Aila Meriluoto ja Kimeä metsä #tanssivakarhu25


Aila Meriluoto: Kimeä metsä
WSOY, 2002
126 sivua
Lainattu kirjastosta


Yle on jakanut omaa runouspalkintoaan Tanssiva karhu vuodesta 1994 lähtien. Tuolloin palkinnon sai Sirkka Turkan Sielun veli. Palkinto juhlii tänä vuonna 25. vuottaan, ja sen kunniaksi Yle haastaa lukijat mukaan jakamaan lukukokemuksiaan (#tanssivakarhu25). Tämän vuoden voittaja julkaistaan heinäkuussa Kajaanin runoviikoilla.

Joukko kirjabloggaajia lähti Ylen runohaasteeseen mukaan. Kukin bloggaaja sai valita vuoden ja runoilijan; itse nappasin vuoden 2002 voittajan Aila Meriluodon ja runoteoksen Kimeä metsä. Koostesivu bloggareiden Tanssiva karhu -runokirjojen arvioista löytyy Ylen sivuilta.




Metsä, jota kukaan ei kuule

Aila Meriluodon vuonna 1971 ilmestynyt Peter-Peter-kirjeromaani teki minuun jokin aika sitten vaikutuksen, sillä tekstin intensiivisyys ja päähenkilö Sannan ajatukset ovat upean ajattomia, jopa moderneja. Jotenkin kuvittelin, että aika kuultaisi yli 40 vuotta vanhan Meriluodon tekstistä läpi, mutta jos unohtaa nyt jo kuolleen käsinkirjoitetun kirjeen muodon, romaanin sisällön tuoreus ja tuttuus ilahduttaa – miten ajatonta onkaan kiinnostuneen, rakastuneen ihmisen elämä! 

Odotukset Kimeä metsä -runoteoksesta olivat siis jo hitusen koholla; Meriluodon tavassa kirjoittaa on jotakin sympaattista ja tavoitettavissa olevaa. Kimeä metsä on Meriluodon 12. runokokoelma ja jakautuu 11 osaan. Lopussa on lisäksi 10 Meriluodon suomentamaa Emily Dickinsonin runoa. En puutu tässä lukukokemuksessa näihin käännöksiin, kuuntelen vain Meriluodon ikiomaa metsää.

Meriluoto käsittelee teoksessaan niin vanhuutta, vanhenemista, muistoja kuin vanhenevan pariskunnan välistä kiintymystä ja seksuaalisuutta. Vuodenajoista kukoistaa paraatipaikalla kesä, joten luin kirjan vallan mainioon aikaan – juuri kun kesä humisee ja remuaa kaikkialla! Ehkä siksi tavoitinkin teoksesta parhaiten ne sanat, joissa upotaan lähes romanttisessa hekumassa kesään, apilapäihin, riippumattoon, ruiskukkiin ja lintujen höyheniin, viivähdetään jopa Toscanassa. Metsällä on tietysti kokoelmassa vankka paikkansa, se on niin kimeä ettei kukaan kuule.

Osa runoista, kenties juuri eniten nuo ikää ja parisuhdetta käsittelevät, jäävät etäälle, puhuvat asioista, jotka eivät itseäni kiinnosta, joihin en saa tuntumaa, jotka vieraantuvat minusta puhuessaan toisinaan objekteista pronomineilla (se, siitä); runojen epätarkka zoomaus hiertää: Puhuin sille pitkään / ja sitten katsoin puolisokein silmin: / ei sitä siinä ollutkaan (s. 70). En tunne mitään, koska haluan täsmäsanoja, nuolia jotka laukovat maaliin epäröimättä. Viittaukset tekstinulkoiseen maailmaan ja vieraskielisiin käsitteisiin, jotka ovat tietenkin jotakin mutta minulle pidättyväisiä, eivät helpota lukemista kuten Jeder Engel ist schrecklich (s. 102, suom. Jokainen enkeli on kauhea), joka paljastuu Rainer Maria Rilke -lainaksi. Runouden historian tuntemattomuus siis kostautuu, kun Meriluoto puhuu menneisyyden kanssa. Sivun 44 Onwards christian soldiers on taas laina vanhasta virrestä.

Joissain runoissa tekee mieli käyttää punakynää. Meriluodolla tuntuu olevan tapa napauttaa runon loppuun yhden kahden sanan mittainen vasaranisku kera pisteen: Se laajenee läpi ihojen, peittojen, / lämmittää huoneen seinät, / hohkaa taivaalle. / Avaruus syvää lämmintä lepoa. / Tässä. (s. 47) Tällaiset lopetukset saisivat minulta yliviivauksen. Ne kummasti yskittävät, jättävät jotakin kurkkuun. Sanotko sinä runoilija siis minulle pisteen lisäksi, että tähän runo nyt todellakin loppuu? Miksi sinä Aila niin sanot? Tietysti kaikella on merkitys; nyt on vain kyse siitä, millaiset runot resonoivat minussa. Kimeässä metsässä eivät todellakaan kaikki. Osa suorastaan ärsyttää.

Mutta sitten Meriluoto kirjoittaa kevyesti, tenhosti, ihanasti:

Västäräkki, pieni ja laiha
paluulennon jälkeen
viipotti katuun ensimmäiset säkeet.
Heti taivas tempasi niistä itselleen sinisen musteen.
Nyt se on kirjoitettu laidasta laitaan:
V-Å-R! Meidän.

Usko tai älä.

(s. 33)

Tosin tästäkin olisin jättänyt irrallisen käskyn lopusta pois; se latistaa kaunista ruotsin kielen sanaleikkiä, jota haluan pysähtyä pyörittelemään kielelläni niin että se jää viimeiseksi muistoksi. 

Meriluoto pisteyttää ja pilkuttaa runojaan, hakkaa välimerkeillä niihin jämäkämpää tahtia, mikä toisaalta helpottaa lukemista mutta myös kadottaa lukemisen keveydestä jotakin olennaista. Nasevuuden sanottuun saisi mielestäni tuoda itse runon sisältö, substanssi, ajatuksen tiiviys ja sakeus, eivät välimerkit. Ehkä tässä aika on tehnyt tepposet, tiedä häntä. Suosiiko nykyrunous väljempää muotoa ja vähempiä välimerkkejä? Vuodesta 2002 on kuitenkin jo 17 pitkää vuotta. Aika kirii niin valtavaa vauhtia. 

Luontoon ja kesään piirtyvät runot tuntuvat Kimeässä metsässä läheisimmiltä, niitä luen useamman kerran läpi. Ikää käsittelevät runot antavat nivelten natista ja suonet ovat koholla. Tietenkin ne ovat tunnistettavia elämän yksityiskohtia mutta keski-iästäni huolimatta vielä kuin kaukainen humina jossakin metsän takana. Nyt kun kesä antaa parastaan ja juhannukseksi on luvattu aurinkoa ja lämpöä, minä viihdyn parhaiten siellä missä ajalla on loppujen lopuksi kaikkein vähiten valtaa: metsän reunassa, ulkoluodolla. Yksittäiset ajatukset joissain runoissa tuntuvat iholla asti, kun Meriluoto kirjoittaa: Illalla kasvatamme unta (s. 47), Luulin jo kirjoittaneeni elämän loppuun (s. 90) tai Tasainen harmaus aus düsterem Nebelmeer (s. 64), joka tuo mieleen yhden lempitaiteilijoistani Caspar David Friedrichin (1774-1840), tuon sumumeren vaeltajan taiteilijan. 

Ja kaikkein kauneimmaksi nousee tämä runo, nyt ja tässä huumaavassa kesän hetkessä:

[…]
Kesä, silmät kiinni. Vajoaminen
ikiaikaisiin kesiin, kesien kerroksiin.
Entisiin, tuleviin.
Tämä hetki. Juuri tämä.

Tuulella oli mesiangervon sormet,
se kosketti kevyesti
nukkujan kasvoja.

(s. 36)

Huumaavaa juhannusta, lukijat!

Kommentit

Suositut tekstit