Tanskalaista elämää veitsenterällä
Jonas T. Bengtsson: Sus
Suomennos: Päivi Kivelä
Like 2018
200 sivua
Like 2018
200 sivua
Lainattu kirjastosta
19-vuotiaan Susin tarina ei ole kaunis, ei toiveikas, se ei valaise eikä tarjoa
lohtua. Se ei ole mitään niille lukijoille, jotka haluavat lopussa saada edes
hieman valoa toivosta.
Tanskalainen Jonas T.
Bengtsson on profiloitunut iloisen Kööpenhaminan toisenlaisten kasvojen
paljastamiseen. Ne kasvot ovat osattomien, syrjäytyneiden ja narkkareiden. Tästä
Kööpenhaminasta puuttuu trendikäsitteeksi noussut hyggeily ja ihan se kaikki,
minkä herkästi kaupunkiin liitämme. Mikään matkailumainostaja Bengtsson ei ole;
hänen huumemaailmaan sijoittuvat tarinansa voisivat tapahtua missä
suurkaupungissa tahansa.
Bengtssonin romaania Submarino
(suomeksi 2015, LIKE) luonnehdittiin jossakin mediassa dekkariksi, eikä uusimman
romaanin Susin suomalainen kansi ainakaan irtaudu
tästä genrestä. Punainen & musta lienee dekkareiden lempiväripari, ja tässä synkässä kannessa dekkarimaisuutta tehostaa myös veitsi teoksen nimen alla.
Kuva: Rosinante & Co. |
Olen kansikuvafriikki. Joskus en ota kirjaa edes käsiini, jos sen kansi on laiska ja oivaltamaton. Tyylikäs ja harkittu kansi on palvelus kirjailijalle, kumarrus tarinalle, tärkein avain sen omaan maailmaan. Susin alkuperäinen tanskalainen kansi on mielestäni tyylikkäämpi, koska se ei
johdattele väärään suuntaan vaan on symbolisuudessaan kiehtova: nyt ollaan reunalla. Sus ei ole dekkari tai trilleri mutta psykologinen kuvaus
yksinäisestä, syrjäytyneestä tytöstä, jonka käteen jaetut kortit eivät imartele: Isä on vankilassa istumassa
tuomiota Susin äidin murhasta ja veli makaa sairaalassa. Itse Sus on
huumeriippuvainen. Fyysisesti heiveröinen, 12-vuotiaalta näyttävä Sus päättää
pärjätä omillaan, kasvattaa itselleen lihakset ja tulla toimeen ryhtymällä
huumediileriksi. Hän suorittaa itse keksimiään testejä, joiden tarkoitus on
mitata hänen kestävyyttään ja tahdonvoimaa. Sus rakastaa veitsiä, ja tytöllä on
niitä kokoelma. Yksi testeistä on kissanpennun tappaminen veitsellä.
Sus ei ole koskaan aiemmin muuttanut suunnitelmiaan. Testiä
ei voi muuttaa. Se on sääntö numero yksi. Epäonnistua voi, mutta ei jättää kesken
eikä helpottaa testiä. Hän katsoo kissaa ja sen pientä, pystyssä sojottavaa häntää,
kissa näyttää lopultakin rauhoittuvan. Juuri nyt se on pelkkä kissanpentu.
Mutta vähän vähemmän pelkkä kissanpentu
kuin silloin kun hän haki sen Husumista. Nyt se on se kissanpentu. Ja kohta vain kissanpentu.
(s. 63)
Nämä testit ovat Susin vanhemmat; ne asettavat rajat ja raamit elämälle, kun muuta ei ole.
Jo Submarinossa
ihastelin Bengtssonin tapaa kirjoittaa asioiden ja tapahtumien kannalta vain
välttämättömiä lauseita. Hän ei liimaudu päähenkilöiden tunteisiin tai
ajatuksiin, ei selitä meille miltä Susin elämä tuntuu. Sus kuten Submarinokin (josta on tehty elokuva) on kovin elokuvallinen romaani; kipeät tapahtumat ja
käänteiden voimakkuus Susiin jätetään lähes kokonaan lukijan tulkittaviksi. Sus
on toimija, ei tuntija. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö romaanilla olisi
kirjalliset hetkensä; se ei ole pelkkää tykitystä. Juuri Bengtssonin karuttomuus tekee lukemisesta
mielenkiintoista, kuohuttavaa ja merkittävää.
Sijaisperheissä kasvanut tyttö ei ole tottunut kiintymään
kehenkään. Kun Sus sitten hankkii testiään varten kissanpennun, jonka hän
ristii Huomenna poissa -nimiseksi, muodostuu
tytön ja kissan välille suhde, joka estää testiä tapahtumasta heti.
Suhde kissaan on alusta asti vääristynyt ja rikkinäinen, eikä Sus
yksinäisyydestään huolimatta saa kissasta lemmikkieläintä vaan säilyttää sen
haparoivaan fysiikkaan jonkinlaisen etäisyyden ja nimittää eläintä tyhmäksi kissaksi. Ja toisaalta se on
Susin tapa osoittaa kiintymystä ja tunteita, noilla rikkinäisillä, rumilla
lauseilla.
Kosto on Susin syy ja motiivi elää. Hän janoaa kostoa
isälleen, joka tappoi Susin äidin – muka tahattomasti väittäen äidin kuolemaan
johtaneella sänkyyn sitomisella vain tahtoneensa pelastaa äidin huumeiden
käytöltä. Kun Susia halutaan kuulla liittyen isän vapautukseen (isä on istunut
vankilassa kuolemantuottamuksesta), Sus puhuu isästään kauniimmin kuin
tilanteessa kukaan odottaisi. Sus ei kerro tuomareille isäänsä hirviöksi,
päinvastoin: Hän on aina ollut hyvä isä.
Hänellä ei ollut aina helppoa, mutta hän yritti. Tiedän että hän rakastaa
meitä. Hän rakasti myös äitiä. Mutta hänellä ei ollut helppoa. […] Minä kaipaan
häntä. Odotan kovasti että hän pääsee vapaaksi.
Sus haluaa isänsä vapaaksi aivan muista syistä. Isänmurhaan
kirjassa ei kuitenkaan päädytä. Avoimeksi jäävä loppu antaa vaihtoehtoja, ja
niistä surullisin, karmivin on lukijasta riippuen se todellisin.
Kommentit
Lähetä kommentti