Yes, I was there, too

The view and the river

Olen kuin Bronski Beatin Smalltown Boy. Paitsi etten ole poika enkä sillä tavalla päähänpotkittu tai väärinymmärretty kuin Somerville laulaa. Mutta kuitenkin sellainen pikkukaupungin tyttö. Tällaiseen itsetutkiskeluun päädyin käytyäni äskettäin elämäni ensimmäistä kertaa Lontoossa.

Olen brittimusiikin kasvatti. Olen Super Channelin ja Sky Channelin aivopesemä 80-lukulainen, joka vietti koulunjälkeiset tunnit olohuoneen lattialla rötköttäen tuijottamassa Hanging Around with the Big Boys -ohjelmaa, kiihkeästi Nick Kershaw’n uusinta videota odottaen. Jos onni oli suopea, kuvaruutuun ilmestyi OMD, Howard Jones tai minulle maailman britti-ihmeistä suurin, The Icicle Works. Opin pitämään kaikkea englantilaista mielenkiintoisena, tärkeänä ja tyylikkäänä. Minua ei kasvattanut jokin vapaamielinen kansojen melting pot, Amerikka, vaan saarivaltio, jossa pojilla oli isot etuhampaat ja hörökorvat ja jossa tuntui aina olevan syksy ja sade.

Onkin ihmeellistä, etten ole aikaisemmin ajautunut Lontooseen. Tosin minä halusin aina nuorena Liverpooliin, ja Manchesteriin sitten, kun rakastuin Tim Boothin luotsaamaan Jamesiin.

Ehkä pikkukaupungin tyttö pelkää isoja kaupunkeja. Sitä hallitsemattomuutta, kun kaikkialle on liian pitkä matka ja olet riippuvainen menemisen etukäteissuunnittelusta, metrolinjoista, niiden risteyksistä ja ulottuvuuksista. Kävellen et olisi ikinä perillä, eivätkä etäisyydet ole suuria vain paikkojen vaan myös ihmisten välillä.

Nyt olen saanut Lontoon-kasteeni. Lyhyen viikonloppupyrähdyksemme syynä olivat eräät viisikymppiset. Mahtavien ja musiikillisten juhlien lisäksi minusta tuntuu, että vietin erinäisen paljon aikaa metrossa ja metrokartan opiskelun parissa. Alkuun ajelimme vähän harhaan, otimme vastaan vääriä reittineuvoja, käytimme aikaamme ihanteellisen reitin selvittämiseen – emme asuneet turistikeskustassa vaan Lontoon itälaitamilla Thamesin varrella, vähän niin kuin East Endissä. Siellä missä 1800-luvulla oli vain telakoita. Käsittämättömän pitkä joki se Thames.

Sillan alla

Kirjallisuus jäi tällä matkalla heikolle hapelle. Katselin nähtävyyksiä ulkoa, koska ensimmäinen helle osui yllemme. Niinpä me kävelimme katsomaan, miten pieni ja matala Piccadilly Circus todellisuudessa on. Veneajelulla paljastui, kuinka tavanomaisen tylsä on London Bridge, olinhan kuvitellut siitä vaikka mitä vuosikausia lapsena London bridge is falling downia luritellessa. Onneksi Tower Bridge antoi kuvitelmille korviketta. Kävelimme joelta Sohoon asti voidaksemme huuhtoa kuumuuden kainaloista oluella The Dog and Duckissa ja löytääksemme sattumalta The Berwick Streetin, jonka Oasis on ikuistanut levynsä kanteen. Covent Gardenissa viivähdimme varjon alla virkistämässä kurkkua pimmsillä ja shandylla. Siellä nurkilla varsin taitava katusoittaja Rob Falsini ilahdutti ohikulkijaa covereilla. Hän oli joka pennynsä ansainnut. Love Pride oli taasen tyhjentänyt Regent Streetin autoista, ja kävely helteisessä kaupungissa tuhansien muiden kanssa hymyilytti. 

Toivottavasti muusikko ei pahastu
julkisuutta: Rob Falsini

Lontoossa on kaksi kertaa niin paljon ihmisiä kuin koko Suomessa. Perjantai-iltana kello kuusi Leicester Squaren metropysäkillä sen huomasi, kun metro täyttyi viimeiseen senttiin asti jaloista, hikisistä ihoista ja ilmeistä. Ei ilmastointia. Sen sijaa kuulutuksia, että mikäli olo alkaa tuntua heikolta ja pyörryttää, siirry hyvä ihminen ulos metrosta, hanki ilmaa ja istuudu alas rauhoittumaan. Kätevä neuvo, jos satut tuntemaan heikotusta pitkän pysäkkivälin aikana. Ja jos yhteen metrojunaan ei mahtunutkaan, seuraava tuli heti perään. Minä nyt en meinannut mahtua pygmien metroon muutenkaan, 182-senttinen normaalikokoinen skandinaavi.

Sanotaan mitä tahansa englantilaisesta ruoasta, minä söin elämäni parhaimmat salaatit Lontoossa. Ehdottoman tuoreita raaka-aineita, väriä ja ripaus makeutta jollakin salaisella kastikkeella. Toisen nautin buffalo-mozzarellasta italialaisessa ohikulkupaikassa Canary Warfissa ja toisen kanasta herkuttelin kuuluisassa The Mayflower -pubissa (Rotherhithe village), jonka merelliset juuret ulottuvat aina 1600-luvulle. Varmaankin kaunein pubi, missä olen ikinä käynyt (www.mayflowerpub.co.uk). Pubiin astuminen on kuulemma kuin paluu tuolle vuosisadalle, mikä voi olla hyvinkin totta. Portaiden narina paljasti vuosisatojen huokaukset ja kaiut.

Lyhyt pyrähdys Lontoon helteessä oli pieni tyyliharjoitus, josta voi seurata uusia matkoja. Jotakin senluonteista vihjailua olen kotona kuullut, koska massiivinen Rolling Stones -näyttely avautuu kaupungissa huhtikuussa 2016. Minä en nyt Rollareista ymmärrä välittää, vaikka oikean maan asukkeja ovatkin, mutta nyt kun metrokarttakin on tutumpi, voisinhan sitä pikkukaupungin tyttö tarkistaa ison kaupungin kulmia lisää. Hyde Parkinkin Speakers’ Corner jäi testaamatta. Ja The Commitments -musikaali. Ja kuninkaalliset tallit. Ja Notting Hillin hillitty charmi. Ja kirjakaupat. Ja kello viiden tee.

This is docklands. And a hotel.

Jonottivat aamiaiselle kuin Turun Blankossa konsanaan.

Rakkautta, rakkautta vain

Teeveestä tuttu tuolla nurkan takana!

Covent Gardenissa

Pimmsiä kannullinen kaikille!

Lontoolainen silmä

Pieni kuin Piccadilly

Kirjailijaspottaus

Ellun kultaa

Hyde Parkin nelijalkaiset