Kuinka kirjoittaa vetävästi keskiluokan ongelmista?

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei
Suomennos: Sanna Manninen
Gummerus, 2019
261 sivua 
Lainattu kirjastosta

Keskiluokkaisuus ja -ikäisyys on tylsää ja epäseksikästä. Ei niistä ole ainakaan taiteen aiheiksi. Kuinka moni rocklyriikka esimerkiksi ylistää keski-iän saavutuksia, avioliittoa, omakotitaloa ja luotettavaa merkkiautoa? Ikää ja sen tuomaa perspektiiviä genre kyllä ymmärtää, mutta sen ympärillä vellovat lieveilmiöt jätetään varjoon, koska ne ovat vastine jollekin normaaliuden kuivalle käsitteelle.

Vaikea innostua kirjallisuudessakaan päälle nelikymppisten perheellisten touhuilusta – vaikka itse kuuluun juuri samaan viiteryhmään. Mutta olisihan se pitänyt tietää, ettei Helsinki Lit -festareille kutsuta ketä tahansa tylsästä ja epäseksikkäästä teemasta kirjoittavaa kirjailijaa. Norjalainen Nina Lykke vieraili toukokuussa festareilla kertomassa menestysromaanistaan Nei og atter nei eli Ei, ei ja vielä kerran ei. Ymmärrän nyt nosteen ja kehotankin kaikkia lukemaan tämän kirjan, varsinkin jos et haluaisi lukea juuri tätä kirjaa.

Ihmiset ovat niin kummallisia. Pakkomielteidensä vankeja ja rutiiniensa kangistamia, moni niin oudolla tavalla pikkuhullu. Nina Lykke näyttää tietävän sen ja osaa kertoa siitä tavalla, joka riemastuttaa. Viiteryhmästä katsottuna myös hieman ahdistaa ja surettaakin. Että jokainen meistä marssii siinä putkessaan mihin nyt on sattunut päätymään. Putki on toisinaan loputon ja pelkkää hukkaa. Putkessa ostellaan taloja, autoja, saadaan lapsia, kasvatetaan niistä aikuisia, luodaan uraa tai ei luoda uraa. Yhtä kaikki talsitaan eteenpäin kukin omia taakkojamme kantaen; vain harva uskaltaa yhtäkkiä valita toisin ja rikkoa putkeensa pakoaukon. Usein kun sitä on teoistaan vastuussa vähintään lapsilleen; ihan kaikkea ei voi saada.

Nina Lykke valaisee sitä mitä tapahtuu, kun 25 avioliittovuoden jälkeen pariskunnasta toinen tekee sattumalta (no jaa…) reiän putkeensa ja lähtee ulos toiseen maailmaan. Aviomies Jan sotkeutuu paljon nuorempaan alaiseensa Hanneen, ja joutuu ajan päästä tilanteeseen, että Ingrid-vaimolle on kerrottava, koska omien sotkujen kantaminen yksin on tietenkin ihan liian massiivinen lasti. Samalla Jan kuitenkin vahingossa avaa vaimonsa putkeen aukon, joka muuttaa heidän molempien suuntaansa lopullisesti.

Lykken kaava on ja ei ole se ihan tavanomainen; siinä on herkullista kurottautumista faabeleiden tapaan kohti opetusta. Teoilla on aina seurauksia, etkä itse voi koskaan tietää millaisia ne lopulta ovat. Samalla Lykken satiiri näyttää jokaisen ihmisen sisällä piilevät outoudet, jotka nostavat päätään, kun elämä mullistuu. Tarinassa muuttuvat Ingrid ja Jan molemmat, mutta niin myös 35-vuotias Hannekin, Oslon keskustassa näennäisen huolettomasti sinkkuna elävä nainen. Kolmiodraama ei huipennu aivan perinteiseen tapaan, mikä on enemmän kuin hyvä, sillä juuri se tekee romaanista mielenkiintoisen ja raikkaan. Satiiri tai ei, nämä henkilöhahmot paksunevat reippaasti eivätkä jää pelkästään tyypillisiksi ryhmänsä edustajiksi. Joku kolmesta kenties voittaa – vai voittaako? Ja miten tärkeää on, että joku ylipäätään voittaa?

Lykken kieli ja Sanna Mannisen laadukas suomennos pitävät huolen siitä, että romaanin tarinalla on hyvä perusta kasvaa. Kliseitä ei tästä kirjasta lueta. Kieli on polveilevaa, ja hahmojen mielentilaan maltetaan mennä pitkästi ja syvälle. Tarina kerrotaan kunkin kolmen näkökulmasta. Nina Lykke antaa hahmojensa olla ilkeitä ja siksi samaistuttavia. Kukapa meistä ei olisi joskus nälvinyt mielessään ärsyttävää kollegaansa tai laiskoja lapsiaan? Lähimmäisenrakkaus on työlästä puuhaa, eikä se sisällä alati puhtaita ajatuksia.

Romaani myös vilisee teräviä havaintoja vanhemmuudesta, parisuhteista, elämänvalinnoista ja kaikesta sellaisesta, minkä jokainen meistä jossain vaiheessa elämässään kohtaa. Ingridillä ja Janilla on kaksi aikuista poikaa, ja ennen aviomiehen syrjähyppyä Ingrid on jo pysähtynyt, tunnistanut kyllästymisen ja herännyt siihen pessimistiseen ajatukseen, että it’s beyond our control:

    Ingrid oli tullut siihen tulokseen, että vanhemmat ovat tärkeitä samalla tavalla kuin ilma ja vesi, joihin kiinnittää huomiota vasta kun niitä ei ole tai niistä tulee myrkyllisiä. Sama pätee vanhempiin, Ingrid ajatteli. Niihin kiinnittää huomiota – tai niillä on vaikutusta, ja silloin aina negatiivinen vaikutus – kun niitä ei ole tai ne ovat myrkyllisiä, vahingollisia, tai kun ne tappavat itsensä, tai kun niistä tulee alkoholisteja, narkomaaneja, rikollisia. Toisien sanoen: vanhemmat eivät voi tehdä lapsistaan parempia kuin niistä muutenkin tulisi, mutta vanhemmat voivat kyllä tuhota lapsensa. (s. 15)

Ei, ei ja vielä kerran ei viehättää, koska se tunnistaa ihmisten samankaltaisuuden ja erottaa sen heidän persoonallisuuspiirteistään. Me kaikki itkemme, suremme, juhlimme ja nauramme joskus, mutta kukaan meistä ei sittenkään tee sitä täysin samalla tavalla. Siksi sinäkään et voi koskaan tietää, mitä ihminen lähelläsi saattaa tehdä tai reagoida. Romaani myös kertoo paljon ajasta, jossa nyt elämme, joten 70 vuoden päästä Nina Lykken parisuhdesatiiri saattaa avata yhtä paljon näkymiä menneisyyteen kuin nyt vuonna 1935 kirjoitettu Jotunin Huojuva talo. Klassikkoainesta siis.