Maailma lasin pohjalta
Kalle Lähde: Happotesti
Otava, 2016
269 sivua
Otava, 2016
269 sivua
Ilman häpeää olisi eläminen kyllä käsittämättömän helppoa. Ilman
sosiaalista suodatinta ihminen olisi oikeasti vapaa. Normiannos häpeää tekee
ihmisestä inhimillisen epäilijän, joka ei markkinoi itseään ja osaamisiaan
rinta rottingilla, nouse tuon tuostakin esiintymislavoille huutamaan sanomaansa,
osallistu kaiken maailman taito- ja kestävyyskisoihin uskoen sokeasti voittoon.
Häpeä on kehtaamattomuutta ja itsensä pimittämistä. Epäonnistumisen pelko on
juurrutettu ihmiseen jonkinlaisena sukupolvirasitteena.
Alkoholi on loistava estojen poistaja, sehän tiedetään. Se
on keksitty madaltamaan häpeän korkeaa muuria. Mutta siitä ne ongelmat vasta
alkavatkin. Kalle Lähteen Happotestiä lukiessa on vaikea sanoa,
kumpi häpeämättömyys tällä raitistuneella alkoholistilla on voimakkaampi: se
miten hän kehtasi uppoutua juomiseen vaiko se miten hän pystyi kirjoittamaan alkoholismistaan
erinomaisen romaanin.
Niin tai näin, Kalle Lähteen häpeämättömyys on ihmeellistä
ja ihailtavaa. Se on yhtä pitelemätöntä kuin Mathias Rosenlundin paljastukset omakohtaisesti koetusta
köyhyydestä. Happotesti on inhorealistinen romaani juomisen yhtälöstä. Suosittelisin
jokaisen lukemaan kirjan vain siksi, että se auttanee ymmärtämään sellaisia
ihmisiä, joiden häpeämättömyys ei oikeastaan ole enää omissa käsissä hallita.
Suosittelen Happotestiä
myös toisesta syystä: Olen Lähteen puolesta onnellinen, että hän pystyi
kirjoittamaan myös kielellisesti näin hyvän kirjan. Ilmiselvästi tässä on mies,
jonka pitää kirjoittaa, ei enää koskaan ryypätä (ja kenen ylipäätään pitäisi?).
Lähde ei rönsyile, ei kikkaile tai luo kieltä uudestaan, mutta hänellä on kyky
tuottaa latautunutta, realistista ja yksinkertaista kieltä, joka kelpaa
sellaisenaan. No, tuskinpa alkoholismista voisi korulausein runoillakaan.
Kun kieli on vain väline kertoa asioita, joille ihminen
mieluiten kääntäisi selkänsä (kuten vaikkapa paskalla käynti, oksentelu,
rappioituminen ja alituinen parisuhteessa uunoturhapuroilu), ei siitä muodostu
itsetarkoitusta ja tilaa jää varsinkin sille tarinalle. Silti joukossa on
taidokkaita kohtia, mm. hulluudenkuvauksia jonkinasteisen deliriumin vallatessa
krapulaisen mielen:
Makaan sorakentällä ja miljoonat heinäsirkat hyökkäävät
kimppuuni, niistä jää jotain tahmaista ihooni. Suojaan kasvojani ja yritän
etsiä pakopaikkaa, ryömin varjoa kohti joka unessa näyttää ojalta. Kun pääsen
lähemmäksi, ojasta nousee hevonen, jonka hampaat ovat betoniporsaan kokoiset.
Valkohehkuisilla silmillään se tuijottaa minua ja käy hyökkäykseen. Parkaisen
niin että herään, vaikken ole varma, olenko nukkunut, iho tuntuu tahmaiselta
heinäsirkkojen jäljiltä. Sydän hakkaa ja tuntuu, että kylkiluilla on täysi työ pitää
pumppu rintakehän sisäpuolella. (s. 60)
Pidin tavattomasti Lähteen tyylistä. Se on samalla tavalla
rehellistä kuin kirjan sisältökin, se on surullista ja huvittavaa yhtä aikaa –
tragikomediallista ja oivaltavaa, miksei älykästäkin. On oltava järjettömän
vaikeaa sorkkia itseään pitkällä tikulla, käännellä heikkouksiaan ja kuvata
niitä kaikilta puolilta yhtä rumasti ja rujosti kuin krapulainen aamu pitkän
putken jälkeen herättää kropan vapinaan ja pelkoon. Aikamoinen anteeksipyyntö. Happotesti
ei ole runotyttöjen lempikirja. Se kaveeraa tanskalaisen Bengtsonin Submarinon kanssa, surettaa, pistää vihaksi ja yhtä kaikki hymyilyttää.
Romaanin päähenkilö – vai kehtaisiko sanoa Kalle – on säälittävä
ja selkärangaton valahtelija, joka tekee kaikkensa päätyäkseen pubiin juomaan.
Hän on hyperbolinen antisankari, joka näkee peiliin katsoessaan sodanaikaisen
saksalaissukellusveneen voitokkaan kapteenin pystyynkuolleen juopon sijaan.
Tämä itsepetos on helppo uskoa. Kaikki alkoholin ja sen nauttijan välissä on
silkkaa kemiaa, ja siihen kemialliseen reaktioon käsiksi pääseminen on hyvin
harvoin nauttijan itsensä onnistumista.
Toimittaja Ulla
Appelsin on kertonut rehellisesti veljensä alkoholismista ja sanoi veljen
juomisen loppuneen vasta sitten, kun läheiset lopettivat kaikenlaisen
hyysäämisen ja hyssyttelyn. Vasta kun he sulkivat juopon sukulaisensa kokonaan
ymmärtämisen, rakkauden ja hoivaamisen piirin ulkopuolelle, alkoi veljen
parantuminen. Alkoholisti Kalle Lähde elää parisuhteessa, vaimo piilottelee
pelastuksen tölkkejä vaikkapa ompelukoriin ja tulee näin tehdessään aina jeppeä
vastaan. Sitten kun vaimo ymmärtää, ettei muuta tietä ole kuin lähteminen ja
selänkääntäminen, saattaa Kallenkin toinen tarina alkaa. Mutta ensin on parasta
mennä pubiin.
Happotestissä
alkoholisti etsii kohtuullista kuolemaa,
joka ei tappaisi liikaa. Kuolema on ystävä, jonka Kallekin tunnistaa. Hieman
toisenlaista seuraa tälle sankarikapteenille kaikesta huolimatta toivoisi, ja
siksi jäänkin odottamaan Happotestille
jatko-osaa. Jossakin on kuolemaakin parempi pelastus.
Työnnän kaksi sormea juomalasiin. Vedän lasinreunaa pitkin
molemmilla sormilla yhden Opamoxin ja työnnän ne voivottelevaan sieluuni.
Minusta tuntuu, että kuolema istuu taas sohvalla minun vieressäni. Olisi täällä
muitakin vapaita istuimia. Toivon, ettei se pilaisi minun
tulevaisuudensuunnitelmiani nyt. Antaisi edes juoda oluet rauhassa. […]
”Mihin sinä järjestäisit kuljetuksen?” minä kuiskaan kuolemalle. Nousen hakemaan oluen ja jätän sen harkitsemaan vastausta. (s.211)
”Mihin sinä järjestäisit kuljetuksen?” minä kuiskaan kuolemalle. Nousen hakemaan oluen ja jätän sen harkitsemaan vastausta. (s.211)
PS. Lämmin kiitos Hannalle, joka lahjoitti arvostelukappaleeksi
saamansa kirjan minulle!
Kommentit
Lähetä kommentti