Sumutorven huutoa

Mikko Viljanen: Onni
Teos 2020
259 sivua
Lainattu kirjastosta

Astuin omaan huoneeseeni ja vilkaisin pihalle, näin kaikki tutut maamerkit kaukaisuudessa, vieno tuuli liikutti lehtiä puissa ja minuun iski syvä surumielisyys, tuntui kuin olisin viettänyt jotain loputtoman pitkää pyhää tietämättä minkä kunniaksi sitä oikein vietettiin.  

Vaikka seuraankin kotimaista kirja-alaa ja sen uusia julkaisuja melko tiiviisti, vielä pulpahtelee eteen kirjailijoita, joista en ole oikeastaan kuullutkaan. Neljännen romaaninsa viime vuonna julkaissut Mikko Viljanen on yksi sellainen.

Koronavuosi on luonnollisesti sortanut etenkin taide- ja kulttuurialoja. Vaikka kirjallisuus voi kenties paremmin kuin pitkään aikaan (ihmisillä on nyt enemmän aikaa lukea), erilaiset markkinointi- ja messutapahtumat ovat romuttaneet uutuuskirjojen esiinmarssin. Jos seuraat aktiivisesti somessa kirjallisuuskenttää, kustantajien sivuja ja aktiivisia kirjablogeja, pysyt kärryillä, mutta muu massoja liikuttava markkinointi uupuu nyt kokonaan ja useita loistavia kirjoja katoaa loputtomaan uutisvirtaan.  

Ehkäpä Viljasen uutuusromaani Onni on koronakärsinyt. Selvää on, että Viljanen on lahjakas kirjailija; HS:n Majanderin mukaan romaani jopa nostaa kirjailijan läpimurron partaalle. Viljasella on kauniin kirjoittamisen taito, persoonallinen katsontatapa ja tarinankuljetuksen vimmaa. Kaikki työvälineet ovat siis hienosti kasassa hyvään romaaniin.

Onni on kirja perheestä, perheen sisäisistä siteistä, muistoista ja ystävyydestä. Kun minäkertoja Onni on vielä lapsi 80-luvulla, perhe muuttaa isän työn perässä New Yorkiin. Vieraassa paikassa perhe luonnollisesti hitsautuu yhteen, mutta jossakin vaiheessa muu perhe isää lukuun ottamatta muuttaa takaisin Helsinkiin ja Onni löytää oman amerikkalaismausteisen erilaisuutensa rinnalle kaveriksi Josen. Loppu romaanista keskittyy kuvaamaan Onnin ja Josen kasvua ja opiskelua sekä lopulta työelämään heittäytymistä. Mikään näistä ei tietenkään suju ongelmitta; ihmisen elämä kun on yhtä puurtamista koulunpenkiltä asuntolainaan.

Onni on monisyinen teos, siksi paikoin vaativaakin luettavaa. Viljanen väläyttää valokuvia elämän albumista, ei välitä jokaista Onnin elämän käännekohtaa vaan tarjoilee meille väläyksiä sieltä täältä. Fragmentaaristako? Kyllä. Viljanen rajaa useiden kymmenien vuosien aikajanaa reilulla kädellä.

Olisin tahtonut kirjoittaa tähän arvioon, että rakastin Viljasen romaania. Kielellisesti se on niin tasokas ja paikoin sävähdyttävän kaunis. Mutta jostakin en saanut kiinni. Jokin jäi turhauttavasti ilmaan roikkumaan. Kokonaisuudessa kun oli palasia, joita en oikein saanut sopimaan mihinkään tai joiden merkitys oikeastaan kärsi juuri fragmentaarisuudesta: masentunut isosisko Johanna ja pikkuveli Oskari. He olivat kertomuksessa mukana kuin äänettöminä yhtiömiehinä, mutta rahansa sijoitettuaan he kaikesta huolimatta jäivät vaienneiksi. Oskari sai muutaman oman puheenvuoronsa Oskari olematon -kappaleiksi nimetyillä osuuksilla, mutta niiden merkitys vasta hämmensikin. En tiedä, mitä täytettä niiden olisi pitänyt Onnin tarinaan tarjota.

Luin romaania melko pitkään. Vaikka tyyli viehätti, kerronnan imu hellitti otteensa jossain vaiheessa. Energisimmillään romaani on alun New Yorkin kuvauksessa. Draivia on riittävästi ja fokus nuoren Onnin arkeen jäntevää. Heikkouteni ovat kaikenlaiset lapsuus- ja nuoruuskuvaukset. Se saattaa selittää lukemisen kokemusta, sillä romaanin Helsinki-osuus ei jaksanut enää kannatella alun hienoa jänniterihmastoa.

Tästä romaanista ei ole juurikaan kirjoitettu medioissa tai blogeissa. Se on ihme ja sääli. Taidokas ja kerronnallisesti paksu teos onnistuu nimittäin perhesuhteiden kuvauksessa briljantisti: aikuisten asiat jäävät lapsille usein epätarkoiksi; Onnissakin isän poissaolo on arvoitus, asia jota ei ihmeemmin perheessä selitetä. Kyseessä on kaiken kaikkiaan kiinnostava romaani, nostalgian valossa paistatteleva simpukka, jonka avautuminen ottanee aikansa.

Suosittelen Onnia ehdottomasti ainakin niille lukijoille, joita viehätti Jani Niemisen Komero. Jotakin samaa näissä kirjailijoissa nimittäin on: niin Nieminen kuin Viljanen ovat keränneet kannuksiaan runoilijana; lyyrikko välittyy Viljasen kielestä, joka sisältää tällaisia pitkään mielessä muistuvia hohdon hetkiä:

Väliaikaisuus muuttuu asiaintilaksi ja ajan taskuista löytyy tuttua nöyhtää. Minuun asettuu kaipaus, kuin sumutorven ulvaisu jossain kuultavien taajuuksien rajalla, kuin lapsen huuto punatiilisten kerrostalojen seinissä. (s. 66)

Kyllä kyllä kyllä! Minäkin tiedän tuon sumutorven, olen kuullut sen. Sellaista sumutorven huutoa etsin jokaisesta lukemastani romaanista ja katsomastani elokuvasta.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Se minkä menetämme

Väkivallan historia

Tuhkaa Lapin sodan jälkeen