".
VastaaPoista