Se minkä menetämme

Zinzi Clemmons: What We Lose

4th ESTATE, London 2017
207 sivua
Lainattu kirjastosta

I am beginning to forget my mother. This is the sad truth. I wish, sometimes, for even a bad dream of her that I used to have. It would be preferable to this absence.
     I will always be motherless. One day I will be fatherless. And one day after that, if all goes according to nature’s plan, M will be motherless.

Amerikkalaisen Zinzi Clemmonsin esikoisromaani What We Lose on haikea ja vähäeleisen herkkä tutkielma identiteetistä, perheestä, äidistä ja äitiydestä, vanhemmuudesta ja siitä, millaista on menettää sairaudelle puolet juuristaan, niistä juurista, jotka tekevät minäkertojasta omassa ympäristössään erilaisen.

Päähenkilö Thandi ei ole black mutta ei valkoinenkaan. Hän ei tiedä mikä on oikeastaan hänen puolensa. Juuret ovat isän puolella Amerikassa mutta kurkottavat äidillä Etelä-Afrikkaan. Romaanin keskeiset käännekohdat ovat Thandin äidin sairastuminen syöpään ja Thandin suunnittelematon raskaaksi tuleminen Portlandissa asuvalle miesystävälleen, jota hän ei ole edes tuntenut kovin kauan.

Äidin sairaus ja Thandin raskaus ovat kaksi tolppaa, joiden välille on kiinnitetty tarinan kuminauha. Clemmons venyttelee molempien suuntaan, ei lineaarisesti tai kronologiaa noudattaen, ja venyttelee myös sinne, mistä kaikki aina alkaa: lapsuuteen ja nuoruuteen. Thandin maailma tuoksuu periamerikkalaisen koulukipuilujen maailmalta mutta yhtä aikaan eksoottisen eteläafrikkalaiselta, sukukeskeiseltä ja villiltä yhteisöltä. Johannesburgissa elää äidin puolen iso suku ja Thandin perheellä on siellä loma-asunto. Philadelphia on taas arjen ja kodin kaupunki, tuiki tavallinen amerikkalainen maisema, jossa on paljon meille tuttua jo elokuvista ja mediasta.

En muista, milloin olen viimeksi lukenut romaanin englanniksi loppuun asti. Clemmons tarjosi virkistävän eväsretken kieleen, jota en siis oikeastaan käytä lukualustana. Syy siihen on melko pragmaattinen: haluan tavoittaa kirjallisuuden kielestä – sen sisältä ja ympäriltä – kaiken, en vain kohtauksia, jotka se välittää. Jos luen kaunoa vieraalla kielellä, täydellinen välittyminen estyy riippumatta siitä, että minulla on lukijana joka tapauksessa oma tapani tulkita myös äidinkielelläni kirjoitettua. Englanniksi, saksaksi tai ruotsiksi lukiessa olen vain turisti, hapuilen kohti nähtävyyksiä epävakain askelin enkä kuitenkaan pääse täysin sisälle. Jokin jää aina harson alle piiloon.

Siitä huolimatta Clemmons ihastutti; koin jollakin tavalla löytäväni perille karttani rikkonaisuudesta huolimatta. Kenties se oli Clemmonsin vilpitön ja kirkas kieli. Ymmärsin häntä. Ehkä olemme kohdanneet kirjailijan kanssa jossakin toiseudessa. Ymmärtämisellä en tarkoita nyt sitä, kun lukiessa nyökyttelee tunnistaen tekstistä itsensä ja oman elämänsä, on yhteisen jaettavan äärellä. Tässä kirjassa ei ollut kyse minusta, vaan Thandista – tai ehkä Zinzistä itsestään, afroamerikkalaisesta naisesta, ruskeasta tytöstä, jonka puhetta kuuntelin kuin rakkaan ystävän, toistin lauseita mielessäni englanniksi, käänsin niitä hapuillen suomeksi, etsien oikeinta parasta vastinetta omasta äidinkielestäni yrittääkseni kenties käsittää, onko sanottu yhtä yksinkertainen totuudellisuus englanniksi ja suomeksi.

Joskus lukemisessa on merkittävintä vain se, että kirjailija ja lukija kaikista eroavaisuuksistaan huolimatta kohtaavat. Pidin lauseista, jotka Clemmons kirjoitti. Ja onhan meillä Thandin kanssa jotakin yhteistä. Vanhemman menettäminen syövälle, taudin etenemisen ja lopullisuuden käsittäminen:

They gave me a stapled book on “the dying process”. I read about symptoms that occur in people who are dying. It described what to expect at intervals of months, weeks, and days before a person dies from illness or old age. It said that the person will stop eating meat, and then vegetables, and then they will be able to eat only a few bites of very soft food. And then they will eat nothing. They will sleep most of the day, with their eyes half open and unseeing, glassy. As the person begins to sleep more hours of the day than they are awake, they will become disoriented, as their dreams become merged with our world, and they prepare to live in the other world--the afterlife--forever. (s. 96)

Onko tuollaisia oppaita todella? Onko niitä myös suomalaisissa sairaaloissa? Toisaalta tuntuu, että vain Amerikassa kuolemakin voidaan siirtää kirjallisen vinkkioppaan muotoon, mutta näin jälkikäteen ajateltuna olisin itse vastaavassa tilanteessa halunnut saada moisen. Ehkä Suomessa kuitenkin ajatellaan, että läheinen kysyy, jos kaipaa omaisensa saattohoidossa viittoja. Mutta miten kysyä tietä, jos ei edes tiedä eksyneensä? Jos ei kenties edes täysin tiedä, että oma omainen on saattohoidossa?

Sen lisäksi, että Clemmonsin esikoinen on maantieteellistä sukua tunnustuksellisuudestaan ylistetyille nykykirjailijoille Elizabeth Stroutille ja Rachel Cuskille, tuntuu What We Lose olevan sukua näiden kirjoittajien taiteelle myös kielellisesti ja tyylillisesti. Clemmonsin virkkeet ovat selkeitä, yksiselitteisiä ja siinä kirkkaita. Ne toteavat sen sijaan, että huutaisivat tai vaatisivat. Samaa hiljaista olemista on Stroutilla ja Cuskilla. Hillittyä ja lähes aristokraattista. 

Clemmons rikkoo tätä tunnelmaa ainoastaan muutamalla poliittisella reality checkillä, kun hän yhtäkkiä siirtää katseensa Etelä-Afrikan poliittiseen menneisyyteen, maata kuohuttaneisiin julkisiin kuolemantapauksiin ja poliittisiin henkilöihin. Kirjassa on myös muutama niihin liittyvä valokuva. Nämä leikkaukset tuntuvat olevan irrallaan Thandin perhetarinasta, mutta ehkä niiden merkitys avautuu eteläafrikkalaiseen historiaan paremmin perehtyneille. Ehkä niiden merkitys on osa kahden kulttuurin välissä kasvaneen ihmisen rikkonaista identiteettiä aivan kuten kiharat hiukset tai ruskeat silmät. En siis ole aivan varma, kaipasinko romaaniin kokonaisuutena enemmän koherenssia. Vaatisi kenties toisen lukukerran, jotta erilliset palaset asettuisivat paremmin yhteen; nyt nämä osat jäivät ikävä kyllä uutiskatsauksen kaltaisiksi tietoiskuiksi. Aivan kuin ne olisivat kuuluneet siihen toiseen kirjaan, jota Clemmons ei vielä ole kirjoittanut.

Iso kiitos inspiraatiosta tähän kauniiseen kirjaan Kirjaluotsin Tiinalle!