Väkivallan historia

Édouard Louis: Väkivallan historia
Suomennos: Lotta Toivanen
Tammi, 2020
196 sivua 
Lainattu kirjastosta

He suuntasivat uloskäynnille, ja minä katselin kun he lähtivät. Heti heidän kadottuaan ovesta pimeään tunsin miten sisäelimeni menivät kasaan, olisin halunnut huutaa, mutta huutoa ei tullut, en saanut ilmaa, suu, kurkku, ruokatorvi, keuhkot kutistuivat, kurtistuivat ruttuisiksi kumilätkiksi, henki ei enää kulkenut, olisin halunnut juosta kadulle heidän peräänsä, kunnes nivelet olisivat ratkenneet, pidätellä heitä kädestä, kiskoa takaisin, takertua heihin ja rukoilla heitä jäämään ja olemaan kuuntelematta jos käskisin heitä jättämään minut yksin. (s. 168)

Nuoren ranskalaisen kirjailijan Édouard Louis’n toisinkoinen Väkivallan historia on hengästyttävän kiihkeä ja raju romaani siitä, miten ihminen rapisee vähitellen rikki, kun hän on joutunut fyysisen väkivallan uhriksi.

Louis’n esikoisromaani Ei enää Eddy ei säästänyt lukijoita, ei kaunistellut köyhän ranskalaisen kylän elämää väkivallan ja hyväksikäytön keskellä. Se perustui kirjailijan omaan elämään ja herätti ilmestyessään kohua, koska antoi nyky-Ranskasta aivan erilaisen kuvan kuin millaista sivistysvaltio itsestään mielellään peilaa.

Kakkosromaani osallistuu kirjalliseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun samoin teemoin, tosin nyt yhteisestä on siirrytty yksityiseen, pienen kylän väkivallasta Pariisin suurkaupunkiin. Louis’n väkivalta ei ole enää yhteisön harjoittamaa vaan siirtyy mikrotasolle kahden ihmisen väliseen seksuaaliseen brutaaliuteen.

Pariisiin opiskelemaan muuttanut Édouard päästää eräänä hiljaisena jouluyönä tuntemattoman, kadulla tapaamansa kiinnostavan miehen kotiinsa. Seuraukset eivät ole kauniit. Rujon etäisellä tyylillä kirjailija vyöryttää raiskauskokemuksensa kirjaksi – siirtäen kuitenkin omat kokemuksensa (kirjailija on avoimesti myöntänyt molempien teosten olevan omaelämäkerrallisia) etäältä katsotuksi, toisen kautta kerrotuiksi: Édouardin kokemukset alkavat hänen sisarensa Claran kertomina – aina yksityiskohtia myöten. Mies piilottelee sisaren kotona oven takana ja salakuuntelee miten Clara selostaa aviomiehelleen Édouardin mustaa hetkeä. Yhtäältä kirjailija ulkoistaa minäkertojan kokeman väkivallan toisen kertomukseksi ja etäännyttää näin teoksen kokijan tapahtuneesta; toisaalta Clara tietää kertoa kaiken, melkein jokaisen minäkertojan ihokarvan liikkeen. Kerronnan illuusio rikkoutuu: Clara-siskosta tulee viestinviejän sijaan toinen kokija.

Tämä kerrontatyyli välikäden kautta hämmentää, tuntuu alkuun myös kovin raskaalta. Clara tietää kaiken sanotun, emootioiden liikkeet ja kivun määrän. Mitä lähemmäs väkivaltaista yötä tullaan, sitä kauemmas Édouard työntää tapahtumat: hän on ja ei ole uhri. Oven takana seistessään hän myös kommentoi sisarensa puhetta, puuttuu keskusteluun, oikoo ja pilkkoo sitä lukijalle. Tapahtumien intensiteetti kasvaa.

Sisaren kautta näytetty murhenäytelmä häiritsi minua ehkä aavistuksen, sillä puhekielimäinen pilkutettu narratiivisyys kadottaa kielellisen rajuutensa – kaikkihan on vain toisen käden tietoa. En kuitenkaan tiedä, kuinka tarina olisi pitänyt kertoa toisinkaan. Mikään tavallinen ei tähän romaaniin kenties sovi. Kun sitten Édouard ottaa oman tarinansa takaisin itselleen, siirtyy enemmän pääkertojaksi, notkahdus rakenteessa tekee mielestäni romaanin rungolle hyvää. Yhden kerran minä etäännyttää itsensä jopa kolmanneksi persoonaksi kuten Pirkko Saisio konsanaan. Tätä ratkaisua olisin odottanut loppuun enemmänkin, mutta tähän keinoon ei lopulta palattu.   

Ihminen joksi olin muuttunut asetteli kolme estolääkityspilleriään huolellisesti sanomalehdelle, jonka oli laskenut edellispäivänä viereensä vuoteelle, niin että ne olivat siinä koko yön. Heti herättyään hän otti lääkkeet, jotka oli edellisiltana pilkkonut pieniksi palasiksi, jotta ne olisi aamulla helpompi niellä. Näin hän saattoi pysytellä sängyssä, hänen ei tarvinnut nousta eikä mennä lääkekaapille ottamaan rohtojaan. (s.182)

Väkivallan historia ei ole kerrontamuotonsa eikä aiheensa puolesta vuoden mukavin käännösromaani, mutta se on ehdottomasti tärkeä, intensiivinen, oudon hienostunut aiheesta huolimatta. Tyylillistä korkeuseroja on: pitkät, rönsyilevät Claran puhemonologit muuttuvat loppua kohden napakimmiksi Édouardin virkkeiksi lähteäkseen taas levottomaan polveiluun.

Tarinan traagisuudesta huolimatta on ihmeellistä, miten minäkertojan ja lukija välille jää jokin etäisyys. Aivan kuin Édouard (kirjailija tai kertoja) ei olisi tahtonut päästää meitä ulkopuolisia sittenkään lähelle. Siinäpä kenties romaanin hienous. Traagiset asiat, jotka tapahtuvat meille, jäävät kuuntelevalle osapuolelle aina eristyskerroksen peittämiksi.

Käännös on jälleen kerran erinomaisen Lotta Toivasen käsialaa.

Tämän lupaavan ja loistavan kirjailijan kynästä ei jatkossakaan tule onnellisia tarinoita. Mustat tarinat ovat hänen leipänsä. Seuraavan kirjan aiheena on isän kuolema (Qui a tué mon père, 2018).