Syyssointuja elämästä

Helmi Kekkonen: Vieraat
Siltala 2016
195 sivua
Lainattu kirjastosta


Joskus olen kuullut sellaisen tuhahduksen, että kotimainen (nyky)kirjallisuus on siitä epämiellyttävää, kun siinä viilletään koko ajan ranteita auki ja kaikki on niin masentavaa. Että siksi kotimaista ei jaksa lukea. Mutta hei: mehän olemme melankolian luvattu maa! Lukisitko sinä kirjan, jossa kukaan hahmoista ei ole oikeastaan onnellinen eikä kellekään käy kovin hyvin? Lukisitko, jos sinulle luvattaisiin, että kirjassa asuu haikean myötämielinen syys?

Radio Helsingin viimeviikkoisessa Suuressa hesalaisessa kirjakerhossa toimittaja Tatu Torikka kertoi kirjailija Helmi Kekkosen tuotannon kulkevan Virginia Woolfin, Michael Cunninghamin ja myös Raija Siekkisen jalanjäljillä. Ei matkien heidän tyyliään vaan avautuvan samalla tavalla hitaasti verkkaan ja jättäen oikeutettuja aukkoja tarinaan. En itse ole koskaan tunnustautunut Woolf- tai Cunningham-faniksi mutta luettuani nyt Kekkosta voisin viimeinkin uskaltaa myös näiden suurnimien kimppuun.

Raija Siekkisen yhteyden Kekkosen uutuuteen Vieraat kyllä allekirjoitan, semminkin kun kirjailija vieläpä lainaa Siekkistä romaanin alussa. Jotakin samaa heidän tyylissään todella on. Muistan kuinka ensimmäisen novellin Siekkiseltä luettuani hämmennyin hänen tavastaan piilottaa suuri voimia lauseiden taakse, alle ja väliin. Aina oli jotakin enemmän kuin mitä silmä luki. Tätä samaa, ehkä se voisi olla jopa miellyttävää uhkaa, löytyy Helmi Kekkosen hienon jännitteisestä Vieraat-romaanista.

Nuorehko, lapsesta haaveileva Senja järjestää eräänä helteisenä loppukesän iltana ystävilleen ja läheisilleen illalliset. Hän lähettää miehensä Laurin ostamaan lisää ruusuja ennen kuin vieraat saapuvat. Illalliset eivät kuitenkaan koskaan pääse alkuun, sillä jotakin tapahtuu. Väliin tulee kutsuttujen henkilöiden menneisyys ja kaikki se raskas, mikä on heistä tehnyt sen mitä he nyt ovat. Näin alkukohtaus on kuin vain välähdys Senjan ja Laurin asuntoon, jonka saatamme nähdä raolleen jääneestä ovesta rappukäytävässä seisoessamme. Meille annetaan tämä alku, mutta ei loppua. Yksi ilta kääntyy kohti jotakin, josta alkaa jokin toinen, uusi alku. Kekkonen lainaa Siekkiseltä näin: Elämä, niin täynnään pieniä alkuja ja loppuja, ja isompiakin alkuja ja loppuja, että joskus oli mahdoton sanoa, mikä alku kuului mihinkin loppuun.

Mietin tovin, mikä minua Kekkosen Vieraissa viehätti. Mikä aivan tarkalleen. Lähenin henkilöhahmoja, pidin heistä jokaisesta, niistä ärsyttävistäkin, jollakin tapaa niistäkin. Yksi nousi ylitse muiden, tai ehkä kaksi. Mutta mikä oli se taso, joka puhui juuri minulle tässä kirjassa? Kun sitten yhtenä iltana katsoin ikkunasta ulos hämärtyvään syksyyn, ymmärsin tämän:

Vieraat on haikea kuin syyspäivä; sen kellastuneet lehdet putoilevat pikkuhiljaa kierrellen maahan ja tuuli käy takaa korvaan, kun kaulaliina on jäänyt kotiin. Vieraat on hyvällä tavalla alakuloinen, aivan kuten elämä toisinaan syksyisin on, kun pehmoinen maatuminen alkaa. Romaani on arvoituksellinen ja avoin, eikä se tosissaankaan kosiskele lukijaansa: sinä joko tykkäät tästä kuumailmapallojen kohinan täyttämästä maailmasta tai sitten et. Lukiessa taustalla soi saksofoni raukeasti valittaen, mutta sen sointua on niin hyvä kuulla.

On outoa todeta, että suru voi olla hyvää. On kuitenkin olemassa sellaista rohkeaa, kuohuttavaa surua, kaihomielisyyttä, joka voi toimia energianlähteenä kuten itselleni vaikkapa The Curen ja The Nationalin musiikki. Ne eivät ole melankoliaa, joka viiltelee; ne ovat minäkuvaani voitelevia öljyjä, joita ilman ihoni ja mieleni kuivuisi. Tunnistin Vieraissa tätä samaa superainesta, ja tiedänkin Helmi Kekkosen pitävän myös Nationalista. Ymmärrän hyvin miksi. (Kuunnelkaapa kappale Sorrow. Jos pidätte siitä, jos se saa teidät oikeasti hyvälle tuulelle, pidätte takuulla tästä romaanistakin.)

Aurinko iskeytyy huoneen valkoisille seinille. Senja makaa leveällä vuoteella pelkät alusvaatteet yllään ja lukee kirjoja. Ei yhtä vaan monta, sivun sieltä lauseen täältä. Hän antaa sanojen virrata sisään ja ulos, kellua sisällään tiheinä niin kuin hautova kuumuus ulkona, miten se peittääkin kaiken alleen, kaupungin, kadut ja puistot, öisinkin jatkaa hehkumistaan. (s. 149)

Episodimaisesti Vieraat väläyttää eri henkilöhahmojen elämää oman kappaleen verran. Tällainen paloittelu miellytti. Se myös rakentaa koko tarinalle aukkoja, joita ei täytetä ja joiden tulkitseminen jää lukijalle. Kun sanoin edellä yhden tai kahden hahmon nousseen itselleni ylitse muiden, ovat ne lapsentarinoita, joita on kovin vaikea hyväksyä. Kekkonen kirjoittaa ne kuitenkin tiiviisti vain olennaista avaten ja jättää kaiken rehentelevän selittelyn pois. Hän kirjoittaa maisemia, jotka ovat kuten lapsen maailma lapselle esittäytyy: näkyvää pintaa, ilman aikuisen yritystä ymmärtää kaikkea ja hakea merkityksiä.

   Oli lauantai-ilta. Kuusivuotias Senja pysytteli vielä hetken paikoillaan, katseli lipaston avonaisia laatikoita ja sijaamatonta vuodetta, peilipöydällä olevia purkkeja ja putkiloita, ainoaa huonetta tässä sokkeloisessa ja sotkuisessa asunnossa jonka ovi oli aina auki. Sitten hän sammutti tuhkakuppiin jääneen palavan savukkeen, kääntyi ja seurasi äitiä olohuoneen poikki eteiseen.
   Äiti oli jo ovella, napitti pitkää takkiaan. Pärjääthän sinä kulta täällä, syö jotain, älä koske hellaan, mene ajoissa nukkumaan, sammuta valot, nähdään aamulla.
   Senja ehti vain nyökätä, ja äiti oli mennyt.
(s 151 – 152)

Yhtä paljon kuin Vieraat kertoo perhesuhteiden monimutkaisuudesta ja epäonnistuneesta vanhemmuudesta, se on kaihoisa kertomus siitä, miten yksin ihminen on. Elämä on tavaton tehtävä, täynnä ontuvia päättelyjä ja täynnä solmuja, joiden avaamisessa ei toinen ihminen lopulta voi auttaa. Ja kyllä, elämä on varsin epäreilua. Rakkautta ei ole jaossa kaikille yhtä paljon. 

Kekkonen on kirjoittanut eleettömän suuren kirjan, jonka hienojakoinen sisältö ei välttämättä nopealla lukemisella avaudu. Kekkoselta et saa vastauksia, koska niihin todella raskaisiin kysymyksiin niitä ei ole. Mutta voit ihmetellä kauniin tekstin äärellä syysmaisemaa ja jäädä odottamaan verkkaiseen tahtiin saapuvaa lahoamista.

Kommentit

  1. Vieraat ihastutti minua. Kekkonen arvostaa lukijaa. Pidän siitä, että saan ajatella, ehkä ajattelin oikein, ehkä en. Sijoitin tämän mielessäni kolmen kärkeen kotimaisissa. En ole miettinyt noiden kolmen keskinäistä järjestystä. Kirjan ulkoasu on hieno, mutta toisaalta liian hempeä ja arka, sain kanteen pari tahraa heti. Kirjat kulkevat laukussani jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsellenikin oli yllätys, miten tämä kirja puhutteli minua. Yleensä pidän roisimmista tarinoista, mutta kyllä nämä hahmot kirjassa tavoittivat jollakin tapaa todellisuuden. Ja se toimii aina! Kansi on varsin kaunis; Elina Warstan tyyli on pettämätön.

      Poista
  2. Kirjoitatpa tästä kauniisti! Nyt melkein harmittaa, että oma lukukokemus jäi jotenkin valjuksi - kirja ei ollut ihan sellainen kuin olin odottanut ja ehkä siksi en osannut huomata kaikkia niitä hienoja juttuja, joita sinä selvästi huomasit.

    "Suru voi olla hyvää", kirjoitat. Hienosti sanottu ja täysin totta. Tuo sanoma on läsnä mielestäni kaikissa Kekkosen kirjoissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Maisku! Mutta eihän kaikille kaikki toimi, ja joskus ajankohtakin vaikuttaa lukukokemukseen tai kaikki se edellä luettu - varsinkin se juuri edellä luettu!

      Poista
  3. Haikea kuin syyspäivä kuulostaa hyvältä. Olen pitänyt kaikista lukemistani Kekkosen kirjoista, mutta tätä en syystä tai toisesta ole ainakaan vielä luettavakseni hankkinut. Tämä voisi olla aika täydellinen syyslomakirja, mitä luulet?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle tämä taas oli ensimmäinen Kekkonen, tai olen Suojatonta aikoinaan aloittanut, mutta se jäi syystä tai toisesta kesken. Syyslomakirjapa hyvinkin! :-D

      Poista
  4. Hienosti kuvattu; "miellyttävästä uhkasta" ja Kekkosen hitaasti avautuvasta kerronnasta nautin minäkin, samoin taitavasta palastelusta, episodimaisuudesta.

    VastaaPoista
  5. Oli tämä haikean hieno. Episodimaisuus epäilytti mua aluksi, mutta loppujen lopuksi sehän sai kirjan hengittämään. Miten paljon ihmisten sisältä löytyikään kaikenlaista, jota illalliskutsujen alussa ei osannut arvata.
    Helmi Kekkonen on mulle kirjailijana uusi - hittolainen miten hyviä kirjailijoita on, joita en tiedä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö olekin mukavan ahdistavaa, kun tietää, että missaa niin paljon! Mä olen nyt päättänyt jäähdyttää kirjaston käyttämisen vähäksi aikaa ja lukea vain omasta hyllystä löytyviä lukemattomia. Ei ole mitään järkeä yrittää juosta loistavien, uusien tuotosten perässä, kun oma hylly pursuaa vielä löytämättömiä helmiä. :-) Ja Kekkonen on tarkoin varjeltu kirjallinen salaisuus. Meidän pitää huutaa hänet esiiin!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?

Aina joku kesken siirtyy Instaan

Aila Meriluoto ja Kimeä metsä #tanssivakarhu25