Aina joku kesken

Kalle Lähde: Happotesti Otava, 2016 269 sivua Ilman häpeää olisi eläminen kyllä käsittämättömän helppoa. Ilman sosiaalista suodatinta ihminen olisi oikeasti vapaa. Normiannos häpeää tekee ihmisestä inhimillisen epäilijän, joka ei markkinoi itseään ja osaamisiaan rinta rottingilla, nouse tuon tuostakin esiintymislavoille huutamaan sanomaansa, osallistu kaiken maailman taito- ja kestävyyskisoihin uskoen sokeasti voittoon. Häpeä on kehtaamattomuutta ja itsensä pimittämistä. Epäonnistumisen pelko on juurrutettu ihmiseen jonkinlaisena sukupolvirasitteena. Alkoholi on loistava estojen poistaja, sehän tiedetään. Se on keksitty madaltamaan häpeän korkeaa muuria. Mutta siitä ne ongelmat vasta alkavatkin. Kalle Lähteen Happotestiä lukiessa on vaikea sanoa, kumpi häpeämättömyys tällä raitistuneella alkoholistilla on voimakkaampi: se miten hän kehtasi uppoutua juomiseen vaiko se miten hän pystyi kirjoittamaan alkoholismistaan erinomaisen romaanin. Niin tai näin, Kalle

Antto Terras: Stockmann Yard – Myymäläetsivän muistelmat Like, 2015 285 sivua Minä olen Antto, ja kirjoitan tätä kirjaa juuri Sinulle. Sinä et ole välttämättä koskaan nähnyt minua, mutta minä olen seurannut sinua. Jännää, tai pelottavaa? No ei. Jos olet milloinkaan seissyt Stockan kellon alla venaamassa kaveria tai taistellut itsesi jouluruuhkassa Herkun kalatiskille asti tai sovitellut kolmannessa kerroksessa Monclerin takkia johon sinulla ei ole varaa, niin sieltä me toisemme tunnetaan. Joko soittaa kelloja – ikään kuin joku tuijottaisi mutta ei ehkä sittenkään? (s. 17) Bravo, bravo, BRAVO! Näin tahtoisin huudahtaa täältä kotikatsomosta esikoiskirjailijalle, joka ryhtyi hankalaan tehtävään: kirjoittamaan huumorilla niinkin vakavasta asiasta kuin omasta työstä ja työnantajasta. On suorastaan häpeällisen rohkeaa asettua avoimesti oman elämänsä näyttämöllä juuri siihen paikkaan, missä ei yleensä ole sopivaa rällästellä ja pistää läskiksi. Ei ainakaan julkisesti ja julkis

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö Tammi, 2015 441 sivua Hirviöiden kohtaaminen Teatterintekijä Saara Turusen Rakkaudenhirviöstä on ehditty sanoa jo niin paljon ja palkitakin Helsingin Sanomien puolesta, että yhden arvion kirjoittaminen lisää ei tuone mitään merkittävää kirjan ympärillä kuohuneeseen virtaan. Ensin kuvittelin sanovani vain lyhyesti jotakin romaanista, mutta ilmeisesti lyhyt ei ole minun elementtini. Rakkaudenhirviön tasoa ja erinomaisuutta on turha puida; vastaan pulikoimista ei ole. Teos on omassa lajityypissään tehokas ja esikoisromaaniksi erittäin varmaotteinen. Tällaisia esikoiskirjoja lukiessa syntyy väistämättä ajatus, että mihin kaikkeen kirjoittaja jatkossa pystykään, jos ensiaskeleet ovat näinkin tukevat ja horjumattomat. Vahvinta romaanissa on päähenkilön nuoruudenkuvaus, aseeton kamppailu lapsuudessa koettua epäreiluutta ja kohtuuttomuutta vastaan. Se kasvatti minussa lukijana myötäsurua, joka voimistui tarinan edetessä. Miksi joiltakin lapsi

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta Johnny Kniga, 2015 171 sivua Kenellä meistä on siisti meikkipussi? Kuka tietää, mitä hänen meikkipussissaan lopulta on? Kuinka moni vaihtaa kuuden kuukauden välein ripsivärinsä uuteen? Kuka heittää vanhat huulipunat vuoden jälkeen roskikseen? Juuri niin.    Meikkipussi on elämän metafora. (s. 102) Meillä jokaisella on todennäköisesti oletus siitä, miten elämän tulisi mennä tai ainakin, miten oma elämä saisi mennä. Jos keltä tahansa ohikulkijalta kysyisi, millainen on tyypillinen viisikymppinen koulutettu nainen pääkaupunkiseudulta, tuskin kukaan sanoisi hänen olevan perheetön, avioton sinkku. Olettamus on, että naisen tavoite on yhä päätyä naimisiin ja hankkia lapsia. Toisaalta tähän olettamukseen sisältyy se perusajatus, että elämän jatkuvuutta syntyy vain elämää siittämällä. Jälkikasvu ei siis ole tärkeää ainoastaan yksilön itsensä kannalta vaan myös yhteiskunnallisesti. Me kaikki tarvitsemme lapsia, joista syntyy uusia sukup