Äideistä parhain sä oot

Taina Latvala: Välimatka

WSOY, 2012

252 s.

Kesäkirja

Ajattelen joskus, että jos minulla olisi äiti, välillämme ei olisi minkäänlaista etäisyyttä. Suhteemme olisi särötön. Emme tuntisi kitkaa, koska äitini olisi ihana. Rakas, läheinen, hyvä. Hän tietäisi sopivasti mutta ei neuvoisi liikaa; kertoisin hänelle elämästäni sopivasti mutta en liikaa. Ihailisin äitini tyyliä ikääntyä. Vastapainoksi hän rakastaisi lastani kuin omaansa – siis minua. Tällaista todellisuutta en valitettavasti ole saanut elää; minä elän kuvitelmissa, ja hyvä niin. Voin kuvitella minulle ja äidilleni suhteen, eikä kukaan voi koskaan sanoa sen olevan jollakin tavalla väärin kuviteltu.

Miksi äidin ja aikuisen tyttären suhde on useimmiten tai sen oletetaan olevan hankala? Mikä siinä voi hiertää? En tiedä, mutta Taina Latvalan Välimatka kertoo yhdenlaisen sukupolvitarinan, jossa lukijan aistittavaksi jää, millainen suhde äidille ja tyttärelle on syntynyt.

Kaikki lähtee surusta. Jos Juha Itkosen Ajossa koettu, yhteinen suru ajoi perheenjäsenet puhumattomiksi ja erilleen, Latvala lähestyy romaanissaan menetyksen teemaa toisesta kulmasta. Entä jos suru onkin se voima, joka pitää perheenjäsenet yhdessä? Kun kaksi toisilleen läheistä menettää rakkauden, johon molemmilla on yhtä suuri vaikkakin erilainen oikeus, heistä kasvaa yksi kokonainen sureva voima, äiti-tytärliitto. Äiti on menettänyt miehensä ja tytär isänsä. Kumpikaan ei tiedä, miksi ja minne isä lähti. Menetys on eritasoinen perheen eri rooleille. On ehkä vaikea surra yhdessä, vaikka suru on yhtä kaikki perheen omaa surua, joka tiivistää kaksi heikkoa toisiinsa kuin laasti tiilet. Tässä tarinassa liiton ulkopuolelle jää – vai jättäytyy? – perheen siskoista toinen, isosisko Elli. Hän on eräällä tavalla selviytyjä, voimanainen, jonka suru ei ole tarinan kannalta kiinnostavaa.

Välimatkassa äidin ja tyttären suhdetta on kuvattu lempeän ymmärtäväisesti, sallien molempien osapuolten omanlaisen olemisen. Aika ja maailmankuva kasvavat kahden kohdun kautta lähentyneen välille ja syntyy auttamaton välimatka. Mutta se ei ole kireää tarpoa, vaikeaselkoista ja -kulkuista. On sellaista välimatkaa, jossa on molemminpuolista rakkautta. Ja tästä kaikesta Latvalan romaanissa on kyse: menetyksestä, sen jättämistä yhteisistä jäljistä, kahden sukupolven etäisyydestä – kuitenkin toivoa täynnä.

Romaani viehätti minua kovin. Eritoten sen kieli murreosioissa, äidin nuoruudenkuvauksissa, kiehtoi, eikä minulla ole mitään syytä olettaa, etteikö Latvala puhuisi ihan aitoa pohjanmaata. Kieli on hartaan tasapainoista, mustavalkoinen välähdys menneeseen maailmaan:

Silloon mä olin viälä autuaan tiätämätöön, kuinka tämä kaikki tulis meirän elämähän vaikuttamahan. Likka istuu jopparilla mun villatakki hartioollansa ja katteli mustia maisemia, kuusia ja ojia joita tiäsi mettäs olevan. Koko matkan se oli hilijaa ja piti musta kiinni, katteli kuinka talojen valot sammuu ja tähäret putos. (s. 131)

Äidin muistelmat katkovat rytmikkäästi tarinaa; yhteys toimii. Varsinaisessa kertomuksessa äiti ja tytär matkustavat Teneriffalle juhlimaan äidin kuusikymppisiä. Retrospektion keskiössä on puolestaan äidin rakkaus Jaakkoon, hänen sisarensa Tuulikin kohtalo ja kolmiodraama. Lopun puolella ääneen pääsee kadonnut isäkin, kun tytär löytää isän päiväkirjan äidin käsilaukusta ja saa selville perheen salaisuuden. Näistä aineksista Latvala rakentaa eheän, tyylikkään ja surusta huolimatta lämpimän perhetarinan, joiden henkilöihin lähennyin. Etenkin äitihahmo on koskettava; niin todentuntuinen, niin suomalainen. Pyöreä kuin voisilmäpulla, arka kuin metsäjänis, herkkä kuin heinänkorsi. Modernin ajan tytär, reilusti parikymppinen nainen, on vielä minuuttaan etsivä toisinto äidistä, ei vielä voisilmäpullainen mutta kantaa samaa arkuutta harteillaan – toisin kuin etäälle jätetty isosisko Elli, jolla on manipuloivakin asenne pikkusiskoonsa. Tämän minä pikkusiskona tunnistan, isosiskon selittämättömän vallan ja mahdin. Ja sekös lämmittää lukemista, itsensä tarinasta löytäminen.

Latvalan kieli on hiottua. Kuten jo aikaisemmassa arviossa kertomuskokoelmasta Ennen kuin kaikki muuttuu sanoin: ei tarvitse pelätä, että Latvala pettäisi lukijansa. Kerronta on pehmeää olematta imelää, vahvaa sortumatta kylmyyteen. Se lämmittää kuin kuuma kaakaomuki syysmyrskyssä. Siellä täällä Latvala pudottelee pieniä helmiä lukijan iloksi, kertoo elämästä vähäeleisin yksityiskohdin:

Vainajien hyytävät henget puhaltelevat kinosten yllä, tuuli huutaa tullakseen kuulluksi. Isin varpaita paleli aina. Joka päivä hän poltti puolitoista askia tupakkaa, hänellä oli siksi huono verenkierto. Minä toin hänelle yläkerrasta villasukat aina, kun hän pyysi. (s. 15)

Kun laskeva aurinko valaisee hänen vihreät silmänsä, hän näyttää hetken hyvin nuorelta, aivan kuin lukemattomat eiliset päivät olisivat pudonneet laitojen yli mereen. (s. 126)

Mä olin yksin pualisen tuntia, join nisukahvit, näin kuinka oranssit leheret putooli salaa maahan. Elli oli viälä koulus, hikooli murtolukujen kans jokka ei ollu koskaan menny mun jakeluhun. Kaapikello naksutti katuavat sekunnit, varis nauroo ikkunan takana ja mä ajattelin, että lauantaina vois haravoora takapihan. (s. 127)

Minun äitini ei olisi ollut kuusikymppisenä samanlainen kuin Välimatkan äiti. Hän oli maailmaa nähnyt humoristi, avoin ja utelias, mikäli oikein muistan. Mutta vanhemman sukupolven äitiydessä on aina jotakin nostalgista. He ovat eläneet niin erilaisen elämän kuin me nousukauden tai lama-ajankin lapset. Heidän silmissään hohtavat kirkonkylät, hiekkatiet, heinäpellot ja pumpulimekot, olivat he sitten Helsingin tai Pohjanmaan tyttöjä. Ennen kaikkea heissä asuu viisaus, jota en itse tunne äitinä vielä omistavani – olen ikään kuin edelleen vain tytär ja lapsi minäkin. Latvala väläyttää tätä äitiyden myyttiä, jossa on jotakin ikuista uhrautumista ja sokeaa, hyvää rakkautta. Lukekaa Välimatka, niin ymmärrätte.

Hyvässä tarinassa pitää olla hieman herkkyyttä, kasa kaaosta, ripaus rakkautta ja tuokkonen tuulta elämän surullisemmalta puolelta. Siten syntyy kosketus kirjailijasta lukijaan. Nyt se syntyi.