Erään naisen elämä

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta
Johnny Kniga, 2015
171 sivua

Kenellä meistä on siisti meikkipussi? Kuka tietää, mitä hänen meikkipussissaan lopulta on? Kuinka moni vaihtaa kuuden kuukauden välein ripsivärinsä uuteen? Kuka heittää vanhat huulipunat vuoden jälkeen roskikseen? Juuri niin.

   Meikkipussi on elämän metafora. (s. 102)

Meillä jokaisella on todennäköisesti oletus siitä, miten elämän tulisi mennä tai ainakin, miten oma elämä saisi mennä. Jos keltä tahansa ohikulkijalta kysyisi, millainen on tyypillinen viisikymppinen koulutettu nainen pääkaupunkiseudulta, tuskin kukaan sanoisi hänen olevan perheetön, avioton sinkku. Olettamus on, että naisen tavoite on yhä päätyä naimisiin ja hankkia lapsia.

Toisaalta tähän olettamukseen sisältyy se perusajatus, että elämän jatkuvuutta syntyy vain elämää siittämällä. Jälkikasvu ei siis ole tärkeää ainoastaan yksilön itsensä kannalta vaan myös yhteiskunnallisesti. Me kaikki tarvitsemme lapsia, joista syntyy uusia sukupolvia kannattelemaan meitä vanhempia. Toisaalta taas tuossa olettamuksesta tyypillisestä keski-ikäisestä naisesta on jotakin hyvin vanhoillista ja kaavoittunutta. Tahtomattaan se sisältää ikävän kuvitelman, että kaikki asiat elämässä voi vain valita ja poimia ostoskoriinsa kuin täydellisen terveysmyslin kaupan hyllyltä.

Kaisa Haatanen kaivoi esikoiskirjansa aiheet sieltä, mistä jokaisen naisen totuus löytynee: meikkipussin pohjalta. Meitä on Lumene-naisia, ekonaisia, ranskalaisten huippumerkkien huumaamia naisia, meikittömiä perusvoidenaisia, päättämättömiä häröilijöitä, kaikenlaisia, ja meikkipussimme saattaa kertoa meistä enemmän kuin arvaammekaan. Miksi me olemme sellaisia kuin olemme ja mitä arvomme ja kiinnostuksenkohteemme meistä kertovatkaan?

Meikkipussin pohjalta oli eteeni sattunut hauska välipala, pikalaina, jonka lukee nopeasti. Se on kohta 5-kymppisen kustannusmaailmasta leipänsä saavan, menestyneen ja naimattoman Tytin tilitys elämän aakkosista. Siis ikään kuin sellainen taaksekatsomisen pysäkki, kun juna on kolahtanut risteysasemalle, jossa on pakko seisahtaa ennen seuraavaa etappia ja vilkaista viimein tähän asti hytkytetty matka. Miten pitkälle kirjassa onkin kyse kirjailija Kaisasta, joka – kas kummaa – on myös pian 5-kymppinen kustannuspäällikkö, sinkku maailmanmatkaaja, jää tietysti roikkumaan ilmaan. Fiktiota kaikki tyynni, eikö niin?

Lähdin siitä, että ymmärtäisin päähenkilöä Tyttiä, lähestynhän itse joidenkin vuosien kuluttua noita maagisia tasavuosia. Ajattelin, että kirja on kohtaaminen samankaltaisen ihmisen kanssa. Mutta kyllähän me kaikki sen tiedämme: ikä ei sittenkään ole mikään staattinen määrite ihmisille. Me kaikki olemme tyyppejä, emme ikävuosia. Löysin romaanin päähenkilöstä Tytti Karakoskesta yhtä paljon itseäni kuin saattaisin löytää Teemu Selänteen elämänkerrasta.

Mutta hei, ei siitä sen enempää, koska se ei ole mielenkiintoista. Meikkipussin pohjalta on kuvattu sisälehdellä ”typerryttävän hauskaksi ja itkettävän uskottavaksi” kertomukseksi. Aivan tällaista sisältöä en itse kirjasta löytänyt, vaikka hauska se toki on, aivan takuulla. Itkua tarina ei saanut aikaan – taidan itkeä hieman toisenlaisten asioiden vuoksi. Kyllä tässä kirjassa enemmän painaa koomisuus ja nimenomaan arkinen komiikka. Hölmöt seikat, joihin elämässä törmää, kun käy kaupassa, asuu naapurina, omistaa sukua, rakastaa ja rakastuu. Haatanen kirjoittaa sujuvasti ja värikkäästi, oivaltavastikin toisinaan; hänellä on ehdottomasti optimistinen asenne kynässään. Kun kerrostalo-Tytti analysoi naapureitaan kappaleessa Seinänaapurit, saatoin hykerrellä hieman ääneenkin. Onhan meillä jokaisella tarinoita ihmeellisistä naapureista, joista tiedämme lopulta vain sen, mitä elämän äänet heistä kantavat.

Pidin kirjan lyhyistä kappaleista. Pieniä elämänpätkiä oli mukava lukea. Näissä pikkupurtavissa ei päästy onneksi mässäilemään aiheilla, vaan ajatukset esimerkiksi miehistä, vaihdevuosista ja tulevaisuudesta kiteytettiin parhaimmillaan kolmeen riviin. Seinänaapureista asiaa riittää viiden sivun verran, seksistä taas vain rivin. Hauska pituudella keplottelu toi tekstiin lisää ilkikurisuutta – joistakin asioista on parempi puhua vain virkkeen verran. Haatasen tyylissä on sopivasti itseironiaa ja ymmärrystä, ja käsitän hyvin kirjan saaneen positiivisen vastaanoton. (Olisipa hauska lukea muiltakin kirjailijoilta tällaisia elämän aakkosia!) Onhan se ihanaa, ettei aina tarvitse valittaa ranteet auki sitä, ettei ole rahaa, rakkautta, vastuuta, turvaa tai vapautta! Joskus on kiva vain rallatella kepeästi ja piilotella viisauksia pinnan alle.

Sukulaisia ei todellakaan voi valita. Vaikka omani tekevätkin minut välillä hulluksi, minulla on mahdollisuus sanoa heille muun muassa tämä. Tunnen aitoa iloa, jos voin auttaa heitä; eikä se (yleensä) ole teeskentelyä eikä marttyyriutta. Heille ei edelleenkään voi kertoa kaikkea. Jotkut isät ovat sitä mieltä, että Fazerille on turha mennä jos kotonakin voi keittää kahvit. He eivät ymmärrä määräänsä enempää. Se ei tee heitä kuitenkaan (välttämättä) huonommiksi. Rakastan aikuisperhettäni. Veli on kuin… veljeni. (s. 170)

Mutta. Saako sanoa mutta? Omassa viihderomaanin genressään Meikkipussin pohjalta oli kelpo kastia, mutta sen suurempaa oivallusta ei ehkä näiltä sivuilta kannata etsiä. Tällaisia kirjoja on kiva silloin tällöin lukea, mutta niistä on vaikea oppia mitään. Merkkikäsilaukut, rakennekynnet ja naisten ikuiset ongelmat oman vartalonsa edessä eivät vie minua mihinkään, semminkin kun olen hieman allerginen stereotyyppiselle perusnaiskäsitteelle. Se lienee selvää, että olen Lumene-naisia, en omaa yhtään ranskalaista eleganssia enkä lompakkoa, jolla siitä maksetaan maltaita. Niinpä turhaudun lukiessani naiskuvastoa, jossa ei perinteisestä päästetä irti.

Vähän rosoisuutta, nyrjähdyksiä ja menetystä elettyyn elämään, niin kirjasta kuin kirjasta tulee mielenkiintoisempi. Vähän totuutta, vähän kuten Pariisin Kevätkin tuntee: Mulla on pahoja aavistuksia mielessä tämän tästä / Enpä taida hengissä selvitä elämästä.